Tänään ei ollut niin hyvä päivä. Muutoksia... Minä vihaan muutoksia. Vihaan sitä, miten kaikki ympärillä vaihtuu niin tiuhaan tahtiin, että mistään ei ehdi kunnolla saada kiinni.

Tänään oli viimeinen käynti siellä mielisairaalapaikassa. En ollut tajunnut, että se edes voisi olla viimeinen. Ajattelin, että palaisin sinne päiväosaston jälkeen, mutta kuulemma en. Oli viimeinen kerta, kun näin sen kivan naisen, jolla oli violetti tukka ja joka oli kivoin kaikista psykiatri/lääkäri-ihmisistä, jonka olen tavannut. Ja nyt sitten loppui käynti hänenkin luonaan. Kaikki mitä olen siellä kertonut, on mennyt hukkaan. Nyt pitää aloittaa taas ihan alusta. Olen ihan samassa pisteessä kuin ties miten kauan sitten ja nyt sen tuntee paljon selkeämmin. Taas tulee uusi ihminen, jolle jutella, uusi ihminen, johon tottua, uusi paikka, johon tottua, kaikki on taas uutta. Ja minun pitää aloittaa itseni ja ajatusteni esitteleminen taas ihan alusta.

Sain pyöräiltyä tänään asemalle. Minun oli tarkoitus tulla junalla takaisinkin ja pyöräillä kotiin, mutta sen mielisairaalapaikkakäynnin jälkeen minuun iski niin kauhea väsymys, että pyysin äidiltä, että voisin jäädä hänen autoonsa odottamaan siksi aikaa, kun hän tekisi töitä. Niin minä sitten jäin. Istuskelin autossa lähemmäs kaksi tuntia ja hyräilin kaikenlaisia biisejä, joita tuli mieleen.

Menen päiväosastolle ensimmäistä kertaa torstaina. Minua hermostuttaa kauheasti. Sen pitäisi olla parempi paikka ja otollisempi paranemiselle, mutta mitä jos se onkin ihan kauhea, ihmiset ovat ihan kauheita ja ajattelevat ihan ristiin minun kanssani? Tekee vain mieli itkeä.

Olen nukkunut taas huonommin. En käsitä, mikä mättää, mutta en vain saa unta. Nukun huonosti ja pätkittäin, enkä saa nukahdettua hyvin, vaikka olen suurentanut Ketipinor-annostanikin. Ja olen hieman poissa tolaltani, koska minulle ei ole nyt oikein selkeää, mitä minun pitää tarkalleen tehdä, kenelle esittäytyä tai mitä tehdä päiväosastolla tai edes että keneltä voisin kysyä neuvoa, jos en tiedä jotain. Kenelle ilmoittaa, jos olen sairas enkä pääse tulemaan? Kuka seuraa minun lääkitystäni nyt? Tietääkö päiväosaston tyypit minusta jotain tai minun lääkityksestäni vai tuleeko minun tietää ihan itse ja yksin, että mitä ja miten paljon lääkettä minun pitää ottaa ja kuinka kauan, koska pyytää B-lausunto ja mitä lääkettä ottaa sen jälkeen. Minä en tiedä! Minä en tiedä...

Miksi ihmisten pitää tulla ja mennä? Miksi aina pitää ravata psykologilta toiselle? Tämä on vielä jotain erikoishoitoa, niin sitten kun olen parantunut tiettyyn pisteeseen osastolla, niin sitten minut siirretään kuulemma jonnekin mielenterveystoimistoon (tms.), jonka jälkeen minut siirretään takaisin YTHS:lle. Eli kuvioni näyttäisi siis seuraavalta: Ensiksi masennuksen diagnosoiminen Kuopiossa, sen jälkeen psykologilla käyminen lähimmässä YTHS:ssä, jonka jälkeen vakavan masennuksen toteaminen YTHS:ssä ja lähete mielisairaalapaikkaan, jossa A-lausunto, jonka jälkeen lähete päiväosastolle, jonka jälkeen lähete mielenterveystoimistoon, jonka jälkeen siirto takaisin YTHS:lle.

Tähän mennessä tuo osastolla sitten oleva tyyppi olisi viides henkilö puolen vuoden sisällä, jonka kanssa olen tästä masennuksesta keskustellut (jos ei lasketa lääkärin kanssa juttelemista ja toisen hoitajan kanssa juttelemista varsinaisen hoitajan lomaviikolla, jolloin osaston tyyppi olisi jo seitsemäs) ja jolta saanut ohjeita. Ja jos tuo kuvio menee loppuun asti noin, niin todennäköisesti lopullinen tulos olisi... Ehkä seitsemän. Riippuu vähän. Jos pääsisin opiskelemaan, niin todennäköisesti sitten jatkaisin siellä, jolloin tulisi lisää ihmisiä.

Ihmisiä tulee ja menee, kuten sanoin. Minä jumitan aina vain samassa kohdassa, mutta muut ihmiset suhahtelevat ohitseni. Tulee fiilis: miksi edes vaivautua yrittämään todella tulla toimeen, kun kerran kaikki ne häipyvät kuitenkin ja minut sysätään seuraavaan paikkaan. Sitten kaikki alkaa taas alusta ja jos olenkin onnistunut minimaalisessa ajassa oppimaan luottamaan johonkin hoitohenkilöön, niin sitä pahemmalta se tuntuu, kun sitä ihmistä ei enää näe, vaan sitten ne kaikki kivat ihmiset siirtyvät liukuhihnalla pois ja uusi tulee tilalle.

Se tuntuu niin... Tyhjältä! Niin merkityksettömältä! Se on samanlainen ilmiö kuin Kylässäkin. Harvat kaikkein vanhimmista pelaajista pelaavat enää – paitsi siis minä. Ne muut vanhat pelaajat, joiden kanssa minä pelasin ja joiden kanssa juttelin, ovat pikkuhiljaa kadonneet. Mutta minä olen yhä siellä. Minä olen kuten aina ennenkin. Vanha kunnon Amia, jota ei mikään saa liikautettua. Kukaan muu ei jumitu asioihin sillä lailla. Muut eivät jaksa pelata niin kauaa, muut eivät jaksa olla osa jotain samaa ja vanhaa. Sitten tulee aina uusia ihmisiä, joiden kanssa sitten alkaa pelata ja tutustua, ja jotka sitten puolestaan lähtevät.

Ja muutenkin elämässä se menee niin. Ihmisiä tulee ja menee. Minä jään kaipaamaan niitä menneitä ihmisiä, vaikka heidät olisi tuntenut etäisestekin. Mutta ne muut ihmiset eivät jää kaipaamaan minua. Kun he lähtevät, minun elämääni jää aukko, jota kukaan muu ei pysty enää koskaan täyttämään. Se on vähän niin kuin sellaisen erityisen muotoinen, että siihen sopii vain se tietty ihminen. Toki näiden menetysten kanssa oppii vähitellen olemaan, mutta pitkienkin aikojen jälkeen muistaessa niitä ihmisiä, se aukko sattuu. Mutta kun minä jään pois muiden elämästä, niin minun poissaoloni ehkä jättää pienen aukon. Mutta he löytävät jonkun muun, jolla paikata sen. He eivät huomaa mitään eroa, eivät osaa muistaa eivätkä kaivata. He vain jatkavat eteenpäin ja hankkivat uuden miljöön elämälleen. Mutta minä en osaa tehdä niin.

Ihmiset vain merkitsevät minulle niin paljon, että on hankala hyväksyä sitä, että minä en merkitsekään heille mitään. NN:kin on minulle niin tärkeä, mutta minä en puolestani ole lainkaan tärkeä hänelle. Jos en olisi taas epätoivoisesti yrittänyt ottaa yhteyttä, niin mikään muu ei olisi meidän välejä kyennyt säilyttämään. Ei hän halua. Ei hän kuitenkaan halua. Miettii kuitenkin vain, että outo tyyppi tuo Amia, eikö se osaa siirtyä eteenpäin, kuinka se voi tuntea noin vahvasti kun ei edes tunne minua, kun ei ikinä ollut minulle yhtään mitään.

Tänään on niin surullinen olo. Minä en vain osaa tätä muuttumista, tätä siirtymistä johonkin uuteen tilanteeseen. Miten se tuntuu olevan kaikille muille niin helppoa? Ja jos se on muille helppoa, niin miksi se on minulle niin vaikeaa? Miten muut luovat kokonaan uuden elämän tyhjästä, mutta minä vain jään kyhjöttämään paikalleni vaikka miten yritän, ja kykenen vain itkemään sitä, miten menetin, menetän ja tulen menettämään.

Kaikki on vain niin vaikeaa ja tyhmää ja tyhjää ja turhaa ja kaikkea muutakin negatiivista.