Tänään ei ollut mikään niin erityisen hyvä päivä, mutta kokonaisuudessaan tämä viikko on ollut sentään edes hieman vähemmän kamala kuin viime viikko. Näin lääkärinkin tänään ja sovittiin alustavasti, että olen osastolla vielä syyskuun puoliväliin. Olin ihan tyytyväinen.

Dosku sai taas jonkin verran turpiin yöllä. Minä en herännyt siihen, mutta äiti ja veli kyllä. Aamulla menin katsomaan Doskua ja se kyyhötti pelästyneen näköisenä yhdellä tasoista. Yritin maanitella sen tulemaan luokseni, mutta se kai oli liian peloissaan. Lopulta otin sen syliini ja se vaikutti aika pelokkaalta. Sitten ilmeisesti pidin taas kerran väärästä kohdasta rottaa kiinni, sillä se tyhjensi rakkonsa syliini. Sitten se vielä kakkasi paniikissa. Nyt olen sitten yrittänyt saada vauvoja ja Doskua tulemaan taas paremmin toimeen, vaikka niiden yhdessä viettämä aika jääkin aika lyhyeksi. Tänään oli alunperin tarkoitus olla Dostojevskin lopetuspäivä, mutta läheisellä pieneläinklinikalla on eläinlääkäripula, koska eläinlääkäreitä on sairaana, joten uusia aikoja annetaan vasta maanantaista lähtien.

Uudet rotat liittyvät joukkoon ylihuomenna. Olen koko kesän yrittänyt järjestää sitä aikuisten rottien adoptointia, mutta siinä tuli aina joku mutta vastaan. Nyt sitten lauantaina pitäisi olla lopultakin päivä, kun saan ne mukaani. Rotta-asiaa hoitava tyyppi ei vain ole vielä vastannut alkuviikosta lähettämääni sähköpostiin rottien luovutuspaikkaa ja -aikaa koskien, mutta toivottavasti se kuitenkin järjestyy. Sen jälkeen pitää sitten toivoa, että nämä tulokkaat hyväksytään laumaan, mutta olen toki ottanut huomioon myös sen vaihtoehdon, ettei niin käy. Yritän kuitenkin todelllakin vähintään parhaani. Jo näiden harmaiden vauvojen saapuessa luin netistä kaiken mahdollisen entuudestaan tuntemattomien rottien esittelystä toisilleen ja tuo pienten esittely vanhuksille oli ihan hyvä harjoitus. Aikuisia rottia on toki hankalampi saada sulautettua laumaan kuin pikkuisia, mutta tosiaan toivon parasta.

Tänään osastolla järjestettiin "naisten ryhmä". Se oli ajatuksena ihan mielenkiintoinen, mutta tuossa kokouksessa minulla tuli siitä mieleen lähinnä se suunnilleen vuosi sitten ollut "nuorten naisten ryhmä", joka kuihtui kasaan. Siinä kaikki olivat sentään suomenkielisiä, mutta tässä ryhmässä kielijakauma menee niin, että suunnilleen puolet on ruotsinkielisiä ja puolet suomenkielisiä.

Lisäksi tämä ensimmäinen kokous oli täysi fiasko. Siinä oli tarkoitus suunnitella, minä me tekisimme siinä ryhmässä ja Tessa sitten ehdotti, että voitaisiin välillä vaikka keskustella jostain naisten asioista, kuten esimerkiksi lapsista. Siis siitä, että onko lapsia vai ei, tai haluaako niitä vai ei, tai millaisessa elämäntilanteessa lapsi olisi paras hankkia, tai miten lapsia saaneet kaverit ovat muuttuneet erilaisiksi kuin ennen.

Sinänsä ihan hyvä idea, paitsi että minulla ei ole mitään hinkua keskustella lapsista, koska minulla ei ole oikeastaan mitään mielipidettä asiasta. Tai joitain mielipiteitä on, mutta henkilökohtaisesti lapset eivät merkitse minulle oikein mitään. Ikävämpi oli tuo toinen sattuma, mikä tähän lapsiasiaan liittyi Erican tapauksessa.

Tämä on oikeastaan ainoa paikka, jossa voin sanoa siitä, koska täällä ei tiedetä henkilöllisyyttäni, eikä varsinkaan Erican henkilöllisyyttä, sillä olen aina hyvin huolellinen paitsi oman niin etenkin muiden henkilöllisyyden suhteen. Ihmiset esiintyvät muutetuilla nimillä tai nimimerkeillä, jotka voisivat sopia vaikka kuinka monelle ihmiselle. En tiedä onko tämä kamala salaisuus vai ei, mutta en silti halua ottaa sitä riskiä, että selittäisin muille ihmisille sitä, sillä se on kuitenkin niin henkilökohtainen.

Ericalla on ollut syömishäiriö ja joskus vuosi sitten kun tutustuin häneen ja Ninaan vähän paremmin, molemmat kertoivat syömishäiriötaustastaan. Ericalle oli ilmoitettu tuolloin, että koska tämä syömishäiriö ilmeisesti sattui tärkeään kehityskohtaan, niin hänen mahdollisuutensa lapsen saamiseen ovat sen takia hyvin pienet. Erica oli kuitenkin ilmeisesti kesälomalla huomannut olevansa raskaana tästä kaikesta huolimatta. Hän on ihan naimisissa, joten siltä kantilta asiat ovat hyvin.

Tällä viikolla kun oltiin jonain aamuna osastolla keittiössä kaksistaan ja minä tein sudokua ja Erica joi kahvia, hän kysyi minulta, että onkohan osastolla jonkinlaisia särkylääkkeitä. Mietin hetken ja sanoin sitten, että kyllä minun mielestäni heillä oli ainakin Buranaa. Kysyin sitten, että särkikö hänen päätään tai jotain. Erica sitten sanoi, että ei, vaan hänellä oli kauheat vatsakivut, koska hän sai pari viikkoa sitten keskenmenon. Tuo tuli jotenkin niin ylläettäen, että en oikein osannut suhtautua. Muistaakseni ainakin yritin sanoa jotain lohduttavaa ja vakuuttaa, että kyllä hoitajat varmasti antaisivat hänelle särkylääkettä, jos hän vain pyytäisi. En ole ikinä tuntenut ketään, joka olisi saanut vauvan, joka olisi kykenemätön saamaan vauvan, tai joka olisi saanut keskenmenon. Niin jotenkin aamulla hieman väsyneenä ja sudoku mielessä pyörien ei odottanut, että toinen ihan tavallista epätärkeää sanailua muistuttaneessa keskustelussa paljastaisi jotain tuollaista.

Olen miettinyt, että olisiko hän halunnut lapsen tai olivatko hän ja hänen miehensä jopa yrittäneet lasta, mutta tänään jotenkin tuntui, että se keskenmeno oli todella kova pala hänelle. Totta puhuen jos minulle olisi käynyt niin ja olisin halunnut kertoa siitä jollekulle, niin olisin varmaan käyttänyt melkein täsmälleen samaa keinoa. Siis sillä lailla, että aluksi kysyn jotain yleistä ja johdattelen hieman aihetta ja parhaassa tapauksessa saan jonkun jopa kysymään minulta, jolloin on helppo "ohimennen" kertoa joku iso juttu. En uskaltanut kysyä häneltä mitään, koska en siis todellakaan tiedä tätä jutun taustaa paremmin, enkä yhtään tiedä, miten tällaiseen pitäisi edes suhtautua.

Ilmeisesti Tessan ehdotus siitä, että keskusteltaisiin yhdessä lapsen hankkimiseen liittyvistä asioista, oli liikaa Ericalle. Yleensä jos on jonkinlainen keskusteluryhmä tai muu, niin jos Erica ei jaksa sitä tai ole kiinnostunut siitä, hän vain lähtee sanomatta mitään. Tällä kertaa hän kuitenkin oli jotenkin erilainen ja sanoi, että hänen täytyi lähteä. Se oli ihan kesken sen lapsi-ehdotuksen, josta Tessa selitti. Olisin halunnut sanoa niille muille tai edes jollekin hoitajalle, että älkää ihmeessä pitäkö mitään lapsikeskustelupaneelia, kun toinen on saanut keskenmenon pari viikkoa sitten. Ymmärrän todellakin, jos Erica ei missään nimessä haluaisi osallistua siihen, mutta siitä seuraa se, että minä olisin ainoa suomenkielinen siinä naisten ryhmässä. Ja koska he ajattelevat, että kyllähän tuo Amia ymmärtää niin hyvin ruotsia, että ei tarvitse kääntää. Ja kyllä minä ymmärränkin aika hyvin, mutta se vaatii kauheasti keskittymistä ja energiaa ja vieras kieli on kuitenkin aina vieras kieli, etenkin kun luin ruotsia vain viisi vuotta koulussa.

Koko tuon loppukokouksen ajan minulla oli kurja fiilis. Halusin vain lähteä siitä huoneesta, jotta voisin osoittaa Ericalle, että... en tiedä edes tarkalleen mitä, mutta jotenkin ajattelen, että jos olisin lähtenyt ja mennyt edes samaan tilaan hänen kanssaan ja heittänyt vaikka jotain ihan aiheeseen liittymätöntäkin, olisin saanut oltua jotenkin enemmän hänen tukenaan. En kuitenkaan lähtenyt, koska se olisi ollut epäkohteliasta, koska en kuitenkaan voisi lähteä osastolta saman tien, ja koska minä olen meistä potilaista sen vastuuntuntoinen, joka auttaa hoitajia tekemään työnsä näyttämällä mallia, miten osaston järjestämiin aktiviteetteihin kannattaa osallistua.

Ei kukaan ole minulle sanonut, että pitää tehdä noin, vaan olen jotenkin itse vain löytänyt itseni siitä lokerosta. Minä olen se kiltti ja herttainen ja lahjakas ja fiksu nuori nainen, joka on esimerkkinä kaikille, että hyvillekin ihmisille voi käydä näin. Krissekin aina vitsailee, että kyllä tuon Amian pitäisi opetella joko polttamaan tupakkaa tai vaihtoehtoisesti keksiä joku muu huono tapa. Eikä tuo ole vain silloin tällöin, vaan suunnilleen aina kun hän ja Erica lähtevät tupakalle. Siis kolmesta kymmeneen kertaan päivässä.

Jokaisella muulla on melkein aina jotain pahaa sanottavaa hoitajista tai lääkäristä tai heille määrätyistä lääkkeistä tai jostain, mutta minulla ei. Hyväksyn sen, että jotkut lääkkeet eivät ole sopineet minulle, mutta en syytä siitä sopimattomuudesta lääkkeitä määrännyttä lääkäriä tai lääkettäkään. Tulen hyvin toimeen kaikkien hoitajien kanssa, eikä minulla ole koskaan ollut minkäänlaista riitaa heidän kanssaan sikäli kuin muistan. Ja vaikka joku heistä olisikin sanonut jotain, olisin silti tiennyt, että he eivät ikimaailmassa tahallaan loukkaisi ketään potilasta. Ihmisiä hekin ovat. Sen sijaan muut potilaat vihaavat yleisimmin Janne-hoitajaa tai sitten tätä uutta sijaishoitajaa, joka nyt oli viimeistä päivää. Se uusi hoitaja, josta minä en erityisemmin pidä, on puolestaan ainakin Erican ja Krissen mieleen.

Minulla ei ole myöskään pahaa sanottavaa lääkäristä. Muut laskevat kertoja, joina heidän on pitänyt päästä lääkärille, mutta se ei olekaan lopulta onnistunut. Varmaan minullekin on käynyt joskus niin, mutta se on ihan ymmärrettävää: osastolla voi ajoittain olla jopa yli kymmenen potilasta, mutta ylilääkäri on paikalla vain yhtenä päivänä viikossa ja silloinkin useimmiten vain osan päivästä.

Sinänsähän tuo on on vain hyvä asia, mutta välillä minusta tuntuu, että niin ihana kuin osasto onkin, sielläkin ihmisissä eläisi jonkinmoinen kiusaaja sisällä. Joo, Amia on niin kiltti ja hiljainen, että saa sen takia olla osastolla tosi pitkään, koska kaikki on unohtanut että se edes on täällä. Ja hah hah, ehkä Amia ei olekaan täällä, vaan se on meidän sairaiden mielten luoma harha! Ja kyllä Amian pitäisi opetella joku paha tapa ja MITÄVITTUAAMIAMIHINSÄKUVITTELETOLEVASMENOSSA?! Sitten kun Amia tekee sen hämmentyneen ilmeensä (isot silmät, pieni suu ´- mitämitämitä minä tein?), niin sitten nauretaan. Ja nyt mennään tupakalle ja Amiakin tulee (hoitajat kysyvät että oletko sinäkin Amia aloittanut tupakoinnin) ja sitten lähdetään sanoen, että joo, Amiahan polttaa punaista Marlboroa. Siinäkin on vitsi, jonka naurunaihe on Amia, mutta jota Amia itse ei voi tajuta.

Ei se tunnu aina niin pahalta, sillä ainakin omasta mielestäni osaan nauraa itselleni ihan kiitettävästi, mutta välillä tuntuu oikeasti siltä, että koska minusta hoitajat ja lääkäri eivät ole kauheita, niin muut kantavat minulle kaunaa siitä, miten hyvin "ne pahat hoitajat" kohtelevat minua, vaikka heille he ilkeilevät. Ymmärrän kyllä, että tuollainen voi saada heidät tuntemaan olonsa paremmaksi, kun nauretaan jollekin, joka ei näe hoitajissa tai lääkäreissä pahaa, koska siinä tavallaan nauretaan sille, että minä olen niin kiltti ja naivi ja he ovat loppujen lopuksi kuitenkin oikeassa. Ymmärrän sen, eikä se siksi minua haittaa. Ei minua haittaa se, mitä he sanovat, vaan se, että pelkään heidän kantavan minulle kaunaa.

Hankala asia, enkä osaa selittää sitä, mutta kuitenkin. Ja tiedän kyllä, että minussa on paljonkin vikoja, enkä ole mitenkään erityisen kiltti tai lahjakas tai muutenkaan kovin kummoinen, mutta jostain syystä muut näkevät minut jotenkin ylikilttinä.

Hieman hankala päivä. Huomenna on lähtö Tampereelle viemään taas osaa kamoistani ja siivoamaan loput kämpästä. Seuraavana viikonloppuna menen Erican luo ja jännitän sitä ihan järjettömästi jo nyt. Kerran olin siellä Ninan kanssa ja silloinkin se oli kauheaa. Nyt siellä olisimme kuitenkin vain minä, Erica ja Erican kissat. Pelkään, että jos kummallakin on hieman huonompi päivä, sanottavaa voi olla vaikea keksiä.

Vaikka nyt ei siis ollut erityisen kehuttava päivä, niin fiilis on ehkä palaamassa siihen aikaisempaan "seesteiseen" oloon, tai siltä ainakin tuntuu. Lääkäri vain minut tavatessaan latoi pöytään jotain, mikä on yleensä minun puolellani, mutta nyt se oli minua vastaan. Todennäköisyydet. Olen miettinyt niitä aikaisemminkin, mutta en ole tiennyt tarkkoja lukuja. Nyt tiedän sitten nekin. Minulla on ensikertalaisena 50% mahdollisuus sairastua uudestaan. Eikä tuo ole vain kuolemaan asti, vaan mahdollisuus sairastua seuraavan kahden vuoden aikana. Ja jos se on jo noin korkea, niin millä todennäköisyydellä masennus sitten uusii pitkällä tähtäimellä? Tuntuu kuin olisin jo hävinnyt koko taistelun.

Vielä synkempää on sitten se, että jos sairastuu toisen kerran, niin sen jälkeen kahden vuoden sisällä uusiutuminen on jo todennäköisempää kuin että se ei uusiutuisi: 70%. Kolmannen vakavan masennusjakson jälkeen uusiutumisprosentti on jo yli 90%. Kylläpäs odottaakin hyvä elämä sekä minua, että muita osastolla läheisiksi tulleita ihmisiä. Näillä näkymin kuitenkin kun olen se ensikertalainen, lääkäri sanoi, että ei näe ainakaan vielä tarvetta jatkaa lääkitystä pysyvästi, vaan jos uusiutumisen merkkejä ei näy, niin niiden annosta voidaan ehkä ruveta vähentämään suunnilleen kahden tai kolmen vuoden kuluttua.

Ei ainakaan tiedä turhan paljon kannustuksesta tuo meidän uusi osastonlääkäri, kun pitää lähtijöille sanoa, että todennäköisyyksien mukaan ei siitä kuitenkaan mitään tule. Minun piti sitten tuosta järkyttyneenä lörpötellä nuo samat prosentit muillekin ja kävi sitten ilmi, että jotkut ovat tosiaan jo 30 vuoden terapian jälkeen siinä viimeisimmässä luokassa. Tuntuu kuitenkin, että tämänhetkinen minäni kestää hieman vavahdellen nämä kuprut, mutta saa tässä seuraavan viikon aikana nähdä, että mihin suuntaan tämä olo lähtee menemään.