Kello on 20:45 ja Lost alkaa 21:00. Miten 1 kpl törkeän väsyneitä Amia-ihmisiä, joilla heittää päästä syömättömyyden takia, keksii siinä ajassa, miten tungetaan laukku, muovipussi ja olkalaukku pyörään niin, että pystyy kulkemaan niiden kanssa 4,5 kilometriä niin nopeasti, että ehtii Lostille kotiin?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Vastaus: Höseltämällä jotain hämärää ja polkemalla verenmaku suussa pitäen toisella kädellä kiinni laukusta, joka on jopparilla. Ja minä ihan oikeasti olin kotona 20:58! Varmaan uusi ennätys. Ei kylläkään tuullut lainkaan, niin se varmaan auttoi. Jos on vastatuuli, niin se matka on murhaa.

 

Mutta joo. Kotona taas. Ketään muita ei ole kotona. Vielä. He ovat tulossa veljen kevätjuhlista ja ovat suunnilleen keskiyön aikoihin täällä. Minä katsoin Lostini, kävin suihkussa ja nyt istun puolipukeissa kirjoittamassa tätä kirjoitusta. Asiat tärkeysjärjestykseen, hei.

 

Huomenna. Näen. NN:n. Prkl. Huominen on lopun alkua. Hirvittää. Törkeästi.

 

Ja mitäs sitten? Jos kirjoittaisin kaiken, mitä mielessäni pyörii, istuisin tässä vielä sittenkin, kun muu perhe tulee kotiin. Mistä ohjelmasta se on, se lainaus, että kun on liian paljon sanottavaa, niin sitten ei tule yleensä sanottua mitään?

 

En tiedä mitä kirjoittaa. Mistä aloittaa. Tuntuu siltä, että koko huone heittää kärrynpyörää minun ympärilläni. Eilen olin koko päivän Jyväskylässä. Kiersin vähän kaupungilla ja lopun aikaa jumitin hotellihuoneessani. Ja kun iski nälkä, niin kello oli jo niin paljon, ettei voinut mennä hakemaan mistään enää mitään syötävää, joten kärsin sen loppuillan nälässä. Sitten tänään aamulla lähdin hotellihuoneestani 7:25 ja raahasin kaikki tavarani rautatieasemalle. Siellä tungin ne sellaiseen säilytyslokeroon ja lähdin sitten yliopistolle. Olin siellä 8:10 ja pelkäsin jo, että olisin myöhässä, mutta se koe alkoikin vasta yhdeksältä, eikä puolelta niin kuin olin luullut. Ei tuttuja. Ei ainakaan siinä A-L –ryhmässä jossa minä olin.

 

Ei toimi. Minulla on niin kauheasti jotain, mitä minun tekisi mieli sanoa jollekin tai kirjoittaa tai mitä tahansa, mutta sitä on liikaa! Pelikortit! Puisto! Professori! Intialainen munkki! Greenpeace! Koiranpentu! Juna! Leppäkertut! NN-kopio!

 

Pää vilisee erilaisia muistikuvia. Ilmeisestikin näytän ihan väärältä, koska vedän puoleeni ihmisiä, joita en todellakaan halua. No joo, oli se yliopiston professori ihan kiva, mutta olisin minä pärjännyt kyllä itsekin. Hän neuvoi minulle, missä oli MaA-rakennus, kun minä en vielä siinä vaiheessa ollut sitä saanut selville. Ja se oli eilen, ei tänään, ja minä olin vain tarkistamassa, minne minun pitäisi mennä seuraavana aamuna. Hän neuvoi sitten ja selitti, mistä se lyhenne tulee ja toivotti onnea pääsykokeeseenkin. Ihan kiva.

 

Ja sitten minulle heitti kommentin joku vanhempi miespyöräilijä, kun otin valokuvaa tiestä ja sillasta, joka vei yliopistolle ja jossa luki: ”Wissenarbeit Macht Frei”. Ihan okei sekin. Se oli minusta hieno tuo kirjoitus.

 

Ja sitten, kun olin keskustassa ja ihan rättiväsynyt ja ärsyyntynyt, koska olin vähän pihalla siitä missä olin, minun kylkeeni liimautui joku tyttö kansionsa kanssa ja kysyi: ”Oletko kiinnostunut ihmisoikeuksista?” Melkein kirosin ääneen. Minä sitten vihaan tuollaisia, jotka takertuvat kiinni ja kysyvät jotain tuollaista, johon ei voi vastata yhtään mitenkään muuten kuin yhdellä tavalla, joka melkein edellyttää pysähtymistä ja kuuntelemista. Minä sitten tokaisin: ”En just nyt.” Sen sijaan, että tyyppi olisi vain häipynyt, hän heitti minulle vielä hyvin kylmän ja v-mäisen: ”Ai jaa...” –kommentin. Sanotaanko, että ei mitenkään vähentänyt sitä ärsyynnystä.

 

Sitten pienen pyörimisen jälkeen löysin jonkun paikan, josta tiesin, missä olen. Päätin sitten, että käyn ostamassa vielä jäätelön ennen kuin menen hotellille. Minua vastaan tulee mies, joka pysäyttää minut ja lyö kirjan minulle käteen ja sanoo: ”Terveisiä Helsingistä mukavalle ja fiksulle ihmiselle!” Olin ihan pihalla. Sitten mies alkoi small talkata ja kysyi, että olinko jyväskyläläinen. Sanoin, että en. Hän kysyi sitten, mistä olin. Kun sanoin sen, hän kertoi käyneensä siellä ainakin viisi kertaa ja että se oli hieno paikka. Sitten hän kysyi, että mitä tein Jyväskylässä ja minä selitin siitä pääsykokeesta.

 

Sitten hän alkoi selittää siitä kirjasta. Se oli intialainen ajatuskirja, joka on joidenkin munkkien tekemä tai jotain. Hän näytti itsekin munkilta. Sellainen kapeakasvoinen kalju mies. Kirjasta olisi pitänyt maksaa reilu viisi euroa. Minä sanoin sitten mahdollisimman ystävällisesti, että en ollut oikein kiinnostunut. Se mies näytti hämmästyneeltä ja sanoi: ”Etkö? Mä kun olin niin varma. Sä näytät ihan ajattelijalta.” Tuossa vaiheessa syntyi hetken syvä hiljaisuus, kun minä tein ”jaaha, okei, vai niin, mitäköhän hittoa tuo sitten tarkoittaa” –ilmeeni. Sanoin sitten uudestaan, että en ollut kiinnostunut ja annoin sen kirjan takaisin. Ja sitten häivyin.

 

Ja ostin jäätelöni, mutta koska pelkäsin törmääväni tuohon mieheen uudestaan, kiersin korttelin ympäri. Ja koska aikomukseni oli syödä se jäätelö vasta hotellihuoneessani, niin... No, varmaan arvaatte: olkalaukku painaa olallani, toisessa kädessä on muovipussi, jossa on tekemiäni heräteostoksia ja toisessa kädessä on jäätelö. Ja minä kävelen ylimääräisen korttelin ympäri. Tuli mieleeni vain yksi mainos, jonka näin kerran NYT-liitteessä. Se oli joku artikkeli, jossa oli eri mainosvaihtoehtoja samalle tuotteelle ja sloganille (”Puhdistaa kaiken. Myös mielen.”). Sitten yhdessä mainoksessa oli nainen, jolla sulanut jäätelö käsissä. Sitä kommentoitiin hyvin epäsopivaksi. Minä en tajunnut sitä silloin. Ajattelin vain, että mitä epäsopivaa siinä oli: jäätelö oli sulanut naisen käsiin, niinhän käy joskus! Nyt minä tajuan sen. En tiedä edes mistä ihmeestä tuo vuosien takainen lehtijuttu tuli mieleen, mutta tulipahan vain. Ei, ei ollut vaniljaa vaan minttua. Meiltä ei saa minttua.

 

Ja sitten se hemmetin koe. Kertasin illalla kemiaa ja laskuja ja elektronikonfiguraatioita. Ja taas ihan vääriä asioita. Siinä kysyttiin pelkästään biologiaa. Puhdasta biologiaa, sitä helpointa, josta vielä pidänkin eniten – ja tietysti sitä, jota en ollut kerrannut lainkaan. Ja tehtävät olivat kaikki esseevastauksia. Paitsi yksi diabetestä koskeva, jossa oli muitakin osioita, mutta pääasiassa kuitenkin esseitä. Kolme pakollista, kaksi vapaaehtoista neljästä. Sain ihan kivasti tekstiä. Jos tuo olisi koe, minä odottaisin... En tiedä. Ehkä seiskaa. Eli ei se nyt niin hyvin mennyt. Paitsi se yksi tehtävä, johon innostuin selittämään. Oli Turun keskustan kartta ja piti selittää siitä, miten sen viheralueiden monimuotoisuutta voisi lisätä.

 

Ja juna oli 45 minuuttia myöhässä. Ja ensimmäinen juna keskipäivän jälkeen lähti 16:33. Että kiva siinä sellaiset viisi tuntia aikaa. Tein lisää heräteostoksia (siellä oli hyperale kirjatorilla) ja raahasin saaliini puistoon. Istuin siellä penkillä auringossa lukien sen ostamani kirjan kannesta kanteen. Ja sitten pyörin taas vähän ympäriinsä ja sitten menin kaksi tuntia etuajassa asemalle ja ostin itselleni kokiksen ja istuin asematilan pöytään. Hieno pöytä. Pelasin pasianssia. Olin ostanut hienot kortit, eikä ollut parempaakaan tekemistä, niin pelasin sitten korttia. Ja siemailin kokistani ja kuuntelin ihmisten puheita.

 

Ja kun Kuopio oli minun mielestäni ihan mahtava kaupunki, niin mitä sanon Jyväskylästä? Ei. ei mikään minun paikkani. ¾ Vaasa ja ¼ Helsinki. Vaasa on yksi kaikkein rumimmista ja inhottavimmista kaupungeista jonka olen nähnyt. Mutta sitten Jyväskylässä oli kuitenkin myös jotain erilaista. Kuin Helsinkiä olisi siirretty pieni osa Vaasaan. Eikä mikään kauhean kiva osa. Seuraavaksi Jyväskylä-lainauksia:

 

”Älä osta onnea. Varasta se.” (Leimattu useaan kohtaan ainakin yhdessä alikulussa.)

 

”Kuinka lujaa sä kehtaat kirkua tässä keskellä katua? Kokeile!” *kirkuu* ”Eihän toi ollu yhtään kovaa. Kokeile kovempaa!” *toinen kirkuu kovempaa*

”V*ttu, turpa kiinni, v*ttu, s*atanan kakarat, v*ttu!” (Ohikulkija kirkujille.)

 

”Hyi! Julkisella paikalla k*seminen on KIELLETTY! Hyi! Siitä tulee sakko! Hyi!”

 

Tuossa sitä kuvaa, jonka minä sain Jyväskylästä. Kauhea kaupunki. Yliopistokin oli ripoteltu ihan eri puolille. Kaksi rakennusta oli ihan kivalla paikalla. Mutta muuten koko Jyväskylä oli ihan painajainen. Sokkeloinen ja hankala ja likainen ja keski-ikä 14-wee ja autot huristaa joka paikassa ohi 80 km/h kolmen kaistan leveydellä.

 

Ja joka paikka oli täynnä kakaroita. Siis ihan joka paikka. Kun liikuin 10:30-13:10 siellä, niin niitä kakaroita oli joka nurkassa. Tulivat pyörillään ja nauroivat ja kirkuivat ja säntäilivät. Ja ostoskeskuksessa. Jokainen paikka, jossa saattoi istua, oli sellainen paikka, jossa istui joku ala-ikäinen ihminen kauhean porukan kanssa. Joka paikassa! Ihan kuin sellaiset tuhohyönteiset, joita on joka paikassa. Ja niitä oli ulkonakin. Joka kadunkulmassa. Tupakalla. Ja kirkumassa. Ja nauramassa ohikulkijoille. Valtaamassa jonkun rapun ja kaakattamassa keskenään ja kokeilemassa, kuka kirkuu kaikkein kovimmalla äänellä.

 

Ja tori! Kun minulla oli tänään ylimääräistä aikaa, päätin käydä katsomassa toria. Mikä on jo tuollaisenakin ihan järjenvastainen lause, koska ei toria käydä katsomassa. Sinne vain joudutaan, kun mennään ihan keskustaan. Mutta Jyväskylässä tori oli lykätty jonnekin syrjään. Vähän kuin olisi muistettu jossain rakentamisen vaiheessa: ”Ai niin joo, pitäis meillä kai olla torikin. No laitetaan se tohon.” Kuopiossa siinä oli kummaa se, että siellä ei myyty tuoretta kalaa, mutta kun vertaa Jyväskylään, niin – vau. Se sentään oli ihan keskellä ja kaikki oli siinä ympärillä. Kaupungintalokin ja kaikki. Mutta Jyväskylässä... Ei ollut mitään ”tämä on keskipiste”, vaan se oli pelkkää samaa betoniviidakkoa ja korkeita taloja. Torikin oli kätketty niin, että se piti mennä etsimään. Eikä siellä ollut mitään. Sinne piti nousta portaat ylös ja minä kökötin torin nurkassa varmaan kymmenen minuuttia käännellen tuskastuneena karttaani, kun en tajunnut, että mitä olin tehnyt väärin, kun toria ei näkynyt yhtään missään, vaikka olin lukenut kartasta, että se olisi juuri siinä.

 

Ja siellä oli yksi jäätelökioski, pölypussikoju, joku, josta sai ostettua jotain siellä leivottua ja sitten kukkakoju. Siinä se! Jopa Vaasassa näkee heti, mikä on tori. Ei siellä kyllä ole paljon mitään, mutta sen näkee. Ja kaikki tärkeä on sen ympärillä. Ja on siellä aina joka talvi jääveistoskilpailu. Tai ainakin jos on yhtään pakkasta.

 

Mutta farmasian pääsykoe... Ei tarvitse ainakaan ajatella, että sinne pääsisi. Se koe oli ihan hullu. Siinä oli kaksi osiota. Ensimmäisessä osiossa oli aineistokysymys ja se YKSI kysymys siitä tiiliskivikirjasta, josta sain loppujen lopuksi luettua alle puolet. Ja se aineistokin oli sellainen, että ensiksi meille lyötiin eteen 26 sivun aineisto (eri EU-maiden lääkepolitiikkaa (kuinka paljon korvataan, kuinka paljon asiakas maksaa itse, voiko lääkkeen vaihtaa vastaavaan, jne.)) ja sanottiin, että on tunti aikaa lukea se, jonka jälkeen kaikki kerätään pois ja me saadaan ne kysymykset.

 

Siis mitä hittoa ne kuvittelee testaavansa tuollaisella? Minä olen käsittääkseni melko nopea lukija, mutta minä sain silti luettua vain 17 sivua. Ja se oli puuduttavinta tekstiä, mitä olen ikinä lukenut. Siinä oli jokaisesta maasta erikseen samat asiat. Jotkut olivat sanasta sanaan samanlaisia tietyiltä osin. Joissakin oli paljon eroja joihinkin nähden, mutta ne olivat sitten jonkun toisen kanssa melkein identtiset. Ja me oltiin äidin kanssa tultu Kuopioon sinä yönä vähän ennen yhtä. Luin kahteen ja puoli seitsemän herätys tuohon kidutukseen. Ei meinannut pysyä hereillä. Ja sitten tuli se kysymyspaperi: ”1. Selvitä, miten kalsium kulkeutuu juodusta maidosta elimistön käytettäväksi. (Ruoansulatuselimistö, maksa, hormonit, lihakset.) 2. Vertaile Ruotsin ja Tanskan lääkevaihtoa.”

 

Ei tiennyt kummastakaan oikein mitään, joten sepitin itsestäänselvyyksiä ja omia höpinöitäni. Ajattelin, että kemian osuus menee varmaan paremmin. Siinä oli tunti väliä ja sitten se lyötiin meille eteen. Yhdeksän sivua. Pelkkiä laskuja. Ei annettuja kaavoja. Minä en olisi osannut laskea niistä puoliakaan edes MAOL:n avulla, mutta ilman sitä... En kai minä muistanut niitä kaavoja. Tein oikein/väärin tehtävän (oikeasta vastauksesta sai 0,25 pistettä, väärästä meni 0,25 pistettä) puoliksi ja laskin yhden tehtävän päin mäntyä (”Henkilö, jonka verimäärä on 6 litraa, nielaisee tabletin, jossa on 20mg ainetta X, jonka moolimassa on 21,46 (tms.). Aine imeytyy 60%:sti elimistöön, joten mikä on aineen pitoisuus veressä? Ilmoita tulos mikromooli/millilitra.”) Tuo oli aika helppo tehtävä, mutta minä olin niin nolo, etten osannut pyörittää sitä kaavaa. m = Mn. Olen nolo joo. Tuo oli jo aika paha. Aivot vain löi tyhjää ja minä yritin miettiä, että miten se laitetaan niin, että saa tietää sen ainemäärän... Palautin sitten paperin sellaisena.

 

Ja huomenna... Ai niin joo! En muistanut kertoa vielä siitä NN-kopiostakaan. Suunnilleen samanikäinen ja sellainen suhteellisen kapeakasvoinen ja pitkätukkainen (täsmälleen sama väri ja hiusten rakenne, vähän pitemmät vain). Käveli puiston läpi kavereinensa. Tämä kyseinen tyyppi oli etunenässä ja kantoi kädessään mäyräkoirallista olutta. Mutta joo, ensimmäinen asia, joka hänestä tuli mieleen, oli se, että hän näyttää NN:ltä.

 

Ei, en aio jauhaa mistään uskonnosta taaskaan. Jotenkin se aihe on taas kuplinut sisälläni. Minä en vain saa ilmaistua sitä oikein. Se tyyppi siellä puistossa, tuskin kenelläkään tulisi yhtään mieleen, että hän olisi joku harras kristitty. Joo, ei ulkonäkö vaikuta enää, mutta kuitenkin. Tyyppi, jolla roikkuu kettingit housuista, ja jolla on keskellä kuumaa päivää yllään pikimustat housut ja musta t-paita, jossa on takana koko selän peittävä pääkallon kuva ja jolla on pitkä mustaksi värjätty tukka ja joka kantaa olutta toisessa kädessä. Se on ihan yhtä absurdia NN:n tapauksessa. Olen nähnyt meidän lukiosta täsmälleen kaikki muut ihmiset kirkossa paitsi hänet. Meillä on pakollinen kirkko. Joka joulu ja sitten erityistapauksissakin. Minä olen ollut kirkossa koulusta lukion aikana... neljä kertaa? Vai viisi kertaa? Ainakin neljä. NN on ollut kirkossa täsmälleen nolla kertaa. Hän on lintsannut joka ikisestä kirkkojutusta. Hän ei ole ikinä osoittanut yhtään mitään pienintäkään merkkiä mistään uskosta, vaan pikemminkin päinvastoin, niin miten hitossa minä olisin voinut tietää, että asettelulla pyhimys ja paholainen minä olen meistä kahdesta se paholainen.

 

Piti sanoa. En vieläkään tajua sitä. Se on minulle vähän niin kuin joku tulisi sanomaan yhtäkkiä, että joo, maa onkin todellisuudessa litteä. Se pyöreys on vain joku illuusiojuttu. Mutta onhan jo todistettu, että olen huono tällaisten asioiden kanssa, niin nyt jos joku tulisi sanomaan minulle jotain tuollaista minun järkeni vastakkaista, niin olisin valmis hyväksymään sen, että olen taas elänyt ihan väärässä uskossa jonkun asian suhteen.

 

Huomenna minä näen hänet, herra Pyhimyksen. Toiseksi viimeistä kertaa. Ja hän näkee ensimmäistä kertaa minun uuden tukkani. Kuten suurin osa muistakin abeista. En ole tämän reissaamisenkaan aikana löytänyt itseäni. En mitään pientäkään palaa itsestäni. Tunnen itseni vain niin ulkopuoliseksi ja typeräksi ja tylsäksi ja värittömäksi ja tosikoksi.

 

Yliopistollakin oli muita pääsykokeisiin osallistujia ja heitä oli sitten juna-asemallakin tulossa samaan junaan. Istuin samassa vaunussa, mutta meidän välissä oli ovi. Kuuntelin musiikkia, mutta silti se näiden muiden yliopistoon pyrkineiden naurunpyrskähdykset kuulostivat minusta häiritseviltä. Ja asemalla, kun se juna oli myöhässä, yksi niistä kysyi vieressäni seisovalta vanhalta naiselta, että eikö tästä pitänyt mennä joku juna Vaasaan. Hän sanoi, ettei tiennyt mitään niistä juna-aikatauluista, koska ei ollut jyväskyläläinen, vaan pelkästään siellä pääsykokeessa. Junasta oli kuulutettu vähän väliä ja se juoruava sakki oli ollut siinä yhtä kauan kuin minäkin. Minä olin katsonut junan lähtöajan aseman sisällä taulusta ja sitten kuunnellut kuulutuksia ja vaikka se oli ensimmäinen kerta, kun liikuin Jyväskylästä mihinkään junalla (lukuun ottamatta niitä vaihtoja Kuopiosta), minä tiesin ihan täsmälleen, mitä oli tekeillä.

 

Joo, varmaan tästä minun tekstistäni on tähän mennessä saanut jo aika selkeästi sen kuvan, että olen ärsyyntynyt. En tiedä edes miksi. Meidän koko talo on puleerattu sillä aikaa kun olen ollut poissa ja kaikki enteilee ylihuomisen lakkiaisia ja niitä inhottavia vieraita, joita minun pitää sietää. Ja viimeisiä kertoja, kun näen tuttuja. Yhdessäkään pääsykokeessa en nähnyt yhtään ainoaa tuttua. Eikö tuo kuulosta jo aika epätodennäköiseltäkin? Mitä kaikki muut tekevät sitten? Minne he menevät? Tietävätkö he jo, mikä heistä tulee isona?

 

Kun istuin sen neljä tuntia junassa, kuuntelin Nightwishia ja yritin löytää jostain kappaleesta jotain kohtaa, joka kuulostaisi minulta. Se tuli mieleeni siitä, kun kuuntelin Over the Hills and Far Away. Siinä biisissä on yksi kohta, joka kuulostaa NN:ltä niin paljon. Se on niin hän. Jo ensimmäisiä kertoja kuunnellessani biisiä minä ajattelin, että hei, tuo kohta, tuo kymmenen sekunnin kohta kuulostaa NN:ltä. Mikä kohta kuulostaisi minulta? Kuuntelin biisejä läpi, mutta en löytänyt mitään. Minä en tiedä, mikä kuulostaa minulta.

 

NN oli helppo. Selkeä ja voimakas kohta. Siinä kohdassa on tavallaan vähän, mutta silti se vähä on enemmän kuin joissain muissa kohdissa, joissa on paljon. Tai sillä lailla. Se kohta on voimakas. Se on NN:n olemuksessakin. Hän huokuu ylpeyttä ja sellaista sisäistä voimaa. Sellaista... Mitenköhän sitä nyt kuvailisi... Sellaista, että hänestä näkee heti, että hän on henkisesti vahva. Sitä on hankala kuvailla. Niin kuin että hän voisi olla myös murtumaisillaan ja heikko ja kaikkea sellaista, mutta kuitenkin niin, että... Kyllä te tiedätte. Se että on henkisesti voimakas, ei tarkoita, etteikö pelkäisi tai olisi surullinen tai ei lannistuisi mistään, vaan... En osaa kuvailla sitä. Se ylpeys.

 

En tiedä, onko minussa sitä. Olen aina – jopa ennen NN:ää – ajatellut, että on ainakin hiukan. Tai siis, joskus minusta tuntuu sellaiselta, että minussa oikeasti olisi jotain voimaa. Sitäkin on vähintään yhtä hankala kuvailla kuin tuota NN:n voimaa. Minun ei tarvitse koulussakaan käyttäytyä kuten kaikki muut. Minä en tee kaikkea ollakseni kuin kaikki muut. Vähän niin kuin... Että olisin tarpeeksi henkisesti vahva pystyäkseni olemaan jotain muuta. Voisin olla sitä mitä olen. Paitsi että tuo sotii jotenkin koko tätä blogiani vastaan. Hmm. Mitenköhän sen selittäisi.

 

Tyhmä vertaus, mutta selittää ehkä ainakin jotain: Kuvitelkaa, että on suojatie, jonka valossa palaa punainen valo. Valoissa odottaa seitsemän ihmistä. Autoja ei tule, joten yksi ihminen päättää lähteä ylittämään tietä punaisesta valosta huolimatta. Sen jälkeen yleensä toinenkin ihminen lähtee ylittämään. Ja lopulta suurin osa. Tuollaisessa tilanteessa oleminen on jotenkin epämiellyttävää. Sitten minä kuitenkin sanon itselleni, että valo on edelleen yhtä punainen kuin ennen sitä, kun ne jotkut ylittivät tien. Tai koulussa, kun fysiikan nollatunnin jälkeen kaikki menivät aina oppilaskunnan huoneeseen. Minä jäin yksin käytävälle, koska pääsin sohvalle, koska käytävällä ei ollut muita. Jotenkin epämiellyttävää istua käytävällä yksin, koska kaikki muut menivät jonnekin muualle, mutta mieluummin minä istun kivalla sohvalla käytävällä hiljaa, kuin seison hiljaa jossain ahtaassa huoneessa, jossa on muita.

 

Kuulostaa tyhmältä edelleen. Pahus. No joo, kuitenkin. Antaa olla. Mietin joka tapauksessa sitä, että millainen olisi joku biisin kohta, joka kuulostaisi minulta. Olisiko se voimakas vai hiljainen. Olisiko siinä paljon soittimia vai pelkästään joku soolo. Olisiko siinä laulua? Olisiko se surullinen vai iloinen? Olisiko se väsynyt vai energinen? Mitä lyriikat sanoisivat? Ei aavistustakaan! Minä ajattelin ennen, että kuulostan yhdeltä TSH-biisiltä, mutta en minä kuulosta.

 

Mutta NN kuulostaa tältä. Kohta 3:08-3:25.

 

“...One day he'll know the taste of freedom...”

 

Prkl. Mitähän minäkin huomenna oikein siellä koulussa teen. En tiedä edes onko Nan siellä. Ja kello on hieman paljon ja joka paikka on kipeä ja väsyttää ja poltin tänään jakauksenikin. Kasvoista (tai muualtakaan) en ole onneksi palanut. Se olisi ollut aika paha. Mutta jakaus on palanut, eikä se näytä yhtään kivalta. Prkl.