Tänään oli ihan hyvä päivä. Ei mitään suurta tapahtunut, mutta joitain pieniä asioita. Tosin olin aamulla todella väsynyt, koska jäi todella viime tinkaan se Doctor Faustuksen lukeminen, niin valvoin myöhään ja aamulla heräsin normaalia aikaisemmin lukemaan sen loppuun. Itse asiassa sekään ei riittänyt, vaan luin viimeiset kaksi sivua ensin yliopiston käytävällä ja viimeiset sanat vielä luokassa sen jälkeen kun opettaja oli jo tullut. Meidät laitettiin keskustelemaan ryhmissä ja jokaiselle ryhmälle annettiin oma aihe mitä miettiä, ja tällä kertaa ryhmässäni oli yksi ihminen, joka ei ollut edes lukenut koko juttua, ja kaksi hiljaisempaa. Viimeksi en lukenut sitä mitä piti ja ryhmässä oli silloin yksi todella äänekäs ihminen ja toinen myös, joka sanoi kaikenlaista. Niinpä silloin he sanoivat kaiken ja minulle ei jäänyt enää mitään sanottavaa. Minuun katsottiinkin ja kysyttiin, että mitä sinä ajattelet tästä, mutta en osannut sanoa mitään.
Nyt sitten kun ryhmä oli hiljaisempi ja sitten tuli meidän vuoro kertoa se meidän mielipide annetusta tehtävästä, niin sitten minä sanoin sen ääneen. Olin vähän huolissani, koska se opettaja todella usein reagoi sillä tavalla ilmeilemällä, että kun joku selittää jotain pointtia, tietää jo, että hän ei välttämättä ole samaa mieltä, ja että aikoo sanoa jotain. Mutta kun minä sitten sanoin sen, mitä me oltiin keskusteltu Chorus-osioiden merkityksestä tarinalle, hän ei sanonut mitään pahaa, ja sanoi sitten, että joo, juuri niin kuin mainitsitte, Chorus toimii tavallaan ulkopuolisena näkökulmana, jne. Ei se meidän vastaus tyhjentävä ollut, ei mietitty lainkaan sitä, miten luotettavana näitä Chorus-osioita pitäisi pitää, mutta minulle jäi siitä hyvä fiilis.
Lisäksi sain huomisen läksyt tehtyä jo joskus kuuden aikaan. Yleensä se menee aina myöhään yöhön, kun en vain saa tehtyä niitä ajoissa, tai sitten aloitan ja huomaan, että ne ovat vaikeita, ja suurin osa lykkääntyy todella myöhään. Ja samalla tuli tehtyä viikon viimeiset läksyt, koska perjantaina minulla ei ole mitään, joten vaikka huomenna on varmaan viikon rankin päivä yliopistolla, niin sen jälkeen saa sitten taas hetken levätä.
Jaska on laittanut tänään minulle aika paljon viestejä. Ei mitään isoa, mutta kaikenlaista pientä koko ajan. Ehkä ylitulkitsen, mutta ehkä se johtuu siitä, että hän on vähän pahoillaan siitä mitä sanoi tai miten sanoi. Eilen otin tuon blogikirjoituksen aikaan rauhoittavan, mutta se ei tuntunut auttavan, niin laitoin sitten Jaskalle viestin ja kysyin, että miten hänen päivänsä oli mennyt. Hän selitti vähän jotain, ja sitten lopulta kysyi, että miten minun päiväni sitten meni. Sen takia kysyin sitä häneltä, jotta hän kysyisi sitä minulta, jotta voisin sanoa, että minulla on paha olla. Sanoin sen kuitenkin niin, että terapiassa käytiin vaikeita asioita läpi, ja hän sitten vielä kysyi, että ai niitä mistä me puhuttiin viikonloppuna. Yleensä en sano Jaskalle, jos hän on jollain tapaa saanut minulle kurjan olon.
Mietin kuitenkin tänään sitten, että ehkä minä en vain vieläkään ole oikein päästänyt Jaskaa lähelle. Mietin, että ehkä olen niin turtunut elämään elämääni vähän kuin jonkinlaisessa näytelmässä, jota pidän yllä, että tavallaan pidän sillä Jaskaa loitolla. Eli siis että käytännössä teen vaikka mitä, mutta ehkä se kaikki onkin kuorta, lavastetta, enkä itsekään huomaa, että en oikeasti ole siinä mukana. Jos asioita luettelisi, niin vaikuttaisi siltä, että kaikki toimii, minä toimin, elämäni toimii, mutta onko se sitten oikeasti sitä, että minä olen mukana siinä elämässäni? Yritän vain niin paljon, ja ehkä se on se vika. Kun mietin tätä nyt, huomaan, että on paljon asioita, joita teen, koska koen, että niin kuuluu tehdä, tai että ainakin, että niin olisi hyvä tehdä. Välttämättä itse en ole samaa mieltä, enkä välttämättä haluaisi, eikä se välttämättä olisi minulle tyypillistä, mutta teen kaikenlaista siitä huolimatta. Etenkin, jos siihen liittyy yhtään muita ihmisiä. Ehkä tavallaan tukahdutan osittain niitä omia piirteitäni ja omaa persoonallisuuttani, koska yritän niin kovasti olla sellainen "normaali", haluan tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa. Terapiassa puhuttiinkin taas eilen siitä, että minun vaativalla puolellani on varmasti myös osuutta asiaan, koska vaikka kukaan ei sanoisikaan mitään mistään, silti koen usein, että en ole tarpeeksi, ja se vaativa puoleni on niin julma, että mikään ei kai riitä sille!
Terapeuttini sanoi siitä riitelystä, että on olemassa myös sellaista tervettä riitelyä, sellaista ei niin vakavaa, joka usein puhdistaa ilmaa. Hän sanoi sitten, että vaikuttaa siltä että minä välttelen ihan kaikenlaista riitaa, koska mielessäni näen riitelyn todella uhkaavana asiana. Ja toisaalta, miksi en näkisi, sillä kotona meillä on riidelty aina, on ollut todella pahoja riitoja isäni kanssa, ja ne kaveritkin, joita minulla joskus teininä oli, jäivät pois, usein aina jonkun riidan seurauksena. Ja muistan, kun itse laitoin välit poikki 15-vuotiaana pitkäaikaiseen kaveriini, ja se syy oli oikeastaan se, me riitelimme koko ajan, vähän väliä jostain pienestä. Ehkä en osaa riidellä. Joskus harvoin jos olen riidellyt, niin siitä tulee sellainen kauhea olo, suunnilleen että tuntuu siltä, että oksettaa.
Terapeuttini sanoi myös, että ehkä Jaska on osittain turhautunut minuun sen takia, koska minä on vastuullinen sillä tavalla, että hän ei voi ikinä voittaa minua siinä. Ja että olen häntä viisi vuotta nuorempi, mutta jotenkin silti etenen elämässäni, kun taas hän pysyy paikoillaan. Terapeuttini ei tiennyt sitä, että viime aikoina ollaan puhuttu aika paljon iästä Jaskan kanssa. Minusta tuntuu jotenkin vaikealta kuitenkin tuskailla sitä, että voi ei, täytän tänä vuonna 25, ja tuntuu, että pitäisi olla jotenkin menestyneempi, olla kokenut enemmän. Jaska sen sijaan täyttää 30 ja ilmeisesti asia on hänelle aika stressaava myös. Itse olen välillä vitsaillut aiheesta, mutta olen jo vähän aikaa sitten miettinyt, että ehkä ei pitäisikään, koska asia tuntuu olevan Jaskalle arka. Hän itse sanoi, että varmaan häneltä odotetaan, että hän pitäisi joskus juhlat, mutta että keitä hän kutsuisi sinne? Hän sanoi, että on kohta 30-vuotias, eikä hänellä ole oikein ketään, joita kutsua pitämiinsä juhliin.
Ja jotenkin kun mietin tuota Jaskan dilemmaa, huomaan, että aika on mennyt jotenkin todella nopeasti. Muistan, kun ajattelin, että sitten kun on yli kolmekymppinen, niin sitten on jo aika vanha, ja että siihen on todella pitkä aika, eikä se välttämättä tule ollenkaan minulle. Ja nyt minulla on poikaystävä, jonka ikä alkaa kohta kolmosella, ja en minä itsekään ole sitten niin kaukana siitä enää.
Nyt vähän mieliala laski, kun mietin taas tuota kaikkea, mutta tänään on ollut muuten ihan hyvä olo. Kaikkia tuollaisia pieniä asioita, että yliopistolla sain sanottua jotain oikeaa, ja sain tehtyä läksyt suht ajoissa, ja sain pestyä pyykkiäkin kaiken lisäksi vielä. Ja ehkä sekin, että Jaska on laitellut minulle niitä viestejä, niin jotenkin se valaa minuun uskoa siitä, että hän siitä viikonlopun "juttelusta" huolimatta välittää minusta. Tekisi mieli laittaa viestiä Nanille, että nähtäisiinkö joskus lähiaikoina, mutta jotenkin on vaikea ehdottaa ihmisille tuollaista, kun pelkään, että he sitten ajattelevat, että jotain on vialla. Ja ehkä nyt onkin, ja ehkä haluan puhua Nanin kanssa asiasta, kysyä häneltä jotain hänen suhteestaan, mutta en halua hänen ajattelevan, että siksi vain haluaisin nähdä häntä.
Ehkä ei olisi pitänyt kirjoittaa tänne blogiin tänään. Ajattelin, että olisi kiva laittaa vaihteeksi joku kiva päivitys, että päivä on ollut hyvä ja että se hyvä mieli on tullut pienistä arkisista asioista, mutta nyt tuntuu taas siltä, että pää on täynnä asioita, jotka väkisin miettivät itseään siellä pääni sisällä.
Se yksi äänekäs tyttö, joka on siellä kirjallisuuskurssilla, ja oli viime viikolla minun ryhmässäni, kuvaa ehkä hyvin sitä, mitä nyt ajattelen. Tänään, kun se tyttö selitti opettajalle sitä heidän ryhmänsä näkemystä, ja kun se opettaja sitten ei ollut kaikesta samaa mieltä, niin sitten se tyttö koko ajan muutti sitä kertomustaan. Ei sanonut, että niin joo, hyvä pointti, vaan tuntui kuin hän olisi koko ajan yrittänyt lukea sitä opettajaa, jotta voisi sanoa sen, mitä uskoi tämän opettajan haluavan kuulla. Kaikista ilmeistäkin tai muusta tämä tyttö saattoi muuttaa vähän sitä suuntaa ja tuntui yrittävän antaa kuvan, että on aikonut sanoa niin koko ajan. En tiedä, ehkä se ei ollut noin, mutta niin se minusta tuntui, ja se ärsytti minua hieman. Nyt kuitenkin mietin, että ehkä minä olen sellainen sitten muuten elämässäni. Tänäänkin kun Jaska laittoi taas jotain viestiä ja sanoi tekevänsä ruokaa, minä laitoin sitten hänelle viestiä, että ehkä me voitaisiin tehdä taas joskus ruokaa yhdessä. Siihen Jaska vastasi: "Niin, kai sitä vois." Kun luin tuon, kaduin heti sitä, että olin ehdottanut koko juttua. Jotenkin koko päivän viestittely tuntui mustuvan tuon yhden kommentin takia, vaikka se ei oikeasti ollut mikään paha kommentti. Vieläkin minua harmittaa tuo yksi kommentti, harmittaa todella. Tiedän, että se on typerää, mutta jotenkin tuon kommentin takia minulle tuli taas sellainen olo, että olen pilannut taas jotain.
No, huomenna on terapia, niin ehkä siellä saa taas käsiteltyä asioita. Jotenkin vain se joskus vähän aikaa sitten terapiassa käyty keskustelu niistä minun puolistani, on se looginen, sitten ihan pieni pelokas lapsi, ja sitten se vaativa, se vain jäi mieleen. Jotenkin yhä enemmän tuntuu, että nuo kuvaavat aika tyhjentävästi melkein kaiken, mitä minussa on. Se pelokaskin puoli, joka pelkää riitelyä ja kaikkea, ja jos katsotaan Jaskan kanssa jotain kauhuleffaa, niin sitten se puoli minussa saa aikaan sen, että laitan sormet korviini ja tarvittaessa siristän silmiäni niin että en näe niitä kauheuksia niin selkeästi. Samoin se puoli minussa pelkää kauheasti kovia ääniä, kuten ilotulitusraketteja, silloin menevät taas kädet korville.
Sitten on se loogisuus, että päättelen ja järkeilen, melko tunteettomasti, asiallisesti.
Ja sitten se vaativuus. Sen jälkeen kun terapiassa juteltiin noista puolista, olen kiinnittänyt siihen enemmän huomiota, ja se on jotenkin todella jännä juttu. Tavallaan se tuntuu melkein kuin ulkoiselta voimalta, tekijältä, joka asettaa minulle joitain pakkotavoitteita, joihin en itse haluaisi edes pyrkiä, vaan joka hallitsee minua joissain tilanteissa vastoin tahtoani. Toisaalta sitten tiedostan, että se on todella yksi omista piirteistäni, se on lähtöisin minusta, jostain osasta minua, ja siksi se onkin niin voimakas, eikä sitä pääse pakoon. Aina jos tulee joku stressaava tilanne, tuntuu, että tuo vaativa puoli ottaa vallan. Siitä varmaan tulee se alituinen tunne, että en ole tarpeeksi. Ja se on typerää, että tiedostan sen, tiedostan tuon puolen, tuon mörön, mutta tästä kaikesta terapiasta huolimatta tuntuu kuin se olisi täysin ennallaan. Todella monet asiat ovat muuttuneet, ja etenkin suhteessa Jaskan kanssa huomaan sen, että esimerkiksi olen oppinut todella paljon itsestäni ja vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Tuntuu, että olen niin todella erilainen kuin aikaisemmin.
Mutta tuntuu kuin tällä vaativalla puolella olisi joku metallihaarniska, jokin suoja, johon ei mikään saa naarmuakaan, ja mille aikakaan ei voi mitään. Siksi se ehkä tuntuu välillä ulkoiselta: kun kaikki muu muuttuu, mutta se vaativa puoli tuntuu olevan täsmälleen samanlainen kuin vaikka kymmenen vuotta sitten. Ainoa, mitä voin tehdä, on se, että taistelen tietoisesti sitä vastaan, mutta se on niin hankalaa ja niin raskasta, ja se tuntuu vain niin hävityltä taistelulta, kun tuntuu että siihen vaativaan puoleen ei mikään pysty vaikuttamaan, ei edes hipaisemaan, että se siirtyisi edes millin pois radaltaan. Jotenkin mieleeni tulee Hobitti ja Smaug-lohikäärme. Tuntuu kuin tämä vaativa puoli olisi sellainen sisäinen lohikäärme, tiiviit suomut kaikkialla, elää suunnilleen ikuisesti, sitä vastaan ei voi mitään. Ja jossain kirjassa, olisikohan ollut Silmarillion tai Keskeneräisten Tarujen Kirja, jossa on joku toinen lohikäärme, joka puhuu jonkun sitä tappamaan tulleen sankarin tappamaan itsensä tai jotain, ihan pelkästään puhumalla. Tuntuu, että paitsi että tämä vaativa puoli on vaativa, niin se ei kuitenkaan sovi millään tapaa siihen loogiseen puoleen, koska tuntuu, että se vaativa puoli on jotenkin läpensä paha. Se ei voi saada aikaan muuta kuin pahaa. Syömishäiriö, itsetuhoisuus... Ne molemmat ovat sen vaativan puolen aikaansaamia, ja tuntuu, että vain jos teen jotain pahaa itselleni, niin sitten hetkeksi se vaikenee ja jättää minut rauhaan.
En tiedä. Ehkä katson vielä vähän Poirot-sarjaa ja pelaan jotain, ja odotan, että alkaisi väsyttää. Niin se pitää tehdä, sillä jos tekee vaikka niin, että katsoo kellosta, että joo, noin paljon on, pitäisi mennä nukkumaan, ja sitten tekee niin, sammuttaa valot ja menee peiton alle makaamaan, niin sitten on ihan puolustuskyvytön kaikkien ajatuksien hyökkäyksille. En halua ajatella tänään enää mitään, nyt rupean tekemään jotain tarkoituksetonta, jotta en tulisi enää surullisemmaksi ajatuksistani.