Jotain ihmeellistä tapahtui tänään. Juteltiin Alfin kanssa. Sellainen lopullinen keskustelu. Ihan sen keskustelun alussa Alfkin sanoi, että nyt meillä näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: joko ollaan vain kavereita tai sitten katkaistaan kerralla kokonaan kaikki välit. Se kesti vaihteeksi kauhean kauan se selvittely ja tällä kertaa Alfia tultiin hakemaan keskusteluun, jolloin täytyi sanoa, että on vähän kesken ja että Alf tulee myöhemmin.
Mutta minulla ei ollut aluksikaan paha fiilis. Oli sellainen rauhallinen fiilis, koska tiesin, mitä mieltä olin. Sanoin nuo asiat, jotka mainitsin aikaisemmassa kirjoituksessani ja ensimmäistä kertaa asiat tuntuivat edes jotenkin selviltä. Ja olin ottanut sellaisen rauhoittavan lääkkeen aamulla, niin ei tuntunut kauhean ahdistuneeltakaan. Eikä vihaiselta. Eikä ärtyneeltä. No, välillä tuntui, ainakin sen selvittelyn alkuvaiheessa ja tuli korotettua pariin otteeseen oikein ääntäkin.
Mutta sitten keskusteltiin rauhallisemmin. Oltiin taas siellä "riitelyhuoneessa" (joka on myös joskus harvoin tunnettu askarteluhuoneen nimellä...) ja Alf istui tietokoneen ääressä ja näpytteli vähän väliä jotain ja rullasi näppäimistöä sisään ja ulos. Minä istuin askartelupöydän vieressä poikittain tuolilla, jotta voisin katsoa suoraan Alfiin. Olin kauheasti sitä välien täydellistä kuolettamista vastaan, mutta sanoin myös, että jos me molemmat haluaisimme jatkaa vielä seurustelulinjallakin, niin olin valmis antamaan sille vielä mahdollisuuden.
Koska minä olin. Se on toisaalta vähän outoa. Ja tuntuu pahalta myöntää sitä. Ja nololta. Ja sydäntäsärkevältä. Nyt kun meillä on ollut tämä riita, niin olen miettinyt tätä, mutta ihmeekseni en ole miettinyt NN:ää melkein lainkaan. Minä en halua sanoa ääneen sitä, mitä minä olen viime aikoina ajatellut.
Tai siis... Me riidellään Alfin kanssa melkein koko ajan jostain ihan pikkuasioista, ja kaikki minun tuttuni ovat sitä mieltä, että koko jutusta on vain haittaa - vaihda se kaverilinjaan. Mutta silti minä olin valmis jatkamaan sitä. En taaskaan itse tajunnut aluksi, että miksi. Mutta jotenkin sitten kun Alfin kanssa puitiin asiaa, minä tajusin, että minä oikeasti halusin antaa vielä mahdollisuuden. Nyt kun välit Alfin kanssa on olleet huonot, olen kai jotenkin... No, vähän niin kuin alkanut ehkä tuntea jotain häntä kohtaan. Ja jotenkin olen ryhtynyt ajattelemaan seurustelua muutenkin jotenkin arkipäiväisemmin. NN:n kanssa ei tullut mitään, eikä ehkä tulekaan (koskaan ei pidä sanoa ei koskaan!), eikä Alf ole täydellisesti sellainen, millainen unelmatyyppi olisi.
Nyt olen kuitenkin vasta tajunnut, että eivät Tao ja Nankaan ole mitenkään automaattisesti sopivat toisilleen. Aluksi heillä oli kuulemma vaikeuksia musiikin suhteen, koska Nanille musiikki oli tärkeää niin harrastuksena kuin festareinakin, mutta Tao ei puolestaan kuunnellut oikein koskaan musiikkia. Ja Nanilla oli into matkustaa ja tutustua ulkomailla ihmisiin, mutta Taolla ei ollut aikaisemmin sellaista taipumusta, vaan hän oli sellaista kaikkea vastaan. Nyt sitten armeijan myötä hän on kuitenkin pikkuhiljaa alkanut avautua matkustuksellekin. Joten kaikki kiinnostuksenkohteet eivät natsaa, mutta ei kai oikein missään suhteessa ole niin?
Ja tavallaan minusta tuntuu pahalta, että me ajauduttiin alun perinkään tämän päivän tilanteeseen. Minä muka suostuin seurusteluun ja muka "annoin hänelle mahdollisuuden", vaikka en minä oikeastaan antanut, koska suljin mieleni siltä ja olin alusta asti sitä mieltä, että no ei tule mitään, eikä voi tulla eikä saa tulla, kun minä rakastan NN:ää ja vain ja ainoastaan häntä elämäni loppuun asti. Ja sitten kaksi kipeää ihmistä tarvitsisi toiselta tukea, mutta kun toinenkin tarvitsisi sitä tukea samaan aikaan, niin varmaan voi olla vähän kuoppia tiessä. Ja Alf sanoi, että etenkin heinäkuussa tuntui siltä, että kaikki meni niin paljon huonompaan suuntaan: heinäkuussa minun vointini myöskin huononi kauheasti ja olin ärtynyt ja väsynyt ja tietysti sellaisella on vaikutusta.
Joten me päädyttiin siihne, että kai jatketaan seurustelua. Paitsi että tavallaan ei jatketa, vaan otetaan vähän taaksepäin ja melkein niin kuin aloitetaan alusta. Mutta tämä viikko pidetään sellaista "taukoa", kun on jotenkin hankalaa ja Alfilla on kone rikki, niin kanssakäyminen jäisi vain osaston sisälle, eikä seurusteluominaisuuksille ole kauheasti mahdollisuuksia. Ja mietittiin, että molempien pitäisi yrittää olla huomaavaisempia. Tai siis sillä lailla, että jos toinen sanoo "tuo mitä sinä teit, teki minun oloni huonoksi/kurjaksi tai minulle tuli siitä paha mieli", niin silloin toinen ei ala inttämään, miten ei sanonut mitään väärin, vaan sanoo pelkästään "anteeksi, en tajunnut, että tunsit noin, yritän jatkossa huomioida tuon tunteesi paremmin". Siis tavallaan vähän liioitellun kohteliasta ja huomaavaista ainakin aluksi.
Ja kun Alf istui siinä, niin hän näytti tavallaan sellaiselta vihaiselta. Tai siis muutamaa kuukautta aikaisemmin olisin sanonut heti, että hän on vihainen, mutta nyt minä näin, että hänen silmänsä punottivat ja hän näytti siltä kuin voisi alkaa itkeä hetkenä minä hyvänsä. Minulle tuli siitä sympatiafiilis. Tuntui, että haluaisin olla hänen kaverinsa, vaikka seurustelun kanssa kävisi miten tahansa.
Alf otti vähän kyllä nokkiinsa siitä, kun käytin Emilyn mieleentuomaa sanaa "kypsä" ja siis sen vastakohtaa "epäkypsä". Se kuulosti niin sopivalta, että sanoin sen sitten Alfille. Pysyin sillä kantilla loppuun asti, että hän ei ole nyt kypsä kunnolliseen seurustelusuhteeseen, mutta sanoin, että ei se olisi mikään lopullinen tuomio, vaan että hän voisi kypsyä ihan hyvin tässä kokemusten myötä. Ja hän kyseli myös, että miksi, miksi, miksi, miksi minä olin vieläkin valmis antamaan hänelle ja meidän suhteelle mahdollisuuden, vaikka oli ollut niin kauheasti kaikkea ja vaikka minä olin sanonut, että hän oli tehnyt niin paljon väärin ja miten hän oli tuottanut minulle niin paljon pahaa mieltä.
Yritin sitten selittää, että minä en kauhean helposti luovu ihmissuhteissa yrittämisestä. Sitten luettelin ne kolme ihmistä, joille en antaisi enää mahdollisuutta. Kaikille muille maailman ihmisille antaisin - kaikille kiusaajille ja sivustakatsojille ja kaikille. Ja sitten sanoin, että kaikki tekevät virheitä ja että kaikissa seurustelusuhteissa riidellään joskus, mutta että se, mikä todella merkitsee, on se, mitä tapahtuu riitelyn jälkeen. Ja sitten sanoin, että minusta hän on hyvä tyyppi kaverimielelläkin ja että minä en ollut menettänyt vielä toivoa sen suhteen, että meidän välinen suhde voisi oikeasti kehittyä joksikin.
Olen oikeastaan todella ylpeä tuostakin puheenvuorosta. Tai siis, tuntuu hyvältä, että pystyn antamaan uusia mahdollisuuksia, vaikka ihmiset olisivat satuttaneet minua, niin olen kuitenkin antamaan mahdollisuuden aina uudestaan. Että ihmisten täytyisi tehdä jotain todella pahaa, jotta minä en antaisi enää mahdollisuutta. Ja että koska minä olisin toivonut, että minulle olisi annettu mahdollisuuksia, minä annan niitä muille. Kohtele muita niin kuin toivot itseäsi kohdeltavan.
Nyt minusta tuntuu oikeastaan ensimmäistä kertaa riitelyn jälkeen, että jotain on oikeasti selvitetty. Varmaan se alku tulee olemaan aika lailla hakemista ja epävarmuutta ja hankalaa muutenkin, mutta uskon, että jotenkin meidän välit kuitenkin muuttuu parempaan päin. Jos ei muuten, niin sitten ainakin pystytään muuttamaan sille kaverilinjalle vähän helpommin. Ja toivottavasti ei enää aleta tapella jostain mitättömästä asiasta.
Nyt tulee leffa, jonka haluaisin nähdä. Tänään oli todella huojentunut olo sen sopimisen jälkeen ja muutenkin on ollut pirteämpi olo. Kauhean väsynyt, mutta ei ihan niin kauhean väsynyt kuin aikaisemmin. Paitsi voi kyllä johtua siitäkin, että nukuin viikonloppuna taas ihan kauheasti, kun otin vähän ylimääräistä Ketipinoria nukkumiseen. Ja niin joo, en muistanut varmaan viime torstaina tai sen jälkeen sanoa, että nyt on sairauslomaa taas jatkettu - tammikuun loppuun asti. Että näköjään tämä paraneminen vie kauhean kauan. Mutta vähän ehkä olen parantunut. Pitkällä tähtäimellä ajatellen. Melkein suunnittelen jo sitä, että "joskus tulevaisuudessa" (aikojen asettaminen tuntuu ahdistavalta vain) muutan Tampereelle opiskelemaan englantia ja sitten Nankin asuu siellä. Ja sitten me joskus mennään Nanin kanssa festareille ja Uuteen Seelantiin.
Mut joo... Se leffa.
maanantai, 7. syyskuu 2009
