Huuh, taas on viikko ohi, ja ensi viikko on "syyslomaa" tai siis perioditauko. Jotenkin on kova työ hoitaa noita tehtäviä, joita tulee, niin jotenkin koko ajan ajattelen, että sitten kun nämä saa tehtyä, niin sitten saa levätä. Kyllä välillä onkin joku hetken lepo, mutta sitten tulee aina uusia tehtäviä, ja tuntuu, että niitä tehtäviä tulee vain enemmän ja enemmän. Tosiaan on reilu viikko aikaa kirjoittaa yksi essee - englanniksi - jonka pituus tulisi olla jotain kahden sivun paikkeilla (sanamääräraja annettu), ja sitten tänään saatiin takaisin yksi ryhmätyö ja sen arvostelu, ja uusi, tällä kertaa yksilötyö. Olin vähän pettynyt siihen ryhmätyön arvosteluun, tai siis ehkä se arvostelu oli oikein, mutta  ehkä olin sitten pettynyt siihen, että siitä työstä oli jäänyt huomaamatta muutama sellainen pointti, että kun ne sanottiin, niin tuntui siltä, että ei pahus, tietysti ne olisi pitänyt muistaa. Yksi kritiikkikohta oli kuitenkin sellainen, että sitä olisi ollut vaikea korjata, koska se ohjeistus, mitä meille annettiin, oli minun mielestäni aika puutteellinen, ja kukaan meidän ryhmässä ei oikein tiennyt kauhean tarkkaan, että mikä siinä työn pääpainona olisi pitänyt olla.

No siis saatiin arvosanaksi 3, mikä on ihan jees. Kuulemma se oli ihan siinä välimaastossa, mutta sitä ei sanottu, että minkä kahden numeron välimaastossa. Olettaisin ehkä, että 3-4 välimaastossa, mutta en voi olla varma. Harmittaa todella, että kun mietittiin tekstin alkuperää, niin kukaan meistä ei tajunnut, että se, minkä maan englannilla se on kirjoitettu, olisi näkynyt muunmuassa sanan "color/colour" kirjoitusasusta. Hukattiin vain aikaa ja tilaa siihen, että mietittiin, että toisaalta se voisi olla tuolta maasta, toisaalta sitten tuolta. Mutta ihan okei tulos silti.

Nyt sitten saatiin uudeksi tehtäväksi joku tekstianalyysi, 5-6 sivua tekstiä. Ja yhdellä kurssilla, jolla on vain kaksi tapaamiskertaa ja nyt oli se ensimmäinen, se kurssia vetänyt tyyppi sanoi, että ennen seuraavaa tapaamista me saadaan sitten sähköpostilla sellainen etukäteistehtävä. Ja on kolme viikkoa aikaa lukea se n. 500 sivua pitkä Adventures of Huckleberry Finn, josta olen lukenut ruhtinaalliset 28 sivua.

Näin Nania eilen, pitkästä aikaa. Häntä on aina kiva nähdä. Hengasin samana päivänä aikaisemmin Sallankin kanssa, mutta Nan ja Salla ovat todella erilaisia. Salla tällä kertaa selitti siitä, miten hän terapiansa loppumisen johdosta oli sitten kysellyt tältä terapeutiltaan jotain diagnoosia, ja sitten hän sanoi, että hänessä on kuulemma sellainen pieni kiusaajapuoli myös. Hän sanoi, että hän huomaa itsekin sen joskus, mutta että aikaisemmin koulussa esimerkiksi jotkut olivat kokeneet hänet välillä todella ilkeäksi. Kuulemma olivat jälkeenpäin sanoneet jotain tuollaista, kun Salla oli miettinyt sitä heille ääneen, ja hän oli sitten ollut yllättynyt siitä, että muut olivat pitäneet sitä kiusaajapuolta aika paljon näkyvämpänä kuin Salla itse.

Teki itsekin mieli sanoa, että joo, olen kyllä huomannut tuon kiusaajapuolen aika monesti, eikä se aina ole ollut mikään pieni vivahdekaan. Salla kuitenkin avasi tuota minulle vähän, ja jotenkin ymmärsin häntä ja hänen käytöstään paremmin, kun hän sanoi, että toisaalta jos joku on jotenkin heikommassa asemassa, niin hän kokee sympatiaa tätä kohtaan ja haluaa auttaa, mutta toisaalta sitten jos hän näkee jonkun, joka käyttäytyy jotenkin todella alistuvasti, niin hänelle tulee todella voimakas tarve vain lytätä se ihminen lyttyyn. Hän sanoi, että se on toisaalta outoa, koska se on jotain, mitä hänen äitinsä oli tehnyt hänelle.

Jotenkin kun juteltiin, olin taas onnellinen siitä, että olen pitänyt tämän minun ja Jaskan uuden suhdeyrityksen salassa Sallalta, koska ilmeisesti hänellä on vain pakottava tarve arvioida aina jonkun suhdetta. Nyt se sitten tällä kertaa oli se toinen nainen, joka on vähän-niin-kuin suhteessa. Kuulin lisää asioita Sallalta, jotka hän oli kuullut tältä naiselta, ja jotkut olivat todella kurjia. En tiedä, mitä siinä suhteessa on oikeasti meneillään, koska tämä nainen on sellainen todella alistuva ja haluaa miellyttää kaikkia. Salla kuuluu tähän miellytettävien joukkoon, ja Salla perustelee sitten sitä tämän naisen suhteeseen puuttumista sillä, että jos he keskustelevat tämän naisen kanssa, ja Salla sanoo, että laittaisithan suhteen poikki, jos tulisi ilmi jotain tuollaista, ja ethän sinä halua mennä sinne miehen luo käymään tänään, ethän, ja sitten tämä nainen sanoo, että niin niin, olet kyllä oikeassa, en haluakaan, mutta hän toimii sitten täysin päinvastoin.

Salla tulkitsee tämän niin, että tämä nainen pyytää häneltä apua, myötäillessään jotain hänen mielipiteitään ja sitten kuitenkin tekemällä toisin. Hän nimittäin kokee, että koska tämä nainen sanoo hänelle jotain, että ei halua mennä sinne miehen luo käymään, mutta sitten kuitenkin lähtee sinne, niin Sallan mukaan kyse ei ole siitä, että hänelle valehdeltaisiin tai sanottaisiin mieliksi jotain, joka ei välttämättä ole totta, vaan että tämä mies hallitsee tätä naista, alistaa, pakottaa, käskyttää, jne.

Mietin myös sitä, että miten kuvaisin sitä eroa minun ja Sallan välillä esimerkiksi tässä tilanteessa. Ei tunnu oikealta väittää, etteikö Salla välittäisi, ymmärtäisi, jne. koska kuulemma Salla on ottanut todella suuren vastuun tuossa tilanteessa, tarjoutuu auttamaan, sanoo, että jos te eroatte ja on vaikea olla yksin kotona, niin kyllä hän voi tulla vaikka pitämään seuraa yöksi, jne. ja tämän lisäksi Salla kuulemma itkee kotona tätä tämän toisen naisen tilannetta, ja sitä, miten hän kokee tämän naisen suhteen niin huonoksi. Vähän samaan tapaan kuin Salla on kertonut, että jos hän näkee uutisissa joitain kurjia juttuja, niin sitten hän itkee myös. Toisaalta sitten kun Salla kertoi, miten tämä toinen nainen oli avautunut hänelle, ollut todella surullinen ja sanonut, että se hänen vähän-niin-kuin poikaystävänsä petti häntä, niin siihen Salla oli kuulemma kommentoinut ihan vakavalla naamalla, että en kyllä ole yllättynyt. Jotenkin haluaisin ymmärtää, että mikä se on se ero minun ja Sallan tyyleissä.

Minä kun en koe mitään pakottavaa tarvetta puuttua tämän naisen asioihin, vaan ajattelen, että tuo asia on sellainen, jossa tämän naisen on itse päätettävä, mitä tekee. Ja jotenkin Salla sanoi suoraan, että se tämän vähän-niin-kuin suhteen mies on vain paha, ei vain ajattelematon, vaan yksinkertaisesti paha ihminen, niin minä en näe asioita ihan niin mustavalkoisesti. Ja jotenkin ajattelen, että en minä, eikä Sallakaan, voi tietää, mitä siinä suhteessa oikeasti on meneillään. Melkein joka kerta kun puhutaan Sallan kanssa kaksistaan aiheesta, hän kysyy, että onko hän kertonut minulle jo sitä, miten se mies kysyi hänen kuullen tältä naiselta, että onko hän perunut ilmoittautumisen yhteen retkijuttuun. En ollut itse tilanteessa, niin en tiedä tietenkään varmasti, mutta Salla kertoo tuon joka kerta minulle ja kuvaa tuota sananvaihtoa sillä, että tämä mies PAKOTTI tämän naisen perumaan sen ilmoittautumisensa.

Ja vaikka jotkut seikat tuossa suhteessa näyttävät pahoilta, tai sellaisilta, joita en suosittelisi kenenkään suhteessa sietämään, niin jos useat ovat sanoneet tuolle naiselle siitä, etenkin Salla, ja paitsi että Salla on kertonut mielipiteensä, hän on kuulemma myös kertonut ratkaisuehdotuksen jokaiseen ongelmaan, jota se nainen suhteessa miettii. Minä en menisi noin pitkälle. Voisin tajota apua, mutta jos tämä toinen ei haluaisi ottaa sitä vastaan, niin asia olisi minulle ihan okei. Tai ehkä se harmittaisi, mutta kokisin, että se on tämän naisen oma päätös ja oma asia, ja että apua on tarjottu, joten tavallaan olen "pessyt omat käteni" asiasta, eikä asia ole minun vastuullani. Lisäksi, kun välillä olen kuunnellut myös tuon naisen joitain kurjia juttuja jostain, mitä suhteessa on tapahtunut, minä vain kuuntelen ja osoitain sympatiaani sanomalla jotain, että harmi, tosi kurja, pärjäätkö, jne. Salla ei tee noin. Siis oikein ikinä. Tuollaisessa tilanteessa hän kertoo, mitä tämän naisen tulee tehdä, tai sitten juuri jotenkin tunteettomasti, että ei yllätä, tai että itse annat sen kohdella sua niin kuin koiraa. Lisäksi Salla sanoo, että mitä pitemmälle tuo menee, niin sitä vähemmän hän haluaa sympatisoida sitä naista, koska tämä kerran kieltäytyy hänen avustaan. Silti hän toisaalta tavallaan tuntuu kokevan olevansa vastuussa.

Eilen sitten päätin keskittyä semantiikkaan, eli todella saivarrella sanojen eroista, jolloin keksin keinon kuvata minun ja Sallan eroa tuollaisissa tilanteissa. Salla on enemmänkin sympaattinen, minä en olen enemmän ehkä empaattinen. Etsin noiden sanojen eroa pitkään, koska yleiskielessä ne tarkoittavat lähes samaa. Sitten kuitenkin löysin useamman samantyylisen selityksen noiden eroista.

Sympaattinen ihminen on sellainen, joka reagoi toisen tunteeseen tunteella, tavallaan yhtymällä siihen tunteeseen. Niin kuin Salla silloin kun hän näkee kurjia uutisia ja kärsiviä ihmisiä televisiossa. Tai sitten se, että hän itkee kotona tämän toisen naisen suhdetta, ja kokee tämän suhteen toisen osapuolen yksinkertaisesti pahana ihmisenä.

Minä sitten tämän hienon (ehkä vähän puolueellisen?) teoriani mukaan olisin enemmän empaattinen. Minä mietin asiaa eri näkökulmista, ja jos tämä nainen on surullinen, niin kuuntelen ja yritän sanoa jotain lohduttavaa, joka ei kuitenkaan edellytä tältä naiselta mitään tiettyä toimintaa. Ymmärrän tätä naista ja minustakin on kurjaa, että se nainen on tuollaisessa tilanteessa, ja että jos hän tuntee olonsa kurjaksi, eikä silti lähde suhteesta, niin se on vielä kurjempaa. Mutta tuo kurjuus ei oikeastaan vaikuta minun omaan elämääni. En ota tätä naisen omaa kurjuutta omaksi kannettavakseni. Enkä oikein koe, että olisin vastuussa tästä toisesta. Ja vaikka toisaalta ajattelen, että on jotenkin typerää valittaa, että toinen pettää suhteessa, ja silti jäädä siihen suhteeseen, mutta vaikka tämä nainen kertoisi minulle mitä, niin en voisi koskaan kuvitellakaan sanovani: "No tuo ei kyllä yllätä." Vaikka ajattelisin, että tavallaan nainen aiheuttaa itse itselleen kurjaa mieltä toimimalla niin kuin toimii, niin en missään vaiheessa lakkaisi kuuntelemasta, sympatisoimasta. Tai ehkä empatisoimasta. Kuuntelisin ja sanoisin, että kurja, ehkä kysyisin, että eikö olisi parempi tehdä asialle jotain, mutta jos tämä toinen ei halua ottaa apua vastaan, eikä päätä, että aikoo tehdä jotain, niin en koe, että voisin tehdä enempää, että olisi hyvä, että tekisin enempää.

Tästä pitää puhua ehkä terapiassa. Jotenkin olen yrittänyt saada havainnollistettua sitä puolta minussa, joka tuntuu olevan erilainen monen muun tuttuni kanssa. Siis kyky kuunnella toisen ongelmia menemättä niihin täysin tunteella mukaan. Näen tähän täysin järkevän syyn omalta kannaltani. Tästä oli puhetta myös jossain netissä keskustelussa noiden sanojen erosta, ja joku sitten kommentoi, että todella helposti se sympaattinen auttaja muuttuu jossain vaiheessa autettavaksi, ja tämä "autettu" muuttuu siksi, joka joutuu sitten tilanteeseen, jossa joutuisi auttamaan tätä sympaattista auttajaansa. Eli tällöin sen sijaan, että se auttaminen varsinaisesti auttaisi tätä toista, niin siitä voi enemminkin aika helposti muodostua taakka tälle, jota yritetään auttaa. Itsekin olen nuorempana muodostunut taakaksi yrittäessäni niin kovasti auttaa, niin ehkä olen siitä oppinut.

Jossain oli mielestäni vähän typerä esimerkki, että empatia on sitä, että jos toinen oksentaa, niin pitelee tämän hiuksia, mutta sympatia sitä, että jos toinen oksentaa, niin sitten oksentaa itse mukana. Käytännössä tuo ei mene noin, mutta jos tuota ajatusmallia käyttää joihinkin tunteisiin ja sellaisiin ei niin fyysisiin huonoihin oloihin, niin silloin se kuulostaa järkevältä. Tai vähän niin kuin että jos toinen on todella hätääntynyt, niin sitten sympaattinen hätääntyisi myös, mutta empaattinen rauhoittelisi. Tietenkään tuo sympatian ja empatian ero ei yleensä ole noin selkeä, vaan jotenkin sekoittunut.

Jotenkin tuo "teoriani" auttaa minua itseäni ymmärtämään sen, miten Salla toisaalta vaikuttaa todella välittävältä, itkee tuttujen ja tuntemattomien kurjien juttujen puolesta, mutta toisaalta hän pystyy sitten olemaan todella ilkeä edes huomaamatta sitä. Siis Sallan käytös on vastine sille, mitä hän näkee ja miten se, mitä hän näkee, saa hänet tuntemaan, vähän enemmän sillä lailla vaistomaisesti, mutta minä mietin kauheasti ja en ota kenenkään sanoja kiistämättömänä faktana, vaan mietin sitä asian toistakin puolta, ja sitä, että mitä se toinen ihminen mahdollisesti tuntee ja mitä hän haluaisi että minä sanon tai teen.

Mutta kuitenkin. Oli kivaa, kun ei tarvinnut kuunnella sitä "tuo suhde on niin paha" vaihteeksi omasta suhteestani, vaan jonkun muun suhteesta. Yritin kyllä sanoa Sallalle, että ehkä asia ei ole noin mustavalkoinen, mutta hän vain toisteli sitä, että se mies on vain paha. Nanin kanssa oli helpompaa. Hänelle kerroin tästä minun ja Jaskan suhteestakin, eikä hänellä ollut siitä pahaa sanottavaa. Nanin kanssa on helppo tavallaan analysoida niitä kaikkia eri puolia, koska minun ei tarvitse olla koko aikaa hyökkäyksen kohteena. Ja sitten sain kuulla projektista, jossa Nan on mukana, yksi musiikkijuttu, ja jotenkin innostuin niin siitä, että haluan mennä katsomaan.

Lisäksi opin sen, että kun Nanin olisi pitänyt valmistua jo tämän vuoden keväällä, niin se johtuu siitä, että hän haalii kaikenlaisia projekteja, jotta voisi lykätä sitä valmistumistaan, koska hän ei vieläkään koe mitään palavaa halua siihen opettamiseen. Hänestä on sen sijaan tullut jonkun aika äreän ja kärttyisän kapellimestarin suosikki, ja sen takia hänellä onkin poikkeuksellisen iso osa tuossa hienossa ja isossa projektissa. Hänen mukaansa niin on, koska "jotkut naamat vain miellyttävät tätä kapellimestaria", mutta minä uskon, että se johtuu siitä, että Nan on paitsi hyvä, niin myös ahkera. Ja koska hän on haalinut paljon kaikkia projekteja, niin hänellä on kokemusta kamarimusiikista, säestyksestä ja... mikä se hieno sana oli... korrepetiittorina olemisesta. Siis sellaisesta, joka on oopperaharjoituksissa jonkinlaisena säestäjänä. Nan sanoikin, että hän on miettinyt tuon valmistumisensa jälkeen sitäkin, että menisi ulkomaille opiskelemaan jotain musiikkijuttua, koska toivoisi, että voisi tehdä jossain vaiheessa kuitenkin jotain muutakin kuin pelkkää pianonsoiton yksilöopetusta. Kuulemma säestäminen on kivaa, ja että vaikka nuo projektit ovat vieneet todella paljon hänen aikaansa ja hänellä on paljon tehtäviä rästissä ja viimeinen tutkintokin lykkääntyy, samoin opinnäytetyö, niin tämä on ainutlaatuinen tilaisuus olla mukana jossain tuollaisissa, koska ne eivät varsinaisesti edes kuulu hänen opintosuunnitelmaansa.

Toisaalta mietin, että on kiva, että Nan on täällä, mutta tiedän, että hän on miettinyt myös valmistumisensa jälkeen hakemista Akatemiaan, jotta voisi välttää pelkän opettamisen. Nytkin hän on yli puolet viikosta kaukosuhteessa, koska hänen poikaystävänsä aloitti nyt syksyllä siellä, ja asuu siis osan viikosta toisessa kaupungissa. Jotenkin tuokin on asia, jota pystyn ymmärtämään, pystyn tavallaan samaistumaan Nanin tunteisiin, ja toisaalta sitten Nan on ihminen, jota on helppo ja melko turvallista sympatisoidakin, kun lähinnä se on sitä, että innostun josain hänen projektistaan.

Lisäksi kävin taas sillä lääkärillä, josta en liiemmin välitä. Ja tämä toinen kerta vain vahvisti kokemustani. Siis paitsi että hän taas mainitsi sen persoonallisuushäiriön, niin kun kyselin siitä tarkemmin, että mikä minussa sitten tukee sitä, niin hän kommentoi, että niin, että ei varmaan ihan diagnoosiksi asti riittäisi. Ja olin edelleen sitä mieltä, että ne hänen luettelemansa piirteet sopivat jotakuinkin kaikkiin ihmisiin. Kun sanoin sen ääneen, niin hän sanoi vain, että eivät sovi. Piste. End of discussion. Lisäksi kun olin sanonut sanottavani ja istuin sitten taas hiljaa ja aika rauhassa, niin tämä lääkäri sitten kysyi, että voi onko sun vointi noin huono, että olet noin passiivinen. Sanoin sitten senkin, että en vain tiedä mitä sanoisin, kun yleensä olen käynyt psyk. lääkäreillä vain jonkun lausunnon takia tai sitten jonkun lääkitykseen liittyvän asian takia. Ja sitten sanoin, että olin lukenut sen lausunnonkin ja että kun luin siitä sen, miten olin vakava ja totinen, niin mietin, että mitä minun pitäisi sitten olla.

Lisäksi tämä lääkäri ehkä vähän tarkoittamattaankin vähätteli minun menneisyyden kokemuksiani, ja sanoi suoraan, että ei ole varma, että onko se trauma niin keskeinen asia tässä voinnissani. Tuo tuntui todella kurjalta. Etenkin kun viimeisen 1,5 vuoden ajan se traumatisoituminen on ollut se ensisijainen lähestymistapa. Kaiken huipuksi tämä lääkäri kysyi, että ollaanko me terapiassa mietitty tätä tunne-elämän epätasapainoani ja tätä persoonallisuushäiriötä. Sanoin, että ei, ja että ollaan puhuttu aika paljon niistä traumajutuista ja sitten yritetty tunnistaa ja nimetä tunteita, ja käsitelty ajankohtaisia ongelmia ja sitten olen yrittänyt myös oppia hyväksymään tunteitani.

Lääkäri sitten kommentoi, että vai niin, ja että sanopa tuolle terapeutillesi tästä hänen mielipiteestään tästä persoonallisuushäiriöstä, koska voi olla, että terapiataktiikkaa kannattaisi muuttaa, sillä kun tuo trauma ei varmaan niin keskeisesti ole vaikuttamassa, niin hän ei ole varma, että tästä nykyisestä mallista on minulle hyötyä.

Terapiassa luonnollisesti puhuin tästä, valitin pikemminkin, niin terapeuttini sitten jotenkin onnistui pukemaan tunteeni sanoiksi, että on todella kurjaa, että minä ensinnäkin jouduin vähän eipäs-juupas -väittelyyn tuon lääkärin kanssa, jonka hän lopetti käyttämällä sitä lääkärin auktoriteettiaan, mutta että sen lisäksi hän sitten asettaa minut todella vaikeaan asemaan, kun kyseenalaistaa terapeuttini ammattitaidon. Lisäksi terapeuttini sanoi, että ylipäätään jos miettii jotain diagnoosia, että miksi jotkut muut ihmiset eivät ole sitä aikaisemmin ehdottaneet, niin kuulemma se olisi asia, josta lääkärin tulisi keskustella enemmän tämän lääkärin työnjohtajan kanssa, eikä minun kanssani, koska tosiaan kun hän ihmettelee minun kuulteni sitä, että miksi jotain diagnoosia ei ole ehdotettu aikaisemmin ja miksi joku traumatisoitumis-diagnoosi on tehty, niin paitsi että hän horjuttaa uskoani terapeuttiini, niin myös niihin kaikkiin muihin lääkäreihin, jotka ovat minua aikaisemmin hoitaneet. Tai pikemminkin joudun tilanteeseen, jossa joudun valitsemaan näiden väliltä, ja sekin on kuulemma epäreilua, koska silloin se epäluottamukseni kohdistuu minua tällä hetkellä hoitavaan lääkäriin. Hän kuitenkin otti esille myös sen puolen, että ehkä minun olisi ollut hyvä kertoa menneisyydestäni vähän tarkemmin, niistä traumoistani, koska niitä ei mihinkään lausuntoon kovin tarkkaan laiteta, koska Kela ei niitä tietoja tarvitse. Joten ehkä sitten ensi kerralla yritän sitä. Mutta en vain pidän tuosta lääkärin asenteesta, koska hänellä ei tunnu olevan mitään ongelmaa kahden tapaamisen perusteella kyseenalaistaa terapeuttini - joka on muuten myös lääkäri koulutukseltaan - näkemyksiä, vaikka tämä on ollut minun kanssani tekemisissä jo vuoden!

Huvittaisi nähdä Jaskaa taas. Jotenkin tapaamisväliksi on muodostunut nykyisin suunnilleen viikko, mikä on tuntunut minulle ainakin ihan hyvältä. Ja se on yleensä joskus viikonloppuna, kun olen selvinnyt kouluviikosta. Nytkin on todella väsynyt olo, ja vaikka periaatteessa voisi nähdä Jaskaa tänään, haluan vain olla rauhassa ja levätä, ja mennä sitten nukkumaan aikaisin. Jotenkin on jo nyt sellainen tunne, että voisi mennä melkein jo nukkumaan, mutta pitää käydä vielä apteekissakin tänään, koska vasta sain jonkun vaihtoehtoreseptin yhdelle lääkkeistäni, joka on toimtustauolla jostain syystä, eikä sitä saa mistään.

Pitäisi kai tehdä jotain kotihommiakin, mutta vain väsyttää ja haluaisin vain katsoa Xenaa ja juoda kokista.