Huokaus. Jotenkin tähän päivään asti olin todella murheellinen tuosta viime viikon syrjinnästä, mutta tänään sitten minuun iski jotenkin ihan yhtäkkiä outo itsevarmuus. Ikävä kyllä tuo itsevarmuus ei ole kauheasti vaikuttanut siihen inhoon ja ärsyyntymiseen, jota koen noita osaston naisia kohtaan. Juttelin omahoitajanikin kanssa tuosta perjantaina ja kerroin Alfin viimeisimmästä tempauksesta ja itkin koko ajan ja olin ihan surkea ja maailma oli sellainen romahdusmaailma.

Vieläkin itkettää kyllä ja olo on aika kurja, mutta ei niin paha. Osastolla vielä ajattelin, että haluan vain kotiin, jotta voin ottaa sakset ja viiltää taas ihoa. En sitten kuitenkaan tehnyt niin. En tiedä tarkkaan edes miksi, oli vain sellainen olo, että ei tarvinnut.

Mutta niin. Tuosta Alfin tempauksesta piti kertoa. Se aiheutti minulle viime viikolla ahdistusta aika paljon ja jopa painajaisia. Siis aika poikkeuksellista, kun en ole kauheasti Alfin sanoista piitannut. No, hän siis aloitti keskustelun mesessä, ihan niin kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan. No, hän ei sanonut hei, vaan aloitti suoraan jostain aiheesta ja kyseli kaikenlaista ja selitti kaikenlaista. Siis ihan kuin mikään ei olisi koskaan ollutkaan vialla.

Minä sitten mietin hetken ja kysyin, että miksi hän aloitti keskustelun ja huomautin, että edellisessä meseviestissä häneltä hän haukkui minua sairaalloisen pakkomielteiseksi. Siihen hän sanoi vain, että hänen täytyi, koska hänestä tuntui, että yritin olla häntä parempi, koska olin kiistänyt sen, että minulla ei ollut todettu lainkaan pakko-oireita. Ja sitten hän jankkasi siitä taas jotain, että onhan se pakko-oire, onhan. Minä sanoin, että en halua kiistellä siitä enää. Sitten Alf kysyi, että kuinka kauan aion olla vielä osastolla ja lisäsi sitten, että hänkin on ehkä palaamassa sinne pian.

Tuo oli kaikkein kauhein asia, minkä Alf on koskaan sanonut, enkä usko, että hän tarkoitti sitä pahalla. Ainakin hän sanoi sen sillä tavalla kuin oli sanonut sen ajattelemisenkin siinä tekstiviestissään. Siis vähän siihen tyyliin kuin hän oikein toivoisi, että olisin vielä osastolla ja että hän tulisi siksi sinne. Siinä vaiheessa hän oli vielä hyväntahtoisen oloinen. Niin, siinä vaiheessa. Minä sitten mietin ääneen, että olisikohan se hyvä idea ja sanoin, että en sitä paitsi halua pitää yhteyttä häneen. Sanoin, että olin lopulta onnistunut hyväksymään sen, että kaikkien kanssa ei voinut tulla toimeen ja että hän kuului niihin ihmisiin, jonka kanssa ei ollut järkevää pitää yhteyttä. Sanoin toivovani kuitenkin, että hän saisi omat ongelmansa selvitettyä ja toivotin hyvät jatkot.

Alf sitten yritti vielä jauhaa jotain itsekseen ja oli taas äärettömän kiukkuisen oloinen ja heitti vielä loppupuolella seuraavanlaisen kommentin:

Alf: ”Saatan jossakin vaiheessa palata osastolle.. ja mä toivon että sä et olisi siellä enää silloin sitten..”

Siis kyllä oli taas kypsä tyyppi tuo minua kaksi vuotta vanhempi tyyppi, huh huh. Mutta tuo oli kaikkein uhkausmaisin. Näin sitten painajaista joku yö, että hän oli oikeasti palannut sinne. Sittenhän osastolla olisi melkein sama tilanne kuin täällä kotona, kun välttelen isääni. Se olisi ihan kauheaa, se olisi niin kauheaa. Omahoitajani lohdutti kyllä, että ei osastolle niin vain palata, kun on uloskirjattukin, mutta kyllä ne muutkin ihmiset ovat puhuneet osastolle tulemisesta ja osastolta lähtemisestä yhtä kevyesti. Kun vain Alf ei haluaisi palata ja kunpa voisin olla varma, että häntä ei päästetä takaisin vaikka haluaisikin.

Mutta se syrjintäjuttu on vaikuttanut kauheasti minun käytökseeni. Olen ärtyneempi sekä osastolla että kotona ja yhtäkkiä paaaaljon eristyneempi taas. Kun sanoin silloin sille lääkärille aikaisemmin, että olo oli ollut huonompi muutaman viikon, hän sanoi, että useimmiten käykin niin, että välillä paranemisessa mennään askel – tai kaksikin askelta – taaksepäin ennen kuin pystyy taas ottamaan askelia eteenpäin. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että tämän minun sosiaalisuuteni suhteen mentiin taaksepäin ihan ne kaikki askeleet, joita on.

Olin mielestäni jo oppinut paljon ja uskaltanut paljon ja kehittynyt paljon, mutta kun yhden kerran muut lähtevät osastolta kahville, niin sitten se vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, että en uskalla oikein enää edes puhua mitään sitäsuntätä niille muille ihmisille, koska pelkään niin kauheasti tulevani torjutuksi. Siis sillä lailla torjutuksi kuin lukion alkuaikoina, kun kehitin ilmeisesti lopullisen trauman torjutuksi tulemiseen. Siis kun yritin kysellä ihmisiltä, että voisinkohan tehdä jonkun ryhmätyön heidän kanssaan tai sopisiko se, jos istuisin siihen kohtaan siinä pöydässä, jossa hekin olivat. Ja sitten he sanoivat: ”En mä oikein tiedä kun meitä on jo aika paljon...” Tai sitten vain katsoivat kylmästi. En halua kokea sitä enää ikinä.

Siispä olen varautunut, vetäytynyt ja tasaisen vihamielinen ja torjuva. Tämä siis siksi, koska pelkään, että he torjuvat minut. Tuo kuulostaa hullulta, mutta ei se oikeasti ole niin hullua, en vain osaa selittää sitä hyvin. Toisaalta sitten tuntuu hämärästi kuitenkin siltä, että olen erityinen. Siis koska minun luottamukseni on noin herkkä juttu, että vaikka olisin tuntenut jotkut ihmiset monta kuukautta, niin yhdessä päivässä pystyn menettämään luottamukseni heihin melkein kokonaan. En uskalla puhua heille paljon, koska en voi luottaa siihen, että he eivät suhtaudu siihen tavalla joka satuttaisi minua.

Mutta nyt olen tänään hieman miettinyt asiaa. Tunnen jonkinasteista vastenmielisyyttä heitä kaikkia kohtaan, vaikka en lainkaan haluaisi. Minusta tuntuu pahalta, että heti alan tuntea lievää inhoa heitä kohtaan ja mieleeni välillä pälkähtää asioita, joka heissä on niin pahasti vialla. Joskus luin sillä lukion ainoalla pakollisella psykologian kurssilla tästä. Yritän ”viedä arvon” näiltä ihmisiltä, koska siten yritän alitajuntaisesti suojata omaa psyykeäni. Siis tyyliin: ”He eivät pyytäneet minua mukaan kahville, mutta he ovatkin niin tylsiä ja lapsellisia, ettei minua olisi huvittanutkaan.” Mutta jotenkin pidän tuota ajatusmallia harmittavana, koska en haluaisi ajatella noin.

Omahoitajani nosti keskustelussamme esiin myös aika oleellisen kysymyksen. Hän kysyi minulta, että kuka alun perin ehdotti sitä kahville lähtöä. Sitten hän kysyi myös, että kuka minusta on niistä tytöistä kivoin. En muistanut, kuka sen oli ottanut esille ensimmäisenä. Muistin kuitenkin sen, että se ei ollut Erica. Minun mielestäni Erica oli myös se, jota pidin mukavimpana. Edelleen pidän. Hän oli tänään ainoa ihminen niistä tytöistä, joille aktiivisesti sanoin jotain. Miralle sanoin kyllä ”joo, varmaan”, kun olin ottamassa mandariinia muovipussista, joka oli juuri tullut osastolle, ja josta Mira sanoi, että se kannattaisi ehkä kaataa siihen hedelmäkoriin. Mutta Ericalta kysyin rotista, niistä hänen ystävänsä suunnittelemista rotanpoikasista, ja hän sitten suhtautui oikein hyvin ja sen jälkeen puhui rotista vielä pitkään ja näytti osoittavan sanansa pääasiassa minulle. Muillekin kyllä, mutta minulle myös.

Mietin tarkemmin sitä kahvi-juttua ja tulin tulokseen, että todennäköisesti sen otti esille Mira. Hän ehdotti sitä tänään myös. Sanoi, että jos mentäisiin yhdessä kahville illalla. Ei kun... Oliko se sittenkin Erica, joka kysyi Miralta, mitä hän teki iltapäivällä ja että voisivatko he mennä taas kahville? Hmm... Ehkä niinkin. Mutta he olivat menossa vasta joskus kuuden aikoihin kahville, mutta siis Ericakin oli innoissaan siitä.

Aikaisemmin olin puolustuskannalla, kun muut puhuivat pahaa Mirasta, mutta nyt kun muut ovat niin innostuneita hänestä, niin minun tekee mieli puhua vuorostani hänestä pahaa. Ja niinpä taidan tehdäkin juuri nyt. Mira on ärsyttävän lapsellinen. 19-vuotias, mutta käyttäytyy kuin yläastelainen. Suunnilleen joka toinen sana on ”vittu” tai jokin muu kirosana. Useimmiten kyllä juuri ”vittu”. Yhdessä vaiheessa, monta viikkoa sitten hän päätti lopettaa ne kaikki lääkkeensä seinään. Tuosta vain, koska häntä huvitti, vaikka niin ei missään nimessä saisi tehdä. Sitten hän yksi viikonloppu hakkasi kuulemma baarissa jonkun.

Ja tänäänkin hän soitti 5-6 kertaa jollekin yhdelle ja samalle kaverilleen, joka ei halunnut mennä tekemään työvuoroaan iltapäivällä. Hän huusi puhelimeen: ”No vittu mennään hakemaan sulle saikkua! No sanot mitä tahansa, onhan ne ihan kusipäitä jos ei anna sulle saikkua. Sanoinhan mäkin sillon kerran vaan että vittu mun ranteet on kipeet! Ai mitä? Jaa sä oot OIKEESTI kipee!” Ja hän siis oikeasti hoki sitä ”saikku”-sanaa koko ajan. Vähän samalla tavalla kuin hän käyttää sanaa ”huntti” tarkoittaessaan satasta.

Esimerkiksi kun hän kertoi tatuoinneistaan, hän kertoi, että se selässä oleva iso tatuointi oli maksanut ”viis hunttii”, mutta käsissä olevat eivät yhtään, koska yksi hänen kaverinsa, joka oli ollut vankilassa, oli tehnyt ne hänelle ihan ilmaiseksi.

Hän suhtautuu kaikkeen myös huonosti ja pilkallisesti. Kun kerran ei ollut normaalia tiistaiaamuista jumppaa, järjestettiin osaston keittiössä tuolijumppa. Kun selitin siitä Miralle, hän reagoi vain huutamalla: ”No ei vittu!” Siis huvittuneena ja pilkallisena, että joku sellainen asia kuin tuolijumppa on olemassa ja että häntä pyydetään mukaan sellaiseen. Ja kun minä menin siihen tuolijumppaan, niin kun lähdin olohuoneesta, hän sanoi vain: ”Pidä hauskaa siellä – tuolijumpassa.” Ja tuollainen hän on aina. Tänäänkin kun niitä hedelmiä käsiteltiin ja huonoksi menneitä laitettiin pois, hän sanoi yhtäkkiä: ”Mun mielestä toi banaani näyttää kyllä vielä hyvältä, niin ehkä sitä ei kannata laittaa pois.” Minä oikeasti hetken luulin, että hän oli tosissaan ja ihmettelin vähän, koska se banaani oli ihan mustunut jo. Erica kuitenkin tajusi, että Mira oli taas oma itsensä ja puhui tyypilliseen tapaansa juuri päinvastoin kuin tarkoitti, joten en sentään nolannut itseäni.

Minä en pidä ihmisistä, jotka kiroilevat paljon. Satunnaisessa kiroilussa ei ole mitään vikaa, mutta minun mielestäni on lähinnä yläastemaista hokea sanaa ”vittu” kuin välimerkkinä. En myöskään tiennyt, että tämän ikäisenäkin vielä kysytään kuulumisia ilmaisulla: ”Joitko viikonloppuna?” Kun hän kysyi sitä Ericalta ensimmäisen kerran joskus viikkoja sitten, olin hyvin hämmentynyt ja niin vaikutti Ericakin olevan.

Kuitenkin juuri tuo, siis se, että hän kysyy joitain kysymyksiä, jotka saavat muut hämmentyneiksi, näyttää olevan se hänen valttikorttinsa. Muilla tuntuu olevan tarve päteä hänelle ja vastata niihin kysymyksiin tavalla, jota hän odottaa. Koen nyt tarpeelliseksi infota kaikkia muita epäsosiaalisia friikkejä siitä, että tuohon kysymykseen oikea vastaus on myöntävä. Tärkeää on myös se, että korostaa juoneensa paljon. Myös kirosanojen käyttö on plussaa.

Hämmästyttävästi muut ovatkin tuntuneet omaksuvan juuri Miran tyylin kaikessa vuorovaikutuksessaan. Esimerkiksi tänään aamupäivä kului hilpeästi siten, että Nina, Erica ja Mira istuivat kolmistaan yhdessä keittiön pöydässä, joivat kahvia ja kävivät välillä tupakalla. Ja nauroivat. Hysteerisesti. Eivät millekään erityiselle, vaan he räjähtivät nauramaan hallitsemattomasti aina katsoessaan toisiinsa.

Tuo alkoi joskus parisen viikkoa sitten yhdessä keskusteluryhmässä. Mira yhtäkkiä vain alkoi nauraa ja sitten Ericakin nauroi. Jälkeenpäin muut kysyivät heiltä, että mitä he nauroivat. Erica ei osannut vastata, mutta Mira sanoi, että Erican ilme oli ollut niin hauska. Minusta se oli aika typerää ja asiatonta. Jos oli vapaaehtoisessa keskusteluryhmässä, jossa muut olisivat ehkä halunneet keskustella, oli minusta aika epäkohteliasta vain nauraa ja katsoa nauraessaan siihen toiseen naurajaan – ikään kuin heillä olisi jokin yhteinen salaisuus, vaikka sellainen, että he olisivat sanoneet aikaisemmin, että joku ihminen tekee aina jollain tavalla tai sanoo aina jotain ja pilkanneet sitä, mutta nyt se ihminen oli tehnyt sen taas. Eikä kukaan tiennyt, että he nauroivatkin hänen virheelleen, siis ihan hysteerisen hauskaa!

Tänäänkin keskusteluryhmässä kävi noin. Ja on käynyt melkein joka kerta sen ensimmäisen kerran jälkeen. Ja niin käy muuallakin. Eikä se ole sellaista hyväntahtoista naurua, vaan se on sisäpiirinaurua, toisia ulkopuolelle sulkevaa naurua, ei sellaista, että tekisi mieli yhtyä siihen, vaan sellaista, että ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on kumauttaa sitä naurajaa nyrkillä.

Tänään oli sitten taas keskusteluryhmä, jonka aiheena oli vaihteeksi osaston ilmapiiri ja se, miltä on esimerkiksi viime viikon aikana tuntunut olla osastolla. Omahoitajani oli poissa, eikä Janne-hoitaja ollut viime viikolla kriittisinä päivinä, joten en usko, että se oli mitenkään suunniteltua. Tuota on sitä paitsi kysytty ennenkin. Silloin edellisellä kerralla sanoin, että osaston ilmapiiri oli mielestäni hyvä, paljon parempi kuin aikaisemmin, koska ihmiset keskustelivat keskenään enemmän ja olivat ystävällisiä ja suvaitsevaisia. Moni oli samaa mieltä ja osaston ilmapiiriä kehuttiin kauheasti.

Tänään sitten en tiennyt mitä sanoa. Mietin aika kauan ja lopulta sanoin, että viime viikko oli ollut ”ehkä aika siedettävä”. En uskaltanut sanoa, että minusta viime viikko oli ollut kauhea ja että minua otti ihan hemmetisti päähän ihmisten ”paskamainen asenne”. Lisäsin kuitenkin vielä, että en oikein tiennyt, mitä voisi parantaa (koska hän oli kysynyt siitäkin), koska en oikein muistanut viime viikkoa kokonaan niin hyvin, että olisin pystynyt... Ja sitten mumisin jotain ja kohautin hartioitani. Janne kuitenkin kysyi vielä, että oliko mieleeni jäänyt mitään viime viikosta, joka olisi vaivannut minua. Suora kysymys ja ihan liian oikeilla sanoilla kysytty, joten en voinut vastata kirjaimellisesti kysymykseen ja antaa väärää kuvaa.

Ja minä teen noin kauhean usein, mikä toisaalta on aika typeränkin tarkkaa, mutta selviänpähän vähemmällä. Mutta tuossa kysymyksessä sitä mahdollisuutta ei ollut, joten minun piti miettiä tarkkaan mitä sanoisin. Kaikki osaston suomenkieliset ihmiset siis olivat siinä läsnä ja kaikki olivat hiljaa ja odottivat, että minä vastaisin. Ja minä mietin taas kauhean pitkään. Joko joutuisin toimimaan periaatteitani vastaan ja valehtelemaan suoraan, tai sitten joutuisin vastaamaan totuudenmukaisesti, että minua oli jäänyt painamaan jokin, mitä olisi takuuvarmasti seurannut kysymys, että mikä minua olisi jäänyt vaivaamaan. Joten minä valehtelin, mutta niin vähän kuin saatoin. Sanoin: ”No ei kai.”

Mutta jos osaston ihmiset eivät ole ihan hulluja kaikki niin hoitajat kuin potilaatkin, niin he kyllä huomasivat eron tämän kerran mielipiteessäni ja edellisen kerran mielipiteessäni. Tällä kertaa kukaan vain ei innostunut puhumaan minun kommenttini johdosta. Vastasivat vain heiltä kysyttäessä ”joo”, ”ei” tai ”en mä tiedä”, mikä milloinkin oli järkevin ja vähiten lisäkysymyksiä tuottava.

Mutta kun tuli se oivallus, kun minusta ei tuntunut enää niin pahalta, niin tajusin, että se tapa, jolla Mira nyrpisteli nenäänsä esimerkiksi tuolijumpalle, muistutti huomattavasti omaa tapaani suhtautua hivenen pilkallisesti esimerkiksi vesijumppaan, jonne osastolta on mahdollista mennä. En pitänyt siitä, miltä se kuulosti. Se kuulosti joltain vanhusten ja kehitysvammaisten jutulta, olen ihan varma, että selitin siitä täällä blogissanikin. Mutta sitten pikkuhiljaa aloin ymmärtää paremmin, että ei se haittaa. Oikeasti, tuo on sinänsä outo havainto, sillä se on niin ilmiselvä, mutta kuitenkin niin ilmiselvästi vastustettavissakin.

Jos joku tarjoaa mahdollisuuden osallistua ilmaiseksi kokeneen ja koulutetun ammatti-ihmisen ohjaamaan vesijumppaan, niin voisiko sen mahdollisuuden torjua järjellisesti sanoen vain: ”Se on vanhojen ja kehitysvammaisten juttu”? Kokeilin silloin jumppaa, koska kaikki muutkin menivät sinne. En olisi halunnut, mutta en kehdannut olla ainoa, joka jäisi pois. Ja jumpassa on oikeasti ihan kivaa. Ei se haittaa, vaikka sen nimi on ”jumppa” tai että se ei ole niin kauhean hohdokasta tai fiiniä tai mitään. Minusta se on ihan kivaa, joten mitä sitten?

Se jotenkin iski minuun vain niin kokonaisvaltaisesti, että mitä sitten? En polta tupakkaa, en ole koskaan polttanut, en edes kokeillut. En oikeastaan juo alkoholia. En ainakaan mitään kaatokännejä. Ja tykkään mennä jumppaan. En tykkää kiroilla enkä pilkata muita enkä olla kyyninen ja ivallinen. Tykkään olla asiallinen ja puhua totta ja olla huomaavainen ihmisiä kohtaan. Tykkään osaston kaikista hoitajista, myös Janne-hoitajasta, vaikka kaikki tuosta tyttöporukasta haukkuvat häntä ja pilkkaavat hänen tapojaan suhtautua asioihin. Tykkään osallistua myös askarteluryhmään, oli siinä sitten mitä tahansa. (Paitsi huovutusta, minä en tykkää yhtään huovutuksesta – minulla on vieläkin askarteluhuoneessa osittain huovutettu sininen sydän, josta on paljaana se sydämen ”keskinurkka”. Ja se paljas kohta näyttää minusta takapuolelta. Ja se huovuttaminen on muutenkin tylsää minusta.)

Tykkään myös teestä, en kahvista. Tykkään rotista ja vähän kissoista ja vähän koirista. Ja pidän keväästä, syksy on mielestäni kurja.

Ja nyt huomio: Entäs sitten?!

Mutta Mira ei voi osallistua jumppaan, ei tuolijumppaan eikä tavalliseen, eikä keramiikkaan, eikä hän voi kuvataideterapiassa piirtää muuta kuin ”piruja” ja muuta sellaista hänelle tyypillistä, eikä hän voi pitää kuvaansa esillä, eikä ottaa kehuja vastaan siitä, eikä keskustella siitä yhtään syvällisemmin.

Jos joku on tuollaisten asioiden perusteella valmis syrjimään minua, niin eiköhän se kerro enemmän hänestä kuin minusta. Ja etenkin kun tuo mitä hän tekee, on toisaalta muka niin yli-itsevarmaa, mutta toisaalta sitten niin epävarmaa. Jos ei voi keskustella vakavasti ja ilman kirosanoja ja kärjistyksiä mistään, niin en usko, että se on niin kauhean hyvä. Kyllä minä osaan möykätä ja häiriköidä jos haluan, mutta useimmiten en halua. En ainakaan osastolla. Pidän kaikista loppujen lopuksi ainakin vähän, enkä koe tarpeelliseksi häiriköidä, kun asiat osastolla ovat kuitenkin niin hyvin verrattuna esimerkiksi kotiin. Minä olen vain iloinen siitä kun osastolla Janne-hoitajakin yrittää sanoa jotain, vaikka hän sanoisikin jotain oudolla tavalla.

Toisaalta voisi ajatella, että olen onnekas, kun minua syrjitään, mutta en sentään ole menossa niin pitkälle. Kuitenkin tietyllä tavalla tuntuu hyvältä, että ensimmäistä kertaa varmaan ikinä pystyn ajattelemaan jostain tällaisesta asiasta tällaisella tavalla.

Tätä ajatusta täytyy hautoa vielä jonkin verran. Kuten näette, niin siitä on kyllä muotoutunut jo siedettävä alku ja keskikohtakin on jo suhteellisen kehittynyt, mutta loppu on vielä aika raakiletta. Mutta ehkä siinä on ainesta joksikin, tuntuu ainakin siltä. Ja Erica sanoi, että rottavauvat voivat viivästyä hieman, koska se hänen kaverinsa joutuu etsimään uuden rotan äitirotaksi, eikä hän ole vielä onnistunut siinä, koska on niin kranttu. Mutta tämä vielä tuntematon emoyksilö tulee olemaan kuitenkin kokoharmaa, joten veikkaan, että poikasetkin tulevat olemaan. Olen ihan innoissani. Tänäänkin ostin Dostojevskille ja Tolstoille joitain täysjyvähiutaleita, joita aion kokeilla. Hyvää rotanruokaa on kauhean vaikea löytää, joten olen yrittänyt etsiä joitain tuollaisia tavallisesta kaupasta löytyviä juttuja, joita voisi lisätä niiden ruokavalioon täydentämään sitä, mitä niistä varsinaisista kuivaruoista kuulemma puuttuu. On vielä työn alla.

Ja se uusi lääke... Ääh, miten nyt on taas kauhea into kirjoittaa, mutta kello on taas minua vastaan... No, siis Mirtazapin. Mirtazapin – Efexor –yhdistelmä on kuulemma tehokas ja ne lääkkeet tukevat toisiaan. Mirtazapin on kuitenkin myös turvaamaan yöunta, sillä se väsyttää aika voimakkaasti. Ja siis oikeasti voimakkaasti. Aikaisemmin noista nukahtamaan auttavista lääkkeistä on ollut kyllä apua, mutta niiden ominaisuudet piti oppia käyttämään hyväkseen. Mirtazapin kuitenkin vaikutti kauhean nopeasti ja kokonaisvaltaisesti. Alkoi väsyttää voimakkaasti ja oli vaikea keskittyä mihinkään, paikkoja alkoi särkeä ja kun kävelin, Mirtazapinin vaikutus oli niin voimakkaasti nukuttava, että jouduin keskittymään ankarasti, jotta olisin oikeasti pystynyt kävelemään. Polvet tuntuivat oudoilta, sellaisilta, että saattaisivat pettää hetkenä minä hyvänsä.

Nyt se vaikutus on hieman laantunut kylläkin, ikävä kyllä. Oli jotenkin mukavaa, kun lääkkeen otettua tuli ihan oikeasti raja vastaan, kun oli ihan pakko mennä nukkumaan. Nyt sitten illat venyvät näin pitkiksi ja aamulla väsyttää ja en ole vieläkään vastannut Nanin sähköpostiin, saati sitten katsonut, mitä viikonloppua hän ehdotti sille tapaamiselle...

Mutta jos nyt olisi lopultakin kirjoittanut tarpeeksi yhdelle päivälle.