Outoa, miten missikisojen katseleminen saa käsityksen omasta itsestään niin törkeän paljon paremmaksi. Katsottiin Miss Suomi –kisoja äidin kanssa ja minä nauroin melkein katketakseni. Vaikka minulla olisikin ulkonäköä malliksi, minä en ikimaailmassa alentuisi vääntelehtimään sillä lailla kuin ne naiset noissa kisoissa. Äidin kommentti ”uimapukukierrokseen” (jonka teemana oli autokorjaamo) oli: ”Ne naiset on ensin laitettu pyörimään jonnekin mutakuoppaan ja sitten ne kävelee pruutan alla niinku niillä olis pissa justiin tulossa housuun.” Minäkin vihasin sitä tyyliä, millä ne naiset kävelivät. Tai tytöt - suurin osa oli kuitenkin minun ikäisiäni enkä minä välttämättä puhuisi itsestäni ja käyttäisi sanaa ”nainen”. Mutta kuitenkin. Ne mallit.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

He kaikki vaikuttivat niin teennäisiltä ja itseään täynnä olevilta pinnallisilta tyhjäpäiltä. Juuri tyypillisiltä malleilta. Kun pyydettiin kertomaan ensimmäinen mieleen tuleva palomiehestä, oli yhdenkin vastaus: ”Seksikäs uros.” Ja kikatusta tietysti perään. Tukka oli koko ajan kiiltävä ja värjätty ja mahdollisimman kaukana luonnollisesta. Hampaat olivat melkein kaikilla valkaistut ja kävelytyyliin kuului nykivä jalat ristissä etenevä liike ja notkoselkä.

 

Jotenkin tuli tuon jälkeen, että hitto, enhän minä olekaan niin paha. Minä olen sentään oikea ihminen. En ehkä näytä yhtä ”kauniilta” kuin ne missit, mutta en minä haluaisikaan näyttää siltä kuin he. Haluan näyttää luonnolliselta ja sellaiselta millainen oikeasti olen. Minä olen oikea ihminen, jolla on ylpeys. Nuo naiset eivät todennäköisesti ole koskaan kuulleet sellaista sanaakaan. Jos olisivat, niin he eivät todellakaan olisi kiemurrelleet rasvattuina ja öljyisinä bikineissä kameroiden edessä. Kuvottavaa.

 

Ja kun oli valittu kolme finalistia, niin yksi heistä piti toista kättään koko ajan lanteellaan. Se ärsytti minua törkeästi ja kysyinkin ääneen, että miksi ihmeessä hän oli koko ajan niin selkä notkolla ja käsi törröttämässä lantiolla. Äiti sitten sanoi piloillaan, että ehkä hänen lantioonsa otti niin kipeää sen kävelemisen takia. Joo, mollattiin äidin kanssa niitä malleja ihan koko ajan. Oli kauhean kivaa.

 

Yhteiskuntaopin lukeminen ei suju oikein hyvin. Minä vihaan yhteiskuntaoppia. Kyseinen kurssi on vielä kansantaloustietoa, joten kiinnostukseni siihen on vielä vähäisempi. Historia vielä menettelee, mutta yhteiskuntaoppi... Ei ei. Okei, asiat on aika yksinkertaisia ja minusta tuntuu, että osaan ne ainakin jotenkin, kun ne on sellaisia, joita pystyy päättelemään järjellä aika pitkälle, mutta jotenkin hermostuttaa. Tämä on pakollinen kurssi, josta on pakko päästä läpi. Mitä kidutusta laittaa pakollinen kurssi viimeiseen jaksoon lukiossa.

 

Tänään olin myös hiihtämässä ensimmäistä kertaa tänä talvena. Hiihto on yksi harvoista urheilulajeista, jota harrastan vapaaehtoisesti, mutta ainakin minun tulkintojeni mukaan jokatalvinen harjoittelu on yhtä tyhjän kanssa. En kaatunut kertaakaan – luojan kiitos – mutta pariin otteeseen meinasin menettää tasapainoni pienessäkin alamäessä. Lumilautailua en ole tänä talvena kokeillut, enkä luultavasti kokeilekaan, kun nyt on niin paljon muuta, mutta ensi vuonna sitten taas. Ehkä. Jäihän siitä ihan okei muistot (paitsi jos muistelee, niin vieläkin nolottaa, kun se opettajatyyppi oli söötti ja minä kaaduin ihan koko ajan ja hänen piti sitten olla hilaamassa minua ylös, ääh...), mutta jotenkin inhottaa ajatella, että taas menisi mäkeen kaatumaan koko ajan.

 

Huomenna voi sanoa sitten, että penkkarit on ensi viikolla. Huh. Minulla ei ole vieläkään asu kokonaan valmis. Paitaan on hankittu jo kangas, mutta minä en ole oikein ihastunut siihen. Sen kuuluisi näyttää vanhalta, mutta sellaiselta, että se on joskus ollut hieno. Kangas näyttää vain vanhalta. Varmaan yritän saada sitä jotenkin koristeellisemman näköiseksi ja mahdollisesti vähän viimeistellä sitä hiekkapaperilla tai jotain. Hampaat on ja ne on törkeän mahtavat. Ne laitetaan vain kulmahampaisiin kiinni sellaisella massalla ja sitten niiden olisi tarkoitus pysyä siinä. Pitäisi varmaan kokeilla. Odotin, että ne hampaat olisivat sellaiset tekovalkeat, sellaiset luonnottomat, mutta ne on oikeasti ihan täsmälleen saman sävyiset kuin omat hampaani! Siis vau. Ja ne näyttävät ”luonnollisilta” eivätkä ole liian liioitellut, vaan juuri täydelliset.

 

Mustan huulipunan kanssa on vähän vaikeuksia. Se on vesiliukoista, mutta mitä olen testannut, se ei lähde kuitenkaan täydellisesti vedellä vaikka miten pesisi. Ihoon jää sellainen tummempi jälki. Ei hyvä juttu. Pitää vielä kokeilla sitäkin tosin uudestaan ja antaa sen huulipunan kuivua, kun ala-astelaisethan tunnetusti suojelee niitä huulipunajälkiä iltaan asti. Sitten olisikin kiva yllätys, jos kasvoihin jäisikin musta huulipuna melkein kokonaan.

 

Muutenkin kasvot on aika suunnittelemattomat vielä. Minulla on jo valkoinen väri ja se huulipuna, mutta kaikkea on niin vaikea suunnitella ilman sitä mustaa peruukkia. Ja saan peruukin penkkareita edeltävänä päivänä, joten tosi kiva. Siinä onkin sinä iltana sitten kauhea tekeminen, kun pitää kokeilla koko kostyymi, että sen osaa tehdä sitten seuraavana aamuna ilman kriisejä, kun koululla pitää olla jo kahdeksalta. Veikkaan että minulla on paljon säätämistä etenkin kulmakarvojen ja silmämeikin kanssa. Minä en käytä silmämeikkiä, en ripsiväriä tai kajaalia tai mitään, mutta jos minulla on kalpeaksi maalattu iho, tummennetut kulmakarvat, pikimusta peruukki ja mustaa huulipunaa, niin minun täytyy todellakin tehdä myös silmilleni jotain. Minä en kylläkään pidä ajatuksesta kauheasti. Siksikin, että ei ole siitä kauheasti kokemusta, mutta myös siksi, että jotenkin minusta tuntuu, että heti jos laitan vähänkin jotain, näytän niin totaalisen erilaiselta kuin normaalisti. Mutta kuitenkaan ei kuulu näyttääkään normaalilta, jos on vampyyri, mutta kuitenkin. Tuo epäilyttää minua kauheasti.

 

Toisaalta, wanhojen tansseissa minä luistin periaatteistani ja laitoin hieman silmämeikkiä. Enkä edes usko, että kukaan huomasi sitä. Mikä on tietysti se koko idea. Itseni mielestä kuitenkin näytin törkeän ylimeikatulta, vaikka suurin osa tytöistä käyttää koulussa varmaan ties miten monta kertaa niin paljon silmämeikkiä joka päivä. Siis niin, että ripset on yhtä kökköä ja silleen.

 

En tosin tiedä, miltä näytin wanhojen tansseissa. Muistan, että kuvasin sitä ”kaksipäiväiseksi elämäkseni narsistina”. Kun oli mekko ja kaikki... No, se tuntui aika hienolta. En tiedä näytinkö hienolta, mutta se ainakin tuntui. Melkein kukaan ei puhunut minulle. Paitsi herra Friikki tietysti, mutta häntä ei lasketa. Hänenkin ensimmäinen kommenttinsa minulle oli: ”Nyt Amia on kauhean mustasukkainen, kun mä ’flirttailin sen takarivin blondin kanssa’?” Kiitti vain, herra Friikki. No joo ja sitten minulla oli törkeän huono olo ja kuumetta ja nestehukka ja flunssa ja vaikka mitä.

 

Mitenköhän nyt sitten... En arvele ainakaan erottuvani mitenkään kauheasti muista ihmisistä tavallisena koulupäivänä. Okei, ehkä käytökseltäni ja siksi, että olen enemmän yksin kuin muut, mutta en käytä mitenkään ihmeellisiä vaatteita enkä pidä hiuksia mitenkään hätkähdyttävästi enkä meikkaa, vaan olen tavallistakin tavallisempi. Väritön ja huomaamaton. Mutta sitten kun tulee joku tällainen... Minä haluan tehdä jotain ja sitten valitsen useimmiten asun, joka herättää ainakin enemmän huomiota kuin arkipukeutumiseni. Niin kuin wanhojen puku: minä, joka liikun julkisilla paikoilla aina farkuissa ja matalapohjaisissa vanhoissa kengissä ja vähintäänkin t-paita päällä, puin sinä iltana päälleni uskomattoman hienon puvun, joka paljasti käteni (ja olkapääni! Argh!) ja melkein koko selkänikin. Ja nyt olen vampyyri: mustaa huulipunaa ja musta peruukki ja muutenkin sellainen ”voimakas” asu. Joten jos se menee pieleen, niin kaikki huomaavat sen. Prkl. Enkä halua että se menee pieleen, vaan että se on juuri täydellinen ja ihmiset ajattelisivat: ”Vau, ei Amiakaan näköjään aina näytä vain värittömältä ja ylirumalta, vaan jopa toimii vampyyrittarena.” Jotenkin kuulostaa omahyväiseltä, mutta joo...

 

Ja kyllä. Tämä päämäärätön höpinä tarkoittaa sitä, että en edelleenkään tiedä yhtään hiukkaa, mitä hittoa minä teen herra Pakenijan kanssa. Me olimme oikeastaan jo kavereita ykkösellä ja melkein vielä kakkosellakin, niin mikä hitto häntä oikein vaivaa? Prkl. Tiedän kyllä mikä minua vaivaa, mutta pystyn kiertämään sen. Voin käyttäytyä ”tunteettomasti” tai siis niin kuin tyyppi olisi kuka tahansa. Ainakin uskon, että voin. Tarvitsee vain hymyillä ja olla kuin muutenkin, niin kukaan ei pysty näkemään minusta, että tunnen yhtään mitään. Ja sitä minä myös pelkään ehkä kaikista eniten.