Nyt se on ohi. NN-vuosipäivä. Se oli itse asiassa ihan hyvä päivä. Pyöräilin ensiksi asemalle, menin junalla lähikaupunkiin ja kävin siellä mielisairaalapaikassa. Siellä käytiin läpi kotitehtäviäni. En ole varma, olenko sanonut siitä jo, mutta sain edellisellä kerralla ”läksyksi” kaksi monistenippua. Toisessa minun piti laittaa numero väliltä 1-6 kohtiin, joissa oli väittämiä vanhemmistani. Toisessa minun piti tehdä samoin väitteille, jotka koskivat itseäni.

Nyt sitten tuli vihdoin ilmi se, että minulla ei ole lainkaan hyvää suhdetta isääni ja että hän on lyönytkin minua. Ja se lääkärinainen itki vähän. Jotenkin outoa. Hän joutuu todennäköisesti kohtaamaan tällaisia tapauksia kauhean paljon, mutta silti hän itki. Lisäksi hän piti myös merkittävänä sitä, miten äiti toimi tällaisten pahojen riitatapausten jälkeen. Hänhän sanoi aina minulle, että minun pitäisi totella ja olla vähemmän itsepäinen. Lääkärinainen sitten piti sitä jotenkin omituisena ja sellaisena, että se on voinut myös vaikuttaa minuun erittäin negatiivisesti. Sekin oli outoa, koska en minä ole koskaan ajatellut sitä noin.

Sain taas uutta lääkettä nukkumiseen. Lääkettä nimeltä Ketipinor. Yhden yön olen nyt sitä sitten käyttänyt, mutta en ole ihan vakuuttunut siitä, että sekään toimii. Heräsin miljoona kertaa yön aikana, enkä saanut muistaakseni niin kauhean hyvin nukuttuakaan, vaikka olin kauhean väsynyt muutenkin. Ja nyt on taas törkeä päänsärky. Että tällaisia lääkkeitä taas.

Näin myös Nanin. Menimme kävelylle. Tajusin vasta, miten huono valinta se kävely oli, kun tulin pyörällä asemalta kotiin. Asemalle menee pyöräillen suunnilleen 20 minuuttia. Jouduin polkemaan sen edestakaisin, joten siitä tuli 40 minuuttia reipasta pyöräilyä. Ja vajaat puoli tuntia sen jälkeen kävelylle?

Yllätyksekseni se ei kuitenkaan ollut niin uuvuttavaa mitä olin ajatellut. Kuntoni ei ole huonontunut oikeastaan yhtään, melkein tuntuu, että se olisi jopa jotenkin ihmeellisesti parantunut ja liikkuminen olisi tullut vähemmän tuskalliseksi. Ehkä tätä voisi pitää merkkinä siitä että vihdoinkin lääkkeet ovat aiheuttaneet jotain positiivista.

Käveltiin Nanin kanssa joku 5-6 kilometrin lenkki. Minä sain rakonkin jalkaani. Silti oli kivaa. Ja kun olen sanonut, että viime aikoina ei ole tullut sellaista hyvää tunnetta, kun olen nähnyt Nanin ja puhunut hänen kanssaan, niin nyt tuli sellainen. Veikkaan, että se johtuu siitä, että lukioaikoina minun elämäni oli hyvin erilaista kuin se on nyt. Täältä blogistanikin sen näkee, sillä kirjoitin vuosi sitten aika lailla eri asioista.

Nyt sen sijaan, kun muutin syksyllä Kuopioon, minun elämästäni tuli hyvin erilaista – ja pääasiassa negatiivista. Minun on aina ollut hankala kertoa yhtään kenellekään tunnetiloistani. En ole varmaan koskaan sanonut kenellekään IRL-ihmiselle, että minulla on välillä kauhean yksinäinen olo tai että olen kauhean surullinen. Ja sitten siitä yksinäisyydestä ja erilaisuudesta ja surullisuudesta tuli melkein minun koko elämäni. Joulusta asti elämäni on pyörinyt lääkkeiden ja lääkärien ja uupumuksen ympärillä. Siitä on hankala sanoa jollekin kaverille mitään enempää kuin tuon.

Mutta eilen sitten puhuin Nanille viimein NN:stäkin hieman. En ole hänestäkään puhunut, kun olen kauheasti pelännyt, mitä Nan ajattelee siitä. Tai siis, hänellä oli hieman samanlainen tilanne aikaisemmin, kun hän oli ihastunut tyyppiin, joka oli mennyt amikseen lukion sijaan ja jota hän ei ollut sitten nähnyt enää. Ja sitten oli tämä uusi tyyppi, joka on nyt hänen poikaystävänsäkin. Keksin vihdoin hänelle nimityksen, koska sellainen pitää olla. Hän on äärimmäisen tärkeä henkilö Nanille, joten koska Nan on äärimmäisen tärkeä henkilö minulle, hänen poikaystävänsä on vähintäänkin erikoislyhennyksen arvoinen. Tao. Heh. Se ei ole hieno, mutta koska en tätä tyyppiä mitenkään tunne, niin muodostetaan sitten nimikirjaimista joku hieman erikoisempi. Ja kirjoitan muut kirjaimet pienellä, niin se on erikoislyhenne, eikä nimikirjainlyhenne.

Mutta kuitenkin. Nan sitten valitsi Taon eikä tätä toista tyyppiä ja on myöhemmin sanonut, että sen olisi pitänyt olla ihan selkeä valinta, koska tämä toinen oli jo kadonnut hänen elämästään, eikä sitä paitsi ollutkaan niin erikoinen, kuin hän oli ajatellut, sillä hän selitti, että hän oli ihastunut enemmänkin siihen kuvaan, jonka hän oli tästä tyypistä luonut. Joskus tuon kuuleminen sattui, koska en voinut olla ajattelematta, että minullahan on ihan sama tilanne nyt ja Nan taatusti ajattelee, että pitäisi olla ihan selkeä valinta, että pyyhin ajatuksistani koko NN:n.

Täälläkin jotkut ihmiset lohduttavat, että heillä on paljon kavereita, jotka ovat olleet pitkään ihastuneita tyyppeihin, jotka ovat torjuneet heidät, tms. Todella kiva lause, mutta sen pohjalla on kuitenkin se ajatus, että tuollainen käytös on kuitenkin tuomittu epäonnistumaan ja ainoa edessä oleva ratkaisu on se, että hyväksyy sen, että tämän ihmisen kanssa ei tule koskaan olemaan yhtään mitään. Kuinka moni edes tietää ketään sellaista, joka on tullut torjutuksi ENSIMMÄISELLÄ kerralla jonkun ihmisen toimesta, mutta sitten myöhemmin he ovat ”eläneet onnellisina yhdessä elämänsä loppuun asti”?

Ihmiset ovat toisaalta hyvin suvaitsevaisia tällaisten pitkien kaipailujen suhteen, mutta en usko, että melkein kukaan ajattelee, että tuollainen tilanne muuttuu koskaan hyvään suuntaan.

Minä en tiedä, mitä minun pitäisi ajatella siitä, että pidän NN:stä ihan yhtä paljon kuin vuosi sittenkin. Sen r-sanan verran. On niin kauhean yksinäistä olla ainoa ihminen maailmassa, joka ei voi olla ajattelematta, että vaikka mahdollisuus tuollaiseen hienoon muutokseen, että sittenkin saisi osakseen myös tämän toisen ihmisen tunteita, olisi miten pieni, niin sellainen mahdollisuus kuitenkin on.

Mutta Nan uskoo myös niin. Kun selitin hänelle tuon, että hän on kokenut melkein saman ja valitsi Taon kaipaamansa tyypin sijaan, niin hän sanoi, että minä ja NN ollaan ihan eri asia. Hän yritti sitten selittää, että miten minä ja NN vaikutetaan jollain tapaa samanlaisilta. Hän sanoi, ettei hän osaa oikein selittää sitä, mutta että hänestä tuntui aina, että minä ja NN ollaan jollain tapaa ihan ihmeellisen ”voimakkaalla” tapaa samalla aallonpituudella.

Minä olen tuntenut täsmälleen samalla tavoin, mutta sitä on niin hankala todistaa mitenkään todeksi. Sitä on hankala selittää täällä, koska kukaan blogilukijoista ei ole nähnyt minun ja NN:n ”vuorovaikutuksetonta vuorovaikuttamista”. Tuolla lailla sen kai voi selittää edes jotenkin. Minä en vieläkään pääse siitä ajatuksesta eroon. Se oli jotain niin ilmeistä, mutta silti ihan täydellisen epäkonkreettista. En vai minä yksin huomannut sitä, vaan myös Nan ja mahdollisesti muutkin.

Nan sanoi, että minun ei kannata missään tapauksessa luovuttaa vielä. Hän sanoi myös, että jos minusta  ei tunnu ihan mahdottomalta, niin sitten kun ”aika on kypsä” minä voisin vielä ottaa yhteyttä NN:ään ja selittää tarkemmin asioita, jotta hän tajuaisi, että olen ihan vakavissani. Hän olisi saanut myös aikaa selvitä siitä edellisestä suhteesta (tms.) ja miettiä minuakin vaihtoehtona. Ja minä olisin saanut tietysti itse miettiä asioita myös ja parannella itseäni nyt ensin rauhassa ja tunnustella, mitä oikeastaan haluan elämältäni.

Kuulostan taatusti ihan idiootilta selittäessäni tätä. Kaikki varmaan ajattelevat, että olen liian pakkomielteinen ja vielä kaiken lisäksi tyhmä ”stalkkeri”, joka vainoaa mukarakastamaansa ihmistä. Minä toisaalta ajattelen itsekin niin, mutta minulla on niin voimakas tunne. Ikävöin häntä ja näen hänestä unia, enkä voi vain unohtaa sitä järjetöntä tunnetta, joka oli minun ja NN:n välillä. Sitä tunnetta, joka valtasi minut heti sillä hetkellä, kun ensimmäistä kertaa näin hänen silmänsä. En osaa selittää sitä, mutta se on jotenkin erityinen tunne. Kaikki muut ihmiset tuntuvat aivan erilaisilta. Kaikki  muut pojat, jotka ovat ”ihan kivoja” jäävät myös ”ihan kivoiksi” nykyään, koska en saa heistä sitä tunnetta, mitä NN:stä sain.

Kerroin Nanille myös siitä, että miten kurjaa minun elämäni oli ollut, kun Qaro oli ollut vielä elossa. Sitten jossain välissä mainitsin myös siitä, että jostain syystä minulle on nykyään tullut sellainen olo, että olen välillä kauhean yksinäinen. En ole koskaan ennen kertonut kenellekään mitään tuollaista, koska se on tuntunut yksinkertaisesti niin salaiselta ja kielletyltä sanoa ääneen. Mutta kun kuitenkin sanoin nuo asiat, tuntui siltä kuin jotain myrkyllistä olisi valunut minusta pois. Vähän sillä lailla kuin jos käärme puree, niin se puremiskohta paisuu. Sitten tässä kuvitelmassani sitä paisunutta kohtaa viilletään hieman veitsellä ja sitten sieltä valuu sellaista vihreää inhottavaa myrkkyainetta pois.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minusta tuntuu taas siltä, että minä ehkä saatan selvitäkin tästä. Kunhan vain nukkumisen saisi vielä kuntoon. Plääh.

***

In the end
I will always love you

The beginning