En tiedä, mitä tehdä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minulla ei ole kirjoitettavaa. Ei mitään sellaista, mistä tuntuisi, että pitää kirjoittaa. Ei ole mitään, mitä ajatella. Ei ole mitään, mitä opetella, ei mitään. Ei ole mitään, mihin pitäisi mennä, miksi pitäisi herätä aikaisin – tai ollenkaan.

 

Eikä minulla ole mitään kirjoitettavaa, vaikka saan nyhdettyä sitä suunnilleen tyhjästä muutenkin. Kaikista niistä pikkuasioista, joita koulussa tapahtuu. Niistä sanoista, joita muut puhuvat toisilleen koulussa. Ei ole mitään sanottavaa mistään mistä me oltaisiin juteltu Naninkaan kanssa, koska en minä näe häntä melkein ollenkaan enää. Ei ole selitettävää siitä, miten pitäisi lukea jotain tiettyä ainetta tai mitään. Että voi kun huomenna pitää herätä aikaisin kun on nolla-aamu. Ei mitään sellaista.

 

Minä en pysty kirjoittamaan mitään, koska oloni tuntuu vain niin käsittämättömän tyhjältä. Elämäni tuntuu käsittämättömän tyhjältä. Onhan se ennenkin tuntunut, mutta silloin näin sentään muita ihmisiä. Sellaisia oikeita, omanikäisiäni, jotka olivat ainakin koulun suhteen samassa tilassa ja siksi miettivät edes osaksi samoja asioita kuin minä. Ja vaikka ei siitä olisi saanut irti paljon, niin aina olisi ollut jotain, mitä olisin nähnyt koulussa. Kaikki ne yksityiskohdat. Kuinka joku ykkösen tyttö muistutti minun mielestäni jotakuta julkkista, mutta en saanut mieleeni ketä. Miten Mitchillä oli ehkä hyvin pöyristyttävästi siniset farkut eikä mustia. Tai oliko NN:llä tukka poninhännällä vai auki. Mitkä vaatteet hänellä oli. Mitä hän teki. Vaikuttiko hän jotenkin iloiselta tai surulliselta.

 

Tai muut ihmiset. Kaikki opettajat. Jokainen ihminen joka tulee käytävällä vastaan tai kulkee ohi. Tai oppilaskunnan huone: kuka istuu missäkin, ketkä juttelevat tai vitsailevat mistäkin. Kaikki hauskat jutut. Miten jotkut pelasivat korttia. Kuka voitti ja kuka keräsi puolestaan melkein kaikki kortit. NN:n jengi. Neiti M ja neiti R. Kaikki. Ehkä jollakin oli tukka erilailla. Ehkä joku oli leikannut tai värjännyt. Joku aina selitti jotain itsestään joillekin kavereilleen käytävällä, että sen saattoi kuulla. Tai matikanopettaja, miten hän aina viisasteli kaikesta ja pilkkasi oppilaita.

 

Minulla on kauhean ikävä kaikkia. Minulla on ikävä sitä vähäistäkin elämää, mikä minulla oli koulussa. Tuntuu siltä, että kaikki ihmiset on kokonaan poistuneet kaikkialta. On kauhean vaikea saada lohtua siitä, että heidän tietää olevan yhä yhtä lähellä kuin muinakin iltoina, sillä kun katsoo ulos ikkunasta tyhjälle tielle, eikä ketään näy... On hankala uskoa, että yhtään ketään on yhtään missään.

 

Itken vaihteeksi silmiä päästäni. Katsoin taas Phantom of the Operaa, sitä loppua. Sitten kun se kummitustyyppi alkoi itkeä, niin minäkin purskahdin itkuun. Ensin myötätunnosta, mutta sen jälkeen, kun leffakin oli loppunut, minä vain jatkoin itkemistä. Sattuu niin paljon. On niin tyhjä olo. Ei ole ketään. Ei näe ketään. Paitsi äidin, joka hänkin valittaa syömisestäni ja hössöttää vain ylioppilasjuhlista ja nauraa minulle pilkallisesti, kun ajattelin meneväni paljain säärin kevätjuhlaan.

 

Tai sitten kuten tänäänkin yksi vanha kirjekaverini lähetti tekstiviestin ja kysyi, mitä kuuluu. Selitin lyhyesti ja mainitsin, että kirjoitukset on ohi ja koulu on jo loppu. Hän sitten sanoi, että hänelle kuuluu ihan hyvää. Niin joo, ja toivotti onnea kirjoituksiin. En tajunnut, minähän olin juuri sanonut, että ne olivat ohi?

 

Olen soittanut tänään törkeästi sitä Phantom of the Opera urkujuttua. Se kuulostaa hienolta ja dramaattiselta. Äiti ei ole sanonut, että soita hiljempaa. Sen sijaan kun lopetin soittamisen hetkeksi, kuulin, miten äiti sanoi kovalla äänellä isälleni, että ihan kiva sarja – siitä ei vain kuule välillä yhtään mitään. Isäni sitten kysyi, että miksei. Äiti sanoi vain pilkallisesti: ”No miksiköhän ei?” Miksei hän voinut sanoa minulle suoraan, että voisinko laittaa hiljaisemmalle! Selkeästi hän sanoi sen kovalla äänellä, jotta kuulisin, niin miksi hän ei voinut sanoa sitä minulle?

 

Minä vain itken ja itken. Ei ole aavistustakaan, mitä tehdä. Miksi mennä nukkumaan? Kun minä normaalisti menen nukkumaan, teen sen ajatellen, että nyt menen ajattelemaan sitä asiaa sänkyyn – ehkä näen siitä untakin ja asiat selkenevät. Tai sitten ajattelen, että huomenna on se ja se asia ja että pitää olla pirteä, että jaksaa hoitaa ne.

 

Minulla ei ole mitään, mitä minä haluaisin tehdä huomenna. Ei mitään. Paitsi että haluaisin, että olisin vaikka vuosi sitten. Ettei tarvitsisi ajatella tällaista, vaan olisin todennäköisesti jo nukkumassa ja uneksisin NN:stä ja pyörittelisin mielessäni seikkoja, jotka tukisivat sitä, että hän saattaisi ehkä mahdollisesti välittää minusta myös. Olisin iloinen, että on viikonloppu, koska saa nukkua, mutta odottaisin silti maanantaita, jotta näkisin NN:n taas. Ehkä jotain tapahtuisi silloin. Ehkä viimein saisin puhuttua hänelle. Ehkä viimein saisin jonkun vedenpitävän todisteen siitä, että hän välittää minusta.

 

Mutta se ei ole mahdollista. Se aika on mennyt. Minun pitäisi löytää joitain uusia asioita, totuttautua tähän uuteen tilanteeseen, mutta se on vaikeaa. Minä olen aina tykännyt olla koulussa. Ei minua ole oikein koskaan kauhean yliystävällisesti kohdeltu, mutta se oli ainakin poissa kotoa. Ei tarvinnut vältellä isää, ei kuunnella äidin piikittelyä, eikä pelätä Qaroa.

 

Minä en nykyisin poistu suunnilleen lainkaan talon ulkopuolelle. Miksi poistuisin? Minne minä menisin? Mitä minä tekisin? Ei ole mitään. Minulla ei ole syytä mennä minnekään. Minulla ei ole syytä tehdä mitään. Minulla ei ole syytä yhtään mihinkään. Mitä minä odottaisin? Että pääsisipä opiskelemaan farmasiaa, jota en halua opiskella? Pääsisipä jonnekin ihan vieraalle paikkakunnalle taas uusien ihmisten joukkoon, joilta kestää ikuisuus oppia ymmärtämään minua edes sen verran, että he eivät osoita avointa halveksuntaa minua kohtaan?

 

Minä olen vain niin kauhean surullinen taas. Ja minulla on ikävä häntäkin.

 

”There is no life in the void. Only... death.”