Minä olen taas ärsyyntynyt ja tiuskin ihmisille ja olen kyyninen. Kerrankin joku edes aloittaa keskustelun kanssani mesessä, mutta ei taatusti aloita enää koskaan, kun kerran olin niin kyyninen. Hän selitti kaikista uusista ihmisistä, joihin oli tutustunut ja sanoi lopuksi, että selittipäs hän pitkästi, mutta että hänestä tuntui, että tarvitsi kertoa jollekin. Minä sitten täräytin hänelle, että mitäpä jos hän menisi kertomaan siitä niille uusille kavereilleen. Kerrankin joku kertoo minulle jotain, pitää minua sellaisena ihmisenä, jolle voi ylipäänsä sanoa yhtään mitään ja sitten sen sijaan, että minä olisin kauhean liikuttunut siitä ja onnellinen siitä, että hänellä oli ollut hauskaa, olin katkera ja keksin sopivan epäkivan kommentin siihen ja tietysti minä menin sitten sanomaan sen myös.

Nukkumisrytmini on ihan sekaisin. Olen selvinnyt kaikesta alkoholin tekemästä vahingosta. Minulla on kyllä sitä samaa litkua vielä saman verran jäljellä. Mietin, että mitä tekisin sille, mutta päätin, että pidän sen hyvässä tallessa. Kuten olen huomannut, minä en pysty syömään niin vähän kuin haluaisin, joten kun joskus syön taas niin paljon, että kuvotan itseäni, tarvitsee vain vetää ne lonkerot naamaan ja sitten se oksentaminenkin onnistuu ihan itsestään.

Äiti soitti tänään taas. Sanoi, että kotona satoi parhaillaan lunta. Taas. Hän selitti, että sitä oli satanut jo sen verran, että katoille oli jäänyt jo sellainen valkoinen kerros. Täällä on satanut vain vettä. Mikä sisämaa tämä on? Miksei täällä voi sataa lunta? Täällä ei ole satanut yhtään ainutta kertaa lunta tai edes räntää sinä aikana, kun olen ollut täällä. Pelkkää vettä. Koko ajan. Joka aamu kurkistan verhon raosta, että josko vihdoin olisi satanut yöllä lunta, mutta ei koskaan ole.

Enkä minä mene niihin illanistujaisiin. Sinne olisi matkaa suunnilleen seitsemän kilometriä ja jos haluan istua hiljaa ja katsella, kun muilla on hauskaa, minun ei tarvitse pyöräillä seitsemää kilometriä tai ostaa kallista bussilippua, vaan voisin vain asentaa sen televisiojuttusysteemin, jonka äiti lähetti. Se on vieläkin koskemattomana siinä samassa paketissa, jossa se tuli.

Minä vain haluaisin mennä kotiin. Varmaan äitikin pikkuhiljaa tajuaa, miten ikävä minulla on kotiin. Tänään valitin hänelle puhelimessa sitäkin, että täällä ei ole lunta, vaan sataa pelkkää vettä. Sitten kun puhuin siitä, että pitäisi siivota pikkuisten häkki, sanoin, että kotona se on sitten varmaan todella helppo siivota, kun sen alamuovilaatikon voi laittaa vain pesuhuoneen lattialle ja pestä siinä. Täällä se pitää pestä siinä istuma-ammeessa. Eikä se mahdu siihen mitenkään päin kokonaan, vaan pelkästään kulmittain. Ja koska pesukone on tiellä, niin minun pitää vääntää itseni kauhealle mutkalle, että ylettyisin pesemään sitä edes vähän.

En ole tehnyt ruokaa perjantain jälkeen. Tänään tein vaihteeksi juustosarvia, mutta niistäkin tuli vain huono olo. Nytkin on huono olo. Liian täysi, vaikka en syönyt paljon mitään. Katsoin tänään itseäni peilistä, enkä näytä yhtään laihemmalta kuin muutamaa viikkoa aikaisemminkaan. Syön vain murto-osan siitä mitä silloin, mutta ei mitään vaikutusta. Varmaan siksi, koska en teekään mitään. En tee mitään, joten en kuluta energiaa, joten en laihdu. Ja joka päivä syön tai juon kuitenkin jotain. Maidossa (rasvattomassakin) on niin paljon kaloreita, joten pitäisi juoda vain vettä, joka on täällä ihan oudon väristä. Ja jos juo paljon vettä tyhjään vatsaan, niin vatsa tulee kipeäksi.

Olen kuluttanut digikamerasta patterit loppuun. Pitäisi kai ostaa uudet. Miksikö? Jotta voisin kuvata itsestäni typeriä videoita, jotta näkisin itseni kuten muut näkevät, jotta voisin vihata itseäni vielä entistä enemmän. Näytän vain niin typerältä. Hiukseni ovat tylsät. Pidän niitä aina samalla tavalla. Yritin eilen tehdä niihin jonkinlaisia kiharoita testiksi, mutta ne näyttivät järkyttäviltä. Vihaan kasvojani. Ne olisivat paljon siedettävämmät, jos ne eivät olisi niin lihavat. Tuntuu, että joka paikasta roikkuu ylimääräistä ihoa joka saa minut näyttämään pullealta. Miksei minulla voi muka olla sellaista kivaa ja terävää leukaa? Miksi sen pitää olla sellainen, että joka toisessa asennossa näyttää siltä kuin minulla olisi yhden leuan sijaan viisi? Häh? Miksi?

En tee mitään. Olen epäsosiaalinen, laiska ja lihava. Ja uutena piirteenä olen nykyään myös tyhmä! Jihaa! Tyhmä luovuttaja, joka ei pärjää edes yliopistossa. Ajattelin varmaan, että olisin niin paljon parempi kuin muut, niin huikean paljon parempi, että en koskaan pitänyt mitään muuta kuin yliopistoa edes vaihtoehtona! Harkitsin tosissani jopa lääkistä. Ihan kuin minä muka sielläkään olisin pärjännyt, kun en pärjää biotieteissäkään. Ja sitten minun harhojani vain vahvisti se, että minä pääsin sisään edes yhteen yliopistoon ensimmäisellä hakukerralla. Minä pääsin sisään, kun niin monet muut eivät.

Ja nyt olen reputtanut kaiken. Pääsykoekin oli sellainen, että melkein jokaiseen kysymykseen saattoi heittää arvauksen, ja minä olin siinä hyvä arvaamaan. Ikävä kyllä siitä ei ole paljon hyötyä enää tenteissä. Ei ainakaan kemian tentissä ollut.

Tyhmyyttäni menin myös sanomaan äidilleni siitä, että en löytänyt oikeaa paikkaa silloin terveystarkastukseen mennessäni. Hän jankuttaa joka puhelussa sitä, että jos vain soittaisin sinne ja varaisin itselleni uuden ajan. Minä sanon vain ei. Minulla oli aika, en löytänyt paikkaa, joten en päässyt tarkastettavaksi, sillä selvä. Aivan niin kuin sillä mitään väliä olisi. En ole kasvanut, painoni on mitä on, näköni tarkastetaan optikolla vähintään vuoden välein kun minun pitää tilata uusia piilolinssejä itselleni, eikä millään muulla kai ole väliä. Mitä minä teen tiedolla siitä, millainen hemoglobiinini on? Tai sillä, että millainen verenpaineeni on? En voisi vähempää piitata. Ja sitä paitsi minulla on yleislääkärin aika joulukuussa, niin jos minussa jotain oikeaa vikaa on, niin sittenpähän luultavasti selviää.

Ja sitten muutan takaisin kotiin paikkakunnalle, jossa lääkäriä ei ole enää lainkaan. Minun migreenilääkkeeni valmistus on lopetettu ja äiti sanoi, että meillä ei ole enää kotipaikkakunnalla lääkäriä. On terveyskeskus ja yksi ensiapulääkäri, joka huolehtii akuuteista tapauksista ja niiden lähettämisestä muualle, mutta  ei ketään, joka voisi määrätä minulle jo diagnosoituun migreeniin jotain korvaavaa lääkettä lopetetun tilalle. Sitä varten täytyy mennä yksityiselle lääkärille läheisempään kaupunkiin 30 kilometrin päähän. Kyllä se maailma menee sitten hyvään suuntaan.

Ja silti minä menen sinne takaisin. Täällä olisi mielenterveyspalveluitakin, joita voisin opiskelijana käyttää muutaman ensimmäisen kerran jopa maksutta. Kotona ei ole mitään. Pelkästään sama koulupsykologi joka paikassa, jonka kanssa minä en tullut toimeen. Ja jos minä olenkin oikeasti sairas, niin mitä sitten? Jos todetaan, että uupumukseni vaatii jotain psykologista tukijuttua? Ei kotona mitään sellaista ole. Muutan takaisin kotiin silkasta ikävästä, lääkärittömään maalaisidylliin, ja kuolen sinne uupumukseeni.

Melkein tekisi mieli jo sanoa, että toivottavasti.