Tänään ollaan Jaskan kanssa lähdössä viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Vanhempani eivät ole kotona, vaan ollaan ihan kaksistaan viikonloppu siellä. Ollaan puhuttu siitä aika kauan, mutta jotenkin se on alkanut jännittää vasta muutamaa päivää ennen tätä lähtöä. Eilen terapiassakin käsiteltiin taas vaikeita asioita ja sen jälkeen oli todella raskas fiilis ja ensimmäistä kertaa nyt noin kolmen viikon aikana käyn tällä viikolla vain kerran kuntosalilla. Joo, ei kauhean huikeaa että olen kolme viikkoa jaksanut käydä siellä säännöllisesti kaksi kertaa viikossa, mutta itselleni se on silti ollut merkittävää. Ja sitten eilen jäi väliin ja kun tänään lähdetään pois niin ei viikonloppunakaan pääse.

Puhuttiin terapiassa vaihteeksi äidistäni ja sitten myös siitä kotipaikkakunnastani ja sen uskonnollisuudessa ja uskonnontunneista ja riparista. Ehkä se riparijuttu tuntui pahimmalta. En odottanut siltä yhtään mitään, koska en uskonut Jumalaan silloinkaan ja menin vain koska kaikki muutkin menivät. Mutta siellä oli kivaa ja lopulta tulin toimeen ihmisten kanssa ja kiinnyin heihin, ja sitten kun se viikko oli ohi, en olisi halunnut mennä kotiin lainkaan. Ja sitten se riparikirje äidiltäni, joka oli mielestäni todella epäonnistunut juttu häneltä. Jotenkin ensimmäistä kertaa vasta nyt tajusin paremmin, että se ei ollut vain minun mielestäni kurja kirje vaan ihan oikeasti epäonnistunut. Monet muut itkivät kun saivat kirjeen ja olisivat tyyliin heti halunneet soittaa kotiin kertoakseen että rakastivat vanhempiaan. Minä olin vain todella vihainen ja loukkaantunut ja pettynyt. En ole varma että annettiinko vanhemmille mitään ohjeita siihen kirjeen kirjoittamiseen, mutta kun järjellä ajattelee, niin kun tulee "pakollinen" tilaisuus kirjoittaa kirje 15-vuotiaalle, teini-ikäiselle tyttärelle, joka on saavuttanut taas yhden merkkipylvään (jos rippikoulu sellaiseksi lasketaan), niin eikö siihen pitäisi laittaa kaikenlaista hyvää ja kivaa ja kaikkea mistä on ylpeä ja mitä ei ehkä tule normaalisti sanottua?

Varmaan tällä reissulla kun käydään siellä kotipaikkakunnalla, otan sen kirjeen mukaan ja tuon tänne. Ehkä vien sen terapiaan, jotta voisin todistaa, että äitini oikeasti sanoi sen kaiken. Että olet pärjännyt koulussa hyvin, mutta jos tekisit enemmän töitä niin ehkä pärjäisit vielä paremmin. Ja että elämässä ei saa kaikkea mitä haluaa ja perheen pitää pitää yhtä ja minun pitää yrittää sopia isäni kanssa. Ja ehkä se kertoo myös kotioloista aika paljon, että kun on viikon rippileirillä, missä uskonto, joka on minulle lähinnä vastenmielistä, oli pakollista ja joka oli korvessa ja jossa oli hyttysiä ja kaikkea muuta, mutta jonne olisin voinut vain jäädä, koska siellä oli niin... En nyt sanoisi että siellä oli välttämättä sellaista huikean kivaa, mutta se tunnelma oli niin erilainen. Sellainen mukava, turvallinen.

Ollaan myös tällä viikolla puhuttu paljon siitä, miten äitini ei ole ollut erityisen halukas opettamaan minulle mitään. Tai siis tarjoamaan sellaisia taitoja, joita voisi elämässä tarvita. Ja miten hän vieläkin kohtelee minua osittain kuin lasta. Niin kuin se kun hän jäi jankkaamaan sitä että kannattaisi tulla ennemmin junalla, ihan kuin se olisi hänen asiansa. Tai sitten jos olen itse halunnut oppia jotain, niin siihen on suhtauduttu nyrpeästi. Esimerkiksi silloin kun olin muuttanut takaisin kotiin (eli olin 19-21-vuotias) ja joku sanoi minulle että puiden pilkkominen on jotenkin rentouttavaa ja siinä saa vähän liikuntaakin. Sanoin sitten äidilleni, että haluaisin pilkkoa puita. Äitini sanoi vain että ei. Vähän ehkä naurahti ja kysyi että miksi, ja sitten sanoi, että se on niin raskasta ja vaikeaa ja vaarallistakin, että ei siitä tulisi mitään, eikä kukaan jaksa tulla näyttämään.

En siis oikeasti ole ikinä pikkonut puita, vaikka kotona oli takka ja pilkottavia puita. Takan sain sentään sytyttää, sen jälkeen kun olin tarpeeksi siitä kitissyt. Varmaan joskus teininä. Mutta siltikin äiti katsoi aina vierestä ja ei vain voinut pysyä hiljaa vaan sanoi, että älä laita sitä puuta kun tuo toinen puu sopii paljon paremmin tuohon kohtaan, ja jos tuli sitten ei heti lähtenyt kunnolla palamaan vaan oli ehkä sammumaisillaan, ja minä sitten yritin laittaa enemmän sytykkeitä, äitini vain sitten tuli siihen ja sanoi kyllästyneenä että anna nyt kun minä hoidan sen kun ei se muuten näy syttyvän.

Ja kun äitini sitten sanoi että voisimme Jaskan kanssa käydä vaikka mökilläkin joskus kesällä, niin sekin mietitytti minua. Olisi kiva mennä kalastamaan tai muuten vain soutelemaan, mutta kun en ole ikinä saanut edes soutaa sillä meidän varsinaisella veneellä kuin ihan pienen matkan. Olin silloin aika nuori, ehkä 13-vuotias ja oltiin laittamassa verkkoja veteen ja siinä tarvitsee sitten soutaa oikealla nopeudella oikeaan suuntaan. Ja "yllättäen" sitten kun olin hetken kokeillut kun minun annettiin kokeilla, niin sitten isäni sanoi, että ei tästä verkkojen laittamisesta tule mitään että mitä jos äiti soutaisi. Ja sen jälkeen kun halusin mennä soutamaan itsekseni, niin minulle sanottiin aina että älä sillä venellä mene, että voit mennä tällä "omallasi", eli pienemmällä veneellä, jota kukaan muu ei koskaan käyttänyt koska se oli niin huono. Ja se vene ei ollut ikinä edes vedessä valmiina, vaan maalla väärinpäin ja se piti vartavasten mennä työntämään veteen sitä varten, mutta ennemmin tehtiin niin kuin että olisin saanut mennä sillä toisella veneellä. Ja nyt olen aikuinen, 25-vuotias, ja silti minulla on tunne, että jos mentäisiin Jaskan kanssa sinne vanhempieni mökille ja sanoisin, että mennään kalastamaan ja soutelemaan, niin äitini sitten sanoisi joko vain kokonaan "ei" tai sitten hilaisi sen toisen veneen käytettäväksi. Joskus silloin 13-vuotiaana kävin soutelemassa ja meidän koira oli mukana ja pelkästään kun se koira liikkui siellä veneessä, se meinasi hörpätä vettä, niin en edes tiedä että kantaisiko se kunnolla kahta aikuista ihmistä.

Ja kaiken lisäksi näin yöllä kurjia unia. Kaikki liittyivät siihen kotitaloon, jonne ollaan tänään menossa. Unessa se meidän vihainen koirakin oli elossa ja pelkäsin sitä siinä, koska jouduin olemaan samassa huoneessa sen kanssa. Ja sitten unessa tappelimme isäni kanssa. Siis fyysisesti, löimme toinen toisiamme ja minä yritin ärsyttääkin häntä jotta hän löisi minua niin lujaa että äitini olisi pakko puuttua tilanteeseen. Eikä hän missään vaiheessa puuttunut. Sitten kun tappelu loppui, sanoin äidilleni, että se oli sitten tässä, nyt lähden pois, muutan pois, enkä koskaan tule enää takaisin, muutan Kööpenhaminaan opiskelemaan englantia enkä tule takaisin. Siihen äitini sitten reagoi, että miksi muka lähdet, mikset tule takaisin, älä nyt viitsi, älä lähde. Vähän niin kuin todellisuudessa: äitini haluaisi, että kävisin siellä useammin ja silloin kun asuin siellä, äitini olisi halunnut että olisin osallistunut koko perheen yhteisiin tekemisiin (lähinnä mökkiviikonloppuihin), mutta missään vaiheessa hän ei ole ollut valmis tekemään mitään helpommaksi tai siedettävämmäksi minulle.

Ja jotenkin osittain ahdistaa mennä kotiin, vaikka Jaska on mukana myös. Jotenkin pelkään että miltä se tuntuu ja onko se kuin silloin kun olin teininä yksin kotona viikonloppuja. Ainakin äitini suhtautuu samoin kuin silloin noin 10 vuotta sitten: hän laittoi viestin ja sanoi, että vara-avain on sitten siellä ja siellä, ja laitoin tyhjiä laatikoita huoneesi lattialle niin voit lajitella tavaroita, ja jääkaapista saatte syödä mitä vain haluatte. Teki mieli vastata äidille, että minä olen 25-vuotias, Jaska täyttää tänä vuonna 30, me osataan kyllä ostaa ihan itse ruokamme ja hoitaa muutkin asiat.

Ja nyt kun mennään vähän niin kuin automatkalle, niin toivon, että saisin tehtyä myös yhden asian mitä en ole koskaan tehnyt: tankata auton. Joo, jotenkin naurettavaa, että en ole ikinä tehnyt sitä, mutta aina kun käytin äitini autoa, hän tankkasi sen etukäteen ja suoraan kielsi minua tankkaamasta sitä. Ja tuollaisia pieniä asioita on vaikka kuinka paljon, joita en osaa ja joiden tekemistä vähän arastelen, koska minulle on aikuisenakin sanottu suoraan, että ÄLÄ tee sitä, kun et osaa. Ehkä se on osasyy siihen, miksi en osaa oikein laittaa ruokaakaan. Joskus muistan pyytäneeni äidiltä että voisitko laittaa paperille tuon ruoan reseptin ja teko-ohjeet. Siihen on aina vastattu: "Ei mulla siihen reseptiä ole, se on mun päässä." Ja sitten kun olen yrittänyt sanoa, että kai sitä nyt voi silloin kun sitä tekee, katsoa että miten paljon laittaa mitäkin ja kirjoittaa sen ylös, mutta kuulemma hän ei osaa.

Jotenkin vain ärsyttääkin osittain mennä kotiin. Ja osittain pelkään sitäkin, että kun menen sinne, niin jotenkin "loksahtaa" se vaihde päälle niin kuin aina ennenkin. Terapeuttini sanoi sitäkin, että tämä voi olla ihan sen oman toipumisen/paranemisenkin kannalta hyvä että käyn siellä Jaskan kanssa, koska ehkä siten saa sitten jotenkin etäisyyttä siihen kaikkeen mitä siellä on tapahtunut. Itse en oikein tiedä mitä odottaa. Toivon vain, että kaikki menee hyvin. Ja vasta jotenkin tajusin joskus ehkä eilen tai jotain, että me tosiaan lähdetään Jaskan kanssa ensimmäistä kertaa kaksistaan jonnekin perjantaina 13. päivä. En ole taikauskoinen, mutta jotenkin huvittavaa.

Jännittää kuitenkin aika paljon ja eilen juteltiin Jaskan kanssa ja kuulemma häntäkin jännittää. Toivon vain että kaikki menisi edes suht hyvin.