Päivän nostalgialyriikat<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos et sinä enää minua tahdo, olen kylmä ja kivinen kaivo.

Piha ilman sadettajaa, sitä minä olen jos sua en saa.

Jos et sinä enää minua huoli, olen puu jonka salama nuoli.

Palanut ja revitty maa, sitä minä olen jos sua en saa.

 

***

 

Joo, ei oikein kehtaisi myöntää, mutta tuo oli joskus yläasteella yksi minun suosikkibiisejäni. Tai ainakin siis sellaisia biisejä, joita tuli kuunneltua vähän useamminkin kuin kerran. Omistan koko Zen Cafén levyn, mutta olen kuunnellut siitä vain ja ainoastaan tuota yhtä biisiä, jonka kuulin kerran telkkarista. Siinä oli hämärä piirretty musiikkivideo, jossa tyyppi oli töissä tehtaassa liukuhihnan edessä ja katsoi, että kaikki kumiankat ovat oikean näköisiä. Jos tuli kummallisen näköinen, hän veti vivusta ja ankka liiskautui.

 

Ei se sen takia tullut mieleen, vaan piti siivota taas. Törmäsin taas kerran vanhaan läksyvihkooni, jota käytin lukion ensimmäisellä luokalla. Paljon NN:n mietteitä. Joitakin piti miettiä aika pitkäänkin, kun lyhentelin sanoja pelkiksi kirjaimiksi ja keksin salanimiä ihmisille. NN:kin on keksitty sitä varten, se keksimisen hetki on jopa ikuistettu läksyvihkooni, kun kirjoitin ensimmäistä kertaa tuon kirjainlyhenteen. Kyllästyin vain siihen, että minulla ei ollut hänelle mitään nimikettä (se ärsyyntymisen hetkikin, kun päätin, että hän ansaitsee nimen, on ikuistettu läksyvihkooni: "Miksi *suttu* tuijottaa minua koko ajan?!").

 

Ja sieltäkin löytyi lievää ylireagointia: yhtenä päivänä NN puhui neiti R:n kanssa (tai pikemminkin se meni niin, että neiti R puhui NN:lle ja NN mutisi epämääräisesti jotain takaisin) ja minä olin ihan murteen murtama ja kirjoitin läksyvihkoon olevani idiootti, sillä "eihän se, että hän IOV (=istuu opon luokassa vieressäni) tarkoita että hän haluaisi olla minun kaverini".

 

Sitten siellä oli myös yhtenä päivänä kirjoitettu pelkästään: "Piha ilman sadettajaa". Piti hetken miettiä sitä, mutta sitten minä muistin sen niiiiin elävästi. Meillä oli silloin opoa ja minä muistan jopa, missä paikassa minä istuin. Ei, NN ei istunut enää tuolloin minun vieressäni, mutta oli samassa ryhmässä kuitenkin. Silloin ei koskaan riittänyt paikkoja kaikille, joten osa joutui sinäkin päivänä seisoskelemaan luokan reunalla aamunavauksen ajan, koska opettaja sanoi aina vasta sen jälkeen, että mitä järjestelyjä tehdään.

 

Tietysti jo itsessään se biisi aiheutti silloinkin jo nostalgia-kokemuksen, mutta samalla minä tajusin niitä lyriikkoja paljon paremmin kuin koskaan ennen. Minä muistan se täsmällisen sanankin, sen kertosäkeen sanan. "Huoli". Joo, taas ylidramaattinen hetki katsoa toista silmiin, joo. Mutta se oli erityinen hetki, minulle ainakin. En minä tiedä sitten, johtuiko se siitä musiikista vai mitä, mutta... Minä muistan sen tunteenkin. Silloin minä vielä tuskailin TKK:n ja NN:n välillä, mutta tuo hetki kallisti vaakakuppia niin paljon NN:n puolelle, että tuntui, että Tiedät-kai-kenellä ei ollut enää mitään väliä.

 

Joo, minä jauhan tässä blogissani kauheasti katseista ja koskemisista. En jauha niistä siksi, että ajattelisin niiden olevan mitään erityisiä takuuvarmoja merkkejä mistään (vain, että ne mahdollisesti voisivat olla edes jonkinasteisia merkkejä). Molemmat ovat minulle erityisiä asioita jo muutenkin, mutta se tietysti vain korostuu NN:n tapauksessa. Joo, jos olette pitäneet yhtään kenestäkään koskaan, niin tiedätte, miltä tuntuu, kun katsoo tätä toista silmiin tai jos tämä koskee sinuun ihan vain vähänkin.

 

Tietysti silloin tulee erityisesti se toive, että kunpa se olisi merkki siitä, että hänkin pitää minusta, mutta jos mainitsen siitä täälläkin, niin en tarkoita pitäväni sitä aukottomana todisteena. Pääasiassa mainitsen siitä vain, koska haluan muistaa sen itse, koska se tunne, mitä silloin tuntee... Niin kuin joku kerran sanoi, että rakkautta ei tunneta sydämessä vaan keuhkoissa, mutta että ne sekoitetaan, koska ne ovat niin lähekkäin. Sen tunteen perusteella tuon voisi allekirjoittaa. Vähän niin kuin... Niin kuin keuhkot yhtäkkiä osittain lamaantuisivat ja alkaisivat säteillä jotain ihmeellistä ainetta. Ja kun hengittää ja veri kiertää keuhkojen kautta, se säteilevä aine leviää hetkessä ympäri koko kehoa veren välityksellä. Ja se aine tuottaisi sellaista positiivista huumaavaa oloa. Ja sitten, niin kuin pihalla silloin kun on kylmä ja hengitys huuruaa, se, kun hengittää tuon jälkeen ulos, se säteilevä ja huumaava aine tuntuu melkein kuin poistuvan sellaisena samanlaisena, mutta väriltään vaaleanpunaisena ja vähän kimaltelevana huurteena, jota ei kuitenkaan näe.

 

Vitsit. Tuosta tulisi hieno otos johonkin elokuvaan.

 

Varmaan olette ainakin tähän mennessä huomanneet jo, että tuo minun (ärsyttävä?) taustavärini on palannut. Se tuntui itsellenikin aluksi vääränlaiselta, liian pinkiltä, mutta ei sitä tummentaakaan voi, koska se oli ihan alun perin tummempi ja siitä ei kuulemma voinut lukea. Mutta saattaa kuitenkin olla, että tulen säätämään jotain tuon taustan kanssa, kunhan minulta liikenee sille aikaa. Minä kun olen niin tajuttoman tohelo kaikkien tietokoneisiin liittyvän kanssa. Niin ja kun valmiita taustoja ei tueta, niin pakko tehdä itse, että se näyttäisi myös minulta itseltäni.

 

Tuo ei ole NN:n värinen. NN on violetti, mutta tummempi ja eri sävyisempi. Vähän niin kuin siinä ruusussa, mutta ei silti ihan sellainenkaan. Nan oli eilen siellä Nightwishin keikalla Tampereella, niin minä odotan ainakin innoissani sitä, että millaista siellä oli ollut. Ja miltä Tuomas Holopainen oli näyttänyt livenä. Ja oliko se lyönyt päänsä taas koskettimiin, mitä me vähän teorioitiin etukäteen.