Minulla on huono olo. Ja surullinen olo. Todella surullinen olo. Ja jonkin verran ahdistunutkin. Hengittäminen on vähän hankalaa. Söin aika paljon ruoalla, niin siksi on jo ennestään ihan tarpeeksi paha olo.

Täällä oli taas riita. Veli ei tehnyt jotain ja sitten isäni kovisteli hänelle ja äitikin huusi. Minä olin vain täällä koneella kuuntelemassa musiikkia. Ja tietysti kuulin kaiken oven läpi. Ja se saa olon ahdistuneeksi. Muistan, miten lakkiaisaamunani oli myös kauhea riita, kun veli ei tehnyt jotain. Muutenkin ahdisti ja sen riitelyn kuuleminen sai olon vielä paljon huonommaksi.

Ja minulla on hyvin yksinäinen olokin. Nan ei ole ottanut mitenkään yhteyttä, vaikka hän sanoi jouluaattoa edeltävänä päivänä, että ”ensi viikolla”. Tämä viikko on se ”ensi viikko”, mutta en ole kuullutkaan hänestä. Ja nyt on jo torstai, joten tätä viikkoa on jäljellä enää kolme päivää.

Ja sitten... Mitä minä teen? Menen Kuopioon, sinne kaameaan paikaan. Raunioihmisenä. Mitä minä sen jälkeen? Nania on kaiketi turha odottaa näkevänsä kauheasti tätä useammin. Hänellä on oma elämänsä ja poikaystävä. Ja kirjoitukset. Ja pianokilpailu. Kyllä minä ymmärrän, että hänellä on kauhea kiire, mutta silti minusta tuntuu kurjalta, että en näe häntä lainkaan, enkä edes kuule hänestä mitään.

En ottanut eilen lääkettä. Sain nukahdettua vasta vähän ennen kuutta. Heräsin joskus puoli kymmenen tienoilla. En ole nukkunut päiväunia. En ole tehnyt mitään mainittavaa. Katsonut telkkaria. Ollut koneella tekemättä mitään.

Tänään on taas hyvin tyhjä olo. Pitäisi pestä hiukset tänään – en pessyt niitä eilenkään. Ei kyllä mitenkään jaksaisi. Ja miksi vaivautua turhan takia? Ne ovat muutaman päivän vähän puhtaammat, mutta sitten ne pitäisi pestä taas. Ja ei kukaan täällä piittaa, ovatko hiukseni puhtaat vai eivät. Eikä ketään muuta kuitenkaan näe.

Yhtenä yönä – tai päivänä – näin unta herra Aksusta. Outoa, miten sitä välillä kaipaa niitä ihan tavallisia ihmisiä. Ei ketään supertärkeää, vaan ihan tavallista ihmistä, joka oli vain samalla luokalla. Ei hän tehnytkään unessa mitään erityistä. Istui vain pulpetissa, mutta kuitenkin näytti tiedostavan minun olemassaoloni.

Minä kaipaan heitä kaikkia. Sitä kaikkea. Kaipaan Nania. Kaipaan NN:ää. Minä olen nyt niin yksin, ihan yksin. Kuopiossa tulen olemaan vielä enemmän yksin. Rotat jäävät ehkä kotiin. Äidin mielestä ei ole järkevää raahata niitä edestakaisin, kun hän voi pitää niistä huolta sen aikaa, kun minä olen Kuopiossa – enhän todennäköisesti viivy siellä kuin korkeintaan muutaman viikon. Se voi kylläkin jäädä myös muutamaan päivään, mutta muutaman viikon korkeintaan. Luultavasti myös piano jäisi kotiin. Sitten olisin enemmän yksin kuin koskaan.

Ja sitten se miitti... Kuinka minä muka voisin mennä sinne? Kuinka minä voisin näyttää kasvoni niiden ihmisten edessä? Minua hävettää niin. En minä ole kuin he, en minä ole yhtään mitään miiteissä. Istun hiljaa ja käytän heidän seuraansa hyväkseni vain, jotta voisin tuntea hetken olevani vähemmän yksin. Ja etenkin nyt, kun yhden heistä kanssa meni välit poikki. Ja toinen tietää asiasta ja pidän hänestäkin ainakin taukoa. Miten minä voisin muka kohdata ne ihmiset, kun se on ennenkin ollut niin vaikeaa?

On niin surullinen olo.