Olipas taas yö. Menin nukkumaan ”jo” yhdeltä. Luin vähän biologiaa ja yritin sitten saada nukutuksi. Ei tullut mitään. Väänsin ja käänsin ja miljoona ajatusta surrasi päässä. Olin laittanut kännykän herättämään puoli yhdeksältä. Ja sitten olin heittänyt kännykän huoneen toiselle puolelle, jotta joutuisin oikeasti heräämään laittaakseni sen kiinni. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

En kuitenkaan voinut herätä, jos en saisi nukuttua. Puoli kolmelta tajusin ärsytyksekseni, että olin missannut Lostin. Ärsytti. Kolmelta päätin nousta ja mennä juomaan lasillisen maitoa, ehkä se auttaisi nukahtamisessa. Vartin yli menin lämmittämään kaurapussin mikrossa. Puoli neljältä iski kaamea päänsärky: tuntui kuin veitsi olisi isketty oikeasta ohimosta sisään. Neljän jälkeen alkoi puolihourailu. Ajattelin epämääräisesti uskontoa ja Ghost Love Scorea. Niistä tuli kuitenkin kauhean vaikeita matikanlaskuja, joita minä en osannut ratkaista. Niissä oli potensseja ja monimutkaisten murtoyhtälöiden jakamista murtoyhtälöillä. Ajattelin epämääräisesti, että pitää laittaa osa siitä blogiin. Näkisivät ainakin, että minulla on kauhean vaikeita ajatuksia, joita minä en itsekään ymmärrä, vaikka miten haluaisin. Miten ne ajatukset muodostavat ongelmia, joita en osaa ratkaista.

 

Kuudelta heräsin siihen, että peltikatto naksahti äänekkäästi (ilmeisesti se oli silloin jäähtynyt jotenkin erityisesti). Katsoin kelloa ja mietin, olinko nukkunut lainkaan. Minulla oli tuskainen olo. Sain kuitenkin hetken myllättyäni nukahdettua uudestaan. Seuraavan kerran heräsin siihen, että unessa kuulemani huilusoitto muuttuikin vähitellen kännykän herätyspiippaukseksi. Minua ärsytti. Juuri kun olin saanut nukkumisesta kiinni, piti herätä. Laitoin kännykän herättämään yhdeksältä ja jatkoin uniani. Heräsin yhdeksältä ja minua ärsytti edelleen ja siirsin herätyksen puoli kymmeneksi. Puoli kymmeneltä päätin, että kolme torkunmitallista vielä. Ja varttia vaille kymmenen heräsin kuin heräsinkin oikein lopullisesti.

 

Tämä liika nukkuminen ei sovi minulle. Toimii se niin, että on kouluviikko, jonka aikana nukun vain reilut kuusi tuntia yössä, jonka jälkeen voin viikonloppuna nukkua helposti kahden yön aikana yhteensä 24 tuntia, mutta kun on pelkkää nukkumista, niin sitten se alkaa tuskastuttaa.

 

Tänään Nan tulee kylään. Luojan kiitos. Minun tarvitsee kertoa hänelle. Hän ainakin yrittää edes ymmärtää. Ja pääsee ehkä myös harvinaisen lähelle ymmärtämistä. Silloin edelliselläkin kerralla, kun tuskailin tästä samasta asiasta, Nan vetosi järkeen. Tietysti minusta tuntui hieman pahalta, kun menin selittämään hänelle jotain sellaista ja yritin sitten sanoa joka välissä, että ei minulla ole mitään uskovia ihmisiä vastaan, mutta että se tuntuisi NN:n tapauksessa jotenkin joltain. Nan ei loukkaantunut, vaan sanoi ymmärtävänsä.

 

Se kumitti pitkän kohdan tästä. Miksi selittää uudestaan ja uudestaan, kun kukaan ei kuitenkaan kuuntele? Miksi nähdä vaivaa ja selittää omaa näkökulmaansa, kun kukaan ei sitä kuitenkaan vaivaudu huomioimaan? Ei sillä, se tuntuu olevan vähän kaikkien suhteen sama. En ole vielä törmännyt kehenkään, joka ymmärtäisi. Nyt juuri tuntuu siltä, että huvittaisi lyödä hanskat tiskiin ja lopettaa koko blogi. Mitä ideaa tässäkin on? Ihmiset lukevat tätä kai vain viihteen vuoksi. Eivät he halua tietää minusta mitään. Eivät he halua nähdä vaivaa yrittääkseen ymmärtää jotain ajatustani, joka ei heti aukea heille. Tämä on vain viihdettä: jälleen yksi traaginen rakkaustarina.

 

Ja entäs tämä päähenkilökin sitten? Pelkkä tylsä no-lifettaja. Eihän sen kaikki tunteet ole edes perusteltuja! Eihän sen kaikki ajatukset ole järkeviä, eikä se sano itsekään vaikeisiin asioihinsa paljon muuta kuin ”en tiedä”! Kyllä on huono hahmo! Eihän se edes kehity kunnolla! Kun tarinassa edetään, niin kuuluisi tulla jokin jännitekohta, jonka jälkeen hahmo tajuaa jotain järkevää ja saa elämänsä mallilleen! Kysymyksiin löydetään vastaus! Niin sen kuuluu mennä! Vähän tuo hahmo on tyhmä, kun kerran silloin, kun pitäisi kylpeä kaikenlaisissa vastauksissa, se kaivaa esiin vain lisää kysymyksiä! Eihän sen niin kuulu vain mennä!