Sanon vain, että Steven Hallin Haiteksti on törkeän hyvä kirja. Ainakin siis tähän asti, mitä olen sitä lukenut. No okei, ei ehkä ”törkeän hyvä”, mutta hyvä kuitenkin. Aika hankala ja sekava, mutta mitä voisikaan odottaa kirjalta, joka on pääsykoekirjana? Tai jos päähenkilönä on tyyppi, joka on menettänyt muistinsa? Mutta on hieno ja erilainen. Siinä on arvoituksiakin, sellaisia hienoja arvoituksia, joita yrittää ratkoa mielessään. Kirjassa on kuviakin ja sitten sellaisia sanoja, jotka muodostavat kuvan. Ja kaikkea sellaista. Hieno. Tarinakin on kiva. Ja henkilöt. Hauskakin se on, vaikka en kauheasti huumorista perustakaan. Hyvin samaa tasoa taannoin lukemani Sputnik – rakastettuni –kirjan kanssa. Eli suosittelen ehdottomasti.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Huomenna menen äidin kanssa kaupunkiin. Minun pitäisi hankkia Nanille lahjakin, eikä minulla ole aavistustakaan mitä hankin. Jotain kippoja tai kuppeja kuitenkin. Täyttäähän hän 18-vuotta ja on kai melkein pakollista, että 18-vuotislahjaksi annetaan alkoholia tai sitten astioita. Ei oikein viitsi Nanille mitään viiniä ostaa, kun me ei kumpikaan olla oikein alkoholi-ihmisiä, enkä minä tiedä mistään viineistä niin yhtään mitään. Joten astioita, astioita.

 

Vaihteeksi pääsin sängystäkin ennen puoltapäivää, vaikka tiukkaa sekin teki. Kiva sitten, kun huomenna pitää lähteä kaupunkiin jo kahdeksalta. Jee. Varmaan tulee olemaan aika tuskallista, mutta onhan se toisaalta hyvä, että saa nukkumisrytmiä edes jotenkin sysättyä oikeaan suuntaan.

 

Olen katsonut vaihteeksi lisää Morsea ja sen lisäksi lukenut sitä Haiteksti kirjaa. Siinä oikeastaan kaikki, mitä olen tehnyt tänään. Se Haiteksti osoittaa taas, millainen lukija minä olen. Minä voin vain uppoutua kirjaan ja ”elää” sen läpi tuosta vain yhdellä ahmaisulla. Ja jos en tee niin, niin se tuntuu jotenkin häiritsevältä ja menetän usein kiinnostukseni koko kirjaan. Minä vain luen ja luen ja luen, enkä lopulta edes tajua sitä lukemista enkä sivujen kääntämistä enkä ajan kulumista, vaan olen totaalisen uppoutunut kirjaan ja elän sen maailmassa.

 

Se on ihan kivaa. Ei tarvitse ajatella itseä. Ei tarvitse miettiä todellisia ikäviä asioita. Ei tarvitse muistaa jotain, mitä ei haluaisi muistaa. Ei tarvitse ajatella jotain, minkä ajatteleminen saa olon vain kauhean murheelliseksi. Se on melkein kuin olisi joku muu. En minä kai varsinaisesti kuvittele olevani se hahmo, mutta kun jotain kiinnostavaa tekstiä lukee, unohtaa kaiken muun. Minä ainakin.

 

Muistan, millaista oli lukea viimeinen Potter. Minä pitkittelin sitä hieman, jotta ehtisin miettiä ja spekuloida asioita myös mielessäni. Ei siihen kuitenkaan mennyt kuin... No, alle vuorokausi joka tapauksessa. Ja se oli siis englanniksi. Olen omasta mielestäni nopea lukija, jos minulla on oikea fiilis. Joskus koulussakin syksyllä lukiessani maantietoa saatoin lukea yhden hyppytunnin aikana (45 min) lähes kaksikymmentäkin sivua tekstiä asian täysin sisäistäenkin.

 

Mutta se on kuitenkin eri asia kaunokirjallisten kirjojen kanssa. Minä vain uppoudun niihin, enkä voi laskea niitä kunnolla käsistäni ennen kuin olen lukenut ne loppuun. Tällä kertaa kokeilen myös uutta taktiikkaa, jota harkitsin jo Potterin aikaan: minä kirjoitan lyijykynällä sivujen marginaaleihin joitain omia ajatuksiani ja arvauksiani jostain tapahtuvasta. Ei niitä paljon tule, mutta silloin tällöin jokin huomio, jonka haluan laittaa ylös.

 

Huomenna on soittotuntikin ja pitäisi pari kappaletta osata ulkoa ja asteikotkin pitäisi olla aika kivassa kunnossa, kun minun pitää se 3/3 –tutkinnon asteikko&primavistaosa suorittaa jo 14.4. Auts. Missähän ne asteikot ylipäänsä on? Mutta ei sitä nyt voi huolehtia, kun kirja on hei kesken!