Harmittaa. Kävin kävelyllä kun oli kiva ilma ja sitten huomaan Sallan ja parin muun Keskuslaisen istumassa puistossa. Siis niiden, joiden kanssa hengasin aika paljon viime kesänä. Ja viime kesänä oli aika paljon niin, että kun oli joku Keskuksen tyyppien yhteinen juttu niin siitä laitettiin Facebookiin yhteiseen ryhmään, mutta nyt sitä käytäntöä ei ilmeisesti oo. Ja ei sillä että mut pitäis aina kutsua, etenkin kun en ole Keskuksella käynyt kauhean usein viimeisen vuoden aikana, mutta jotenkin ajattelin, että silti olisin tervetullut mukaan hengaamaan nytkin, kun en ajatellut, että... En oikein tiedä edes mitä minä ajattelin tai en ajatellut. On joitain tuttuja, joiden näkemisestä tai joiden kanssa juttelusta on aikaa, mutta sitten kun heitä näkee, niin sitten on ihan niin kuin aina ennenkin. Ja olisin käynyt Keskuksellakin, on ollut tarkoitus käydä siellä nyt kesällä, mutta en ole jaksanut, ja kun minulla on se ärsyttävä kirjatentti nyt kesällä, johon pitäisi lukea yli kymmenen sivua joka päivä, niin en ole saanut aikaiseksi mennä, mutta olen ajatellut, että sitten kun sinne menee, niin pääsee siihen porukkaan taas.

Mutta ehkä se ei toimi niin ja ehkä se ei toimi niin ainakaan Sallan kanssa. Ei olla hänen kanssaan kauheasti hengattu tai juteltu sen jälkeen kun palattiin yhteen Jaskan kanssa. Salla vain oli Jaskaa vastaan aina. Ja en minä oikein ole ehkä halunnutkaan hengata Sallan kanssa, koska hän on jotenkin vähän sellainen... Ei nyt ilkeä, mutta ei sellainen ihminen, jota voisi kutsua sellaiseksi yliystävälliseksi ja hyväntuuliseksi. Joten en oikein tiedä että miksi sitten tuntuu kurjalta, kun hän hengaa muiden kanssa ilman minua, mutta... Tai siis nyt kun näin heidät ja he näkivät minut ja olivat kuin eivät olisi tuntenetkaan, vaikka taatusti huomasivat minut. Ja minäkään en sitten sanonut mitään. Yksikin näistä tykkäilee suunnilleen kaikista Facebook-päivityksistäni, mutta näköjään se on tarpeeksi. Salla ei ole tykännyt mistään päivityksistäni kohta lähes vuoteen, mutta jostain syystä hän tykkää Jaskan tila- ja kuvapäivityksistä. Olen miettinyt että ehkä hän jotenkin haluaa ärsyttää tai muuten ilmaista mielipiteensä minusta tai jostain.

Ehkä sekin vaivaa tuossa asiassa, että kun Salla ei selkeästi halua hengata kanssani, niin sen tekee ongelmalliseksi se, että meillä on yhteisiä kavereita, mutta ensisijaisesti kaikki ovat Sallan kavereita, eivätkä tekisi taatusti mitään keskenään. Josta sitten seuraa se, että jos Salla ei halua hengata kanssani, niin siinä menee mukana sitten niitä, jotka eivät hengaa Keskukselta kenenkään kanssa paitsi Sallan ja niiden jotka Sallan mukana tulevat.

Natalia sanoo, että ehkä on ihan hyvä, että en hengaa Keskuslaisten kanssa enää niin paljon, koska nyt pystyn hengaamaan sitten muiden kanssa ja että ehkä "seura tekee kaltaisekseen" ja niin edelleen. Ja minun täytyy myöntää, että nyt viimeisten parin vuoden aikana olen tullut tulokseen, että vaikka sitä sanotaan, että mielenterveyspiireissä tapaa kivoja ihmisiä joilta saa vertaistukea, jne. niin lähinnä kokemukseni on se, että kaikki on aika lyhytaikaista siellä. Hetken ollaan parhaita kavereita, mutta sitten siirrytään eteenpäin. Olihan keksi vuotta sitten se Thomasin porukka, jossa kaikki oli hienoa ja ihanaa, ja Facebookiin laitettiin kuvia joiden kuvauksissa oli "maailman parhaat ihmiset samassa paikassa", ja sitten pari kuukautta myöhemmin kaikki välit laitettiin poikki. Ja sitten oli Alisa, joka oli kiva, kunnes tuli kiistaa siitä, että hän piti Leevistä, josta minäkin silloin ehkä pidin (en oikein tiennyt) ja joka sitten jossain vaiheessa alkoi "kostaa" minulle jos olin liian läheisissä tekemisissä Leevin kanssa, lopettamalla syömisen. Ja minä ne välit lopulta laitoin poikki, mutta hänen kanssaan ei ollut hyvä olla, sillä lailla mitä ajattelen, että ystävien kanssa pitäisi.

Toki joitain tuttuja ja kavereita on jäänytkin siitä porukasta, ja sitä kauttahan löysin Jaskankin, niin ehkä sinänsä on turhaa yleistää, mutta ne, jotka ovat pitemmällä aikavälillä olleet läheisimpiä kavereitani, ovat tulleet jostain muualta. Ja näillä viittaan siis Nataliaan (jonka tapasin töissä) ja Naniin, jonka kanssa ollaan oltu samassa koulussa. Ja jos joihinkin vaikka ex-työkavereihin törmää jossain tai vaikka niinkin tyhmä tapaus kun Facebook-synttärionnittelut, niin useampi työkaveri jostain väh. 2,5 vuoden takaa onnittelee, kuin Keskuslainen.

Ehkä se on osittain se yliopistokin, että olen nyt siellä. Viime kesänä, kun sain kuulla päässeeni sisään, yksi mies Keskukselta kommentoi asiaa tyyliin: "Jaa yliopistoon, sä meinaat sitten ruveta paremmaksi kuin me?" Se oli jotenkin kurja kommentti, enkä itse sitä ajatellut noin, mutta nyt mietin, että ehkä jotkut muutkin ajattelevat.

Sitä mietin, että jos tulee taas joku kriisi, niin miten se tukiverkkoni sitten. Viime kesänä oli tuo Keskuksen porukka ja tietysti Natalia ja Nan. Ja Natalia asui kyllä jo silloin toisella paikkakunnalla, ja näin häntä useammin kuin Nania, joka asui samassa kaupungissa kanssani, mutta nyt hän valmistui ja haki jatko-opintoihin ja tiesin, että on mahdollisuus, että hän muuttaa Helsinkiin, mutta ajattelin, että jos hän ei pääse kouluun, niin sitten hän jää varmaan tänne. Näin Nania juuri viime viikolla ja kyselin kouluista ja siinä oli käynyt niin, että hän ei päässyt Helsinkiin sinne minne oli hakenut - mutta hän pääsi kouluun, Viroon. Joten nyt Nan muuttaa kuukauden sisällä itsensä sinne.

Näin Nataliaakin viime viikolla ja oli kivaa. Ja jotenkin sekä Nan että Natalia ovat todella erilaisia kuin minä, he elävät ihan toisenlaista elämää, mutta silti tulen paremmin toimeen heidän kanssaan kuin sitten suurimman osan Keskuksen tyyppien kanssa ilmeisesti. Natalia elää sellaista "luksuselämää". Tuo on siis minun näkökulmastani, koska Natalia on vakitöissä ja tienaa "ruhtinaalliset" 2500 euroa kuussa. Hän matkustelee jatkuvasti, käy ulkona syömässä monta kertaa viikossa ja hän harrastaa kaikkea "trendiliikuntaa", kuten vaikka jotain... Mitä se nyt oli se uusin mitä hän kokeili. Ilmajooga tai joku. Siinä roikutaan jossain "pussissa" ilmassa ja siinä tehdään sitten niitä jooga-asentoja. Jos vertaa minuun, minä käyn lähiseudun halvimmalla kuntosalilla, johon kymmenen kerran kortti maksaa alle viisikymppiä, kun Natalia maksaa 15-25 euroa yhdestä kerrasta jotain erikoista. En mitenkään sano, että Natalian tapa on huono tai jotenkin vähemmän arvokas kuin minun tapani tehdä asioita, vaan että se on sellainen, jota en itse varmaan koskaan tekisi ja jota en oikein ymmärräkään.

Ja Nan elää köyhäilevää muusikko-elämää poikaystävänsä kanssa. Se on myös todella omanlaisensa maailma, ja vaikka soitan piano itsekseni, en koe kuuluvani sinnekään yhtään. Nanin kanssa juteltiin taas kaikkea musiikkijuttua ja hän kertoi tulevasta opetuksestaan ja joistain kesäjutuista joissa hän on ja kävin sitten viime viikolla vielä "harjoitusyleisönä" kuuntelemassa klassista laulua, jossa Nan soittaa taustalla. Sitten kun ajattelee, että sitä Nan tekee joka päivä, niin se on vain jotenkin niin... Sitä on niin vaikea kuvitella.

Ja nämä ovat kaksi läheisintä kaveriani ja tulen heidän kanssaan toimeen todella hyvin ja heidän kanssaan on mukavaa, mutta silti minusta tuntuu, että minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Ja sitten on heidän lisäkseen vielä läheisempi Jaska, ja hänestä koen, että meillä on aika paljon yhteistä, mutta jos häntä vertaisi Naniin ja Nataliaan, niin tällä kolmen porukalla ei tunnu olevan vain mitään yhteistä, paitsi minä.

Jaskan kanssa on mennyt edelleen aika hyvin, mutta nyt kun terapiatauko alkoi kuun alussa, niin olen ollut jotenkin hermostuneempi. Eilen Jaska laittoi viestiä, että voisiko hän tulla käymään luonani kun on aika lähellä, niin jotenkin sitten ajattelin, että ei hitto, nyt se tulee ja sanoo että haluaa erota, koska haluaa tehdä sen tällä kertaa kasvotusten. Sitä on käyty terapiassakin läpi paljon, että jotenkin nyt kun siitä viimekesäisestä romahduksestani on kohta tasan vuosi, alan käymään aika levottomaksi. En koe olevani mitenkään taikauskoinen, mutta kun tulee vastaan viime kesän kriisiä muistuttavia yksinkertaisia asioita, jotenkin yhdistän ne siihen viime kesän kauhean pahaan oloon ja minua alkaa ahdistaa. Ja nyt on terapiatauko ja se viime vuoden romahduspäivämäärä lähestyy, niin jotenkin vain odotan, että se kaikki sama tapahtuisi uudestaan täsmälleen samanlaisena kuin viime vuonna. Se on typerää, enkä tiedä miksi ajattelen niin, mutta se tulee mieleen vain todella automaattisesti.

Eilen aloin vähän rahoittua vasta sen jälkeen, kun ennen tuloaan Jaska laittoi vielä uuden viestin, että on kaupassa ja että tarvitsenko minä mitään, mutta silti kun hän tuli, oli päällä pieni jännitys, että mitä tapahtuu. Eikä mitään tapahtunut, Jaska vain tuli käymään kun oli ollut kävelyllä kun oli ollut hieno ilma ja kysyi sitten, että kun hän tulee tiistaina katsomaan futismatsia kämpälleni (Saksa-Brasilia, Saksan pitää ehdottomasti voittaa!) niin voisiko hengata kämpälläni vähän normaalia pitempään. "Normaaliaika" joka ollaan viime aikoina hengattu yhdessä on ollut 2-3 päivää, ja siitä ollaan harvoin poikettu. On ihan kivaa että hän on pitempäänkin, mutta ei minulla ole ollut sitäkään vastaan mitään, että olen saanut viettää aikaa itsekseni, kun olen voinut keskittyä siihen tenttiin lukemiseen, pianonsoittoon ja sitten siihen, että kerran tai pari viikossa olen käynyt kuntosalilla tai uimassa.

Tarkoitus on pudottaa vähän painoa, mutta se ei ole oikein onnistunut. Olen lohduttautunut sillä, että varmaan kuntoni on kohonnut siitä huolimatta, koska vaikka harrastankin liikuntaa vain pari kertaa tai kerran viikossa, niin on se enemmän kuin se kun en tehnyt yhtään mitään liikunnallista, jos kauppaan kävelemistä ei lasketa. Terapeuttini sanoi, että minun pitäisi pyrkiä hitaasti pudottamaan painoa, noin puolen kilon viikkovauhtia, mutta jotenkin olen malttamaton näkemään tuloksia. Enkä ole niin tyytyväinen siihen miltä näytän ja vaatteeni eivät oikein tahdo mahtua. Ei tämäkään paino ole mikään kriisi, mikä se aikaisemmin olisi ollut, mutta olisi kiva hoikistua vähän. Kun joskus ehkä kuukausi sitten näin niitä joitain tuttuja Keskukselta ja muutenkin, niitä hyviä tyyppejä kuten Marionia, sain ensiksi kommentin Marionilta, että rintani ovat kasvaneet kauheasti ja sitten toinen nainen sanoi jotenkin lohduttavaan sävyyn, että hän kyllä muistaa minut aina sellaisena laihana. Tuntui, että lihomiseni oli melkein heille suurempi tragedia kuin itselleni.

Se on toisaalta ihan hyvä. Minusta on hyvä, että tunnen oloni hyväksi, vaikka painan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja olen jopa lievästi ylipainoinen, mutta en vihaa itseäni ja kehoani kuin silloin kun olin alipainoinen. On jotenkin todella outoa ajatella, että vihasin itseäni ja "läskejäni", kun olin todella laiha, mutta nyt kun painan paljon enemmän, se ei oikeastaan haittaa minua. Toki haluaisin olla laihempi, tarkoitus on laihtua 18 kiloa, jonka jälkeen painaisin silti enemmän kuin lukioaikana ikinä, mutta se ei ole sinänsä pakkomielle. Ainakaan niin paljon mitä se joskus oli.

Tai siis, vaikka olen lihavampi ja on joitain kohtia, joista en tykkää, niin löydän silti asioita itsessäni, joista tykkään. Mahani on kasvanut, se ei näytä niin hyvältä, mutta sääreni kyllä näyttävät mielestäni todella hyvältä. En myöskään pidä rinnoistani näin suurina, mutta se on enemmänkin sellainen asia, että ajattelen sitä niin, että onhan tätäkin ollut ihan mielenkiintoista kokeilla, ja huomata, että miten ne saa melkein katoamaan tietynlaisilla vaatteilla, kun taas toiset korostavat niitä ehkä liikaakin. Jaska tykkää niistä kyllä.

Tämän painon ja kehonkuvan suhteen ainakin huomaa, että on paranemisprosessi mennyt eteenpäin. Varmaan muutenkin olen mennyt eteenpäin, mutta tämä kehojuttu on ainakin konkreettinen esimerkki. Ja tuntuu että opiskelukin on tuonut jotain lisää elämääni. Aikaisemmin tulevaisuus on ollut aina jotenkin epäselvä, enkä vieläkään tiedä mitä tulen tekemään, mutta joitain ideoita on. Mietin jo journalismia sivuaineena ja kaikkia mahdollisuuksia joita se voi avata, sekä myös harjoittelujaksoa ulkomailla tai sitten gradun mahdollista aihetta. Eivät ne ole mitenkään niin ajankohtaisia mikään, mutta niitä on ollut ihan kiva miettiä. Ja jotenkin se journalismikin sivuaineena, kun mietin sitä joskus terapiassa, niin terapeuttini sanoi, että sehän on vähän kuin keino toteuttaa tätä blogipuoltakin, tätä kirjoittamista. Jotenkin alkaa tuntua, että opiskelu ja ammatti tulee olemaan jotain sellaista, jonka mukautan omaan elämääni ja piirteisiini, eikä vain joku mieletön, tylsä pakkopulla jota kautta saa rahaa. Ehkä tämä on vielä romantisoitu kuva, mutta tuntuu, että jotain suunnitelmaa eteenpäin ja se tuntuu hyvältä.