Tänään oli mielenkiintoinen keskustelu Nanin kanssa siitä, että jos me olisimme eläimiä, niin mitä eläimiä me olisimme. Minä vitsailin, että Nan olisi siili, koska kun tuulee oikein kovaa, niin Nan näyttää jotenkin siililtä. Mutta sitten vakavammin sanoin, että hän olisi luultavasti jokin pienehkö laumaeläin. En ehtinyt miettiä tarkemmin, mikä eläin, koska keskustelu siirtyi siihen, että jos siilit olisivat laumaeläimiä ja niitä vipeltäisi kauhea lauma yhtäkkiä jostain ojasta... Mutta mikä eläin Nan olisi? Olen miettinyt pääni suunnilleen puhki, mutta en vain keksi. Hän voisi periaatteessa olla norsu, mutta hän ei näytä yhtään norsulta (siis huh huh, Nan ei näytä norsulta, aika yllättävää). Ehkä hän voisi olla vesisika? Se näyttää häneltä ainakin enemmän, mutta en tiedä tarkkaan niiden käytöstavoista. Joku aktiivinen, mutta kuitenkin rauhallisen tyyni (koko ajan) pienehkö, mutta silti voimakas laumaeläin. Hmm...

Mielenkiintoista oli myös, kun Nan analysoi sitä, mikä eläin minä olisin. Kun hän kuvaili sitä, millainen sen eläimen pitäisi olla, minä näytin taatusti olevan enemmän kuin vähän hämmentynyt. Minun teki mieli kysyä Nanilta, että oliko se todella, miten hän näki minut. En sitten kysynyt, ajattelin, että se olisi liian epäkohteliasta, mutta se sai minut ajattelemaan. Minä en olisi ikimaailmassa kuvannut itseäni sillä lailla miten Nan, enkä ajatellut, että kenenkään olisi mahdollista nähdä minussa jotain sellaisia asioita. No, Nan selitti ihan pokkana ja ajatuksissaan, että sen pitäisi olla jokin eläin joka on mukava... ja joka vaikuttaa sellaiselta, että sillä on vahvat mielipiteet... ja joka ei anna muiden vaikuttaa itseensä... Minä olin ihan puulla päähän lyöty enkä vieläkään voi olla ajattelematta, että Nan sanoi sen osittain vain piristääkseen minua (vaikka en ole ollut erityisen angst). Tietysti tuo on jotain, mitä minä haluaisin olla, mutta se on aina ollut minulla vain tavoite, joka on lisäksi tuntunut kauhean kaukaiselta tavoitteelta.

No, hetken mietittyään Nan sanoi, että jos minä olisin eläin, minä olisin ehkä hevonen. Minä en periaatteessa ole mikään suuri hevosfani. Tai hevoset ovat okei, mutta minä en pidä hevosta eläimenä, jollainen tahtoisin olla. En pidä edes siitä sanasta "hevonen". Sitten Nan selitti vielä, että hevonen on sellainen ylväs ja itsenäinen eläin ja se voi tehdä niin kuin ratsastaja haluaa, tai sitten se voi heittää hänet selästään - niin ja ensiksi se täytyy totuttaa siihen ihmiseen, sillä eihän villihevosella voi ratsastaa. Minä en kyllä näe hevosta oikein noin; minä näen sen pääasiassa eläimenä, joka tekee niin kuin sanotaan että pitää tehdä, sellaisena alistettuna ja hyväksikäytettynä eläimenä, jonka tehtävä on palvella ihmisiä. Ja lisäksi mieleni takertui sanaan "ylväs". Vaikka minulle annettaisiin tuhat sanaa, joilla minun pitäisi kuvata itseäni, en käyttäisi sanaa ylväs.

Se, mikä sai minut kuitenkin ajattelemaan, on se, että Nan ei valehtele ikinä. Niin kuin sekin, kun hän täräytti suunnilleen suoraan, että minulla ei ole kavereita. Siksi minun on kauhean vaikea turvautua siihen tuttuun ja turvalliseen taktiikkaan, että voisin unohtaa ja mitätöidä hänen sanansa ajattelemalla, että hän sanoo nuo asiat vain miellyttääkseen minua ja ollakseen ystävällinen. Silti tuntuu jotenkin kamalan vaikealta hyväksyä edes etäisesti, että kukaan ihminen voi nähdä minussa sellaista, millainen haluaisin olla. Olen vain viime aikoina erityisesti ajatellut, että tällainen minun pitää olla, tällainen minusta pitää tulla. Mutta sitten joku sanoo, että minä olen sitä jo. Se on hankala sulattaa.

Toisaalta mietin sitä hevosjuttua realistisesti. Se, miten minä uskon käyttäytyväni ja se, miltä minä näytän, on aika lähellä hevosta. Se hevosen perusilme, se sellainen rauhallinen ja mitäänsanomaton ilme tuntuu jotenkin siltä, miltä minä voisin näyttää ulkopuolisille ihmisille. Minä en näytä tunteitani ja näytän kaiketi automaattisesti suuren osan ajasta sellaiselta perustylsältä, kuten hevonen näyttää minun mielestäni. Hevonen voisi olla se eläin, miltä koen näyttäväni nyt, mutta ei sellainen, millainen haluaisin olla. Jos minulle näytetään hevosen kuva, siitä tulee mieleen vain ja ainoastaan sanoja tyyliin "alistettu", "tylsä", "muiden käskyvallan alla", "ihmisten miellyttäjä", "ihmisten palvelija", "yksinkertainen", "tuntemaan kykenemätön", "tyhmä", "iso", "kömpelö", "persoonaton". No, ne kaikki sopivat minuun, joten kai sitten olen hevonen. Ehkä Nan pystyy näkemään pölytollossakin jotain ylvästä.

Olen ihan lopen uupunut. Tuntuu, että hukun kaikkeen mitä pitäisi tehdä. Olen ihan rättiväsynyt, koska en ehdi nukkua yöllä. Ja kaikkein ääliömäisintä on, että jos vain tekisin kaikki pakolliset tehtävät, ehtisin luultavasti aikaisemmin nukkumaan, mutta sen sijaan minä roikun netissä törkeän pitkään. En ole kovin angst, ehkä vähän yksinäinen. Se vaikuttaa jotenkin ihan kauheasti, että NN on poissa. Vaikka hän ei puhunut minulle koskaan tai mitään, niin tuntuu silti melkein siltä, että Nan olisi taas Lontoossa. Ensimmäisenä päivänä itse asiassa luulinkin niin. En tiedä mitä ajattelin, ajatukseni eivät ole toimineet kunnolla pariin päivään. Kyllä minä tiesin, että Nan ei ollut Lontoossa, mutta minä jotenkin vain unohdin sen. Ajattelin vain - ja ajattelen vieläkin - että ompas täällä tyhjää, no, vielä niin ja niin monta tuntia koulua ja sitten pääsee kotiin ja sitten on viikonloppu, että ei tarvitse olla julkisesti yksin ja sitten he tulevat takaisin. 

Se on outoa. En varsinaisesti kaipaakaipaa NN:ää (kuten en kaivannut oikeastaan Naniakaan), mutta se on se tunne, että on ihan yksin. Sitä on hankala kuvailla. Mikään ei ole varsinaisesti muuttunut, mutta se tuntuu siltä. Kun Nan oli Lontoossa, tunsin oloni yksinäisemmäksi tunneillakin, vaikka Nan ei ole ikinä ollut samassa luokassa. Välitunnit menettelivät, mutta ne tilanteet, joissa olin normaalistikin yksin, tuntuivat jotenkin vain korostuneilta ja tunsin, että olin silloinkin enemmän yksin kuin ennen. Välituntisin se ei haitannut niin paljon, vaan oli ihan okei. Nytkin se on sitten sama. Tänäänkin kun Nanilla oli Kansainvälisyyskurssin lopetus ruokavälitunnilla (kuten suunnilleen joka päivä kuukauden ajan ennen sitä matkaa), tunsin oloni ihan kauhean eksyneeksi ja yksinäiseksi odottaessani tunnin alkua. Se oli outoa, sillä olinhan ollut siinä samassa tilanteessa monta kertaa ennenkin, eikä se ollut vaivannut. Sitten huomasin, miten menin istumaan penkille (mitä tein vain silloin, kun Nan oli Lontoossa), koska se tuntui niin erilaiselta kuin ennen. Sitä on hankala selittää.

Painonpudotussuunnitelmani ei toimi niin hyvin kuin ennen. Olen ihan takuuvarma, että olen syönyt ja liikkunut kuten silloin, kun painoni laski hyvin, mutta se ei toimi samalla lailla. Jumitan edelleen siinä kahdessa pudonneessa kilossa, vaikka yhdellä punnituskerralla se oli jo 3,5. Ärsyttää. No, huomenna on taas perjantai ja muu perhe lähtee mökille, niin kukaan ei ole kyttäämässä miten paljon syön. Ja minähän pudotan vähintään sen viisi kiloa. Tämä on jotain, mitä minä osaan, tässä minun piti olla hyvä. Olen muka koko ajan nälkäinen, mutta en silti laihdu tarpeeksi. Yritän liikkua enemmän, mutta sekään ei vaikuta niin kuin sen pitäisi. Ajattelin, että se kävisi helposti, että söisin vain vähemmän, mutta se ei ole näköjään sittenkään tarpeeksi. Minun pitää jättää joku ateria kokonaan väliin ja korvata se jollain vihanneksella tai hedelmällä, niin eiköhän se sitten toimi.

Tämä ei ole mikään BED:n laihduttamisjakso tai mitään sellaista. Tämä on vain taistelu minun omaa ruumistani vastaan, ja minä olen aikonut voittaa sen. Ruumiini hallitsee minua juuri nyt. Syöminen hallitsee minua. Minä haluan hallita omaa ruumistani ja syömistäni, niin sen kuuluu mennä. Ehkä minä en osaa kaikkea, mutta tämän minä olen osannut ennenkin. Tämän minä osaan nytkin. Tämän minä olen pystynyt ennenkin hallitsemaan, niin pystyn hallitsemaan sen nytkin.

Nyt on pakko mennä nukkumaan. Kirjoitan sen aineen sitten joskus toiste, kun en vain kertakaikkisesti jaksa tehdä sitä juuri nyt. Pakko päästä nukkumaan, että jaksan nousta aamulla. Tänään teki vähän tiukkaa ja teki mieli sanoa äidilleni, että en jaksa mennä kouluun, mitä väliä, ei koulussa ole muutenkaan kuin puolet, koska porukat on Roomassa, ja kaikki menee sen mukaan, eikä mitään tärkeitä asioita käsitellä. Raahasin itseni sitten kuitenkin kouluun ja myöhemmin vielä soittotunnille. Nyt olo on puolikuollut, vaikka nukuin jo päivälläkin. Pakko päästä nukkumaan.