Nyt alkoi loma. Ja "loma" tarkoittaa täsmälleen kahdeksan päivän vapaata töistä - jos siis viikonloputkin lasketaan ja miksi ei laskettaisi, kun olinhan tänäänkin töissä ja kahden viikon kuluttua olen myös. Töissä tuntui ihan hyvältä, vaikka on ärsyttävää kun on joku pyhä ja ihmiset soittaa asiakaspalveluun kysyäkseen onko joku ketjun X liike Y auki, ja mistäs hitosta me tiedettäisiin, koska alle puolet liikkeistä on vaivautunut ilmoittamaan meillekään siitä mitään. Maassa oli vähän luntakin mikä oli kiva. Kotiin tullessakin oli hyvä olo, kun istuin alas niin oli oudon kevyt olo kun tiesin että on viikko vapaata. Oli energinen olo ja sellainen että voisi tehdäkin jotain.

Sitten se jotenkin katosi. Muistin, että ensi viikolla on kuitenkin yliopistoa ihan normaalisti ja minä olen useamman viikon jäljessä latinanläksyjen kanssa, koska olen yksinkertaisesti mennyt tunneille edes avaamatta kirjaa koko viikon aikana. Ei vain ole ollut aikaa enkä ole jaksanut. Ensi viikonloppuna on myös se Pariisin-matka ja muiden kanssa viestiteltiin siitä että mitä kukin haluaa siellä tehdä. Natalia oli innoissaan, että hän aikoo mennä leikkauttamaan hiuksensa siellä ja se toinenkin lähtijä vaikutti olevan innoissaan. Minä mietin vain, että minun pitää päästä siellä postiin, jotta voin ostaa postimerkin, jotta saisin lähetettyä veljelleni postikortin. Ei sillä että hän siitä paljon ymmärtäisi, enkä edes tiedä onko se hänen innostuksensa siitä omasta postilaatikosta mennyt jo ohi, mutta luulisi että on kiva saada postia. Ainakin sen hetken verran kun joku sanoo veljelleni että hänelle on tullut omaan postilaatikkoon postikortti.

Sitten mietin mitä muuta haluaisin tehdä. Mietin että Louvren ulkopuolella oleva pyramidi olisi kiva nähdä, koska Da Vinci -koodi oli niin siisti kirja (ja ihan jees leffakin). Sitten mietin että mitä muuta, enkä vain keksi mitään. Ylipäätään tunnen olevani jotenkin tylsistynyt koko ajatuksestakin. Mietin matkalaukun raahaamista ja sen painon miettimistä (koska matkalaukku saisi painaa sen 8 kiloa ja minun varmaan kohta kymmenen vuotta vanha matkalaukkini painaa jo tyhjänäkin... odottakaas niin käyn punnitsemassa... No itse asiassa ei se näköjään ole niin painava. 3,0-3,5 kiloa. On se vähän painavampi kuin mitä kevyimmät saatavilla olevat, mutta en tiedä onko sillä loppujen lopuksi suurtakaan eroa jos se paino olisi maksimissaankin vain kilon vähemmän.

Mutta silti se painaa ja silti stressaan matkalla aina sitä että paluumatkalla laukku painaa liikaa. Ja se aina painaa liikaa ja joudun pukemaan puolet mukana olevistani vaatteista päälleni lentokoneeseen jotta se olisi painorajan alapuolella. Ja sitten kun pääsemme sinne perjantai-iltana, on jo myöhä ja lentokentällä on se dilemma että hei miten me nyt päästään sinne hotellille ja miten löydetään hotelli ja miten ilmoittaudutaan ja millainen se on. Ja sitten pitäisi vielä syödäkin ja mistäs siihen aikaan löytää enää mitään paikkaa? Ja sitten seuraava päivä kävellään ja kaikki haluavat vain kävellä ja ottaa selfieitä ja yhteisvalokuvia (ja minä en näytä ikinä hyvältä ryhmäkuvissa), vaikka kaikki ne superkuuluisat kohteet siellä ovat nähtävissä googlesta ja siellä on vielä paljon parempia kuvia esim. Eiffel-tornista kuin minä osaisin ikinä ottaa.

Ja sitten mennään shoppailemaan ja kun nämä minun kanssani lähtevät naiset ovat kumpikin kokoa 32-36 niin tulen tuntemaan oloni todennäköisesti todella huonoksi, koska mitkään vaatteet eivät näytä kivalta. Lontoossa shoppailin yhden naisen kanssa joka ei tällä kertaa tule mukaan tuonne matkalle ja hän oli suunnilleen samaa kokoa ja minusta tuntui silti pahalta. White Chapelin kirppareilla näin aina välillä jotain kivaa, mutta eihän mikään niistä tietenkään sopinut. Menimme sitten myös siellä uusia vaatteita myyvään valtavaan telttaan (siellä oli ilmeisesti jotkut ompelijamessut) ja kun siellä tykästyin yhteen mekkoon ja arvioin että onko se liian pieni ja otanko sen silti, niin sitten tämä toinen (ja sen kojun myyjä tietysti myös) sanoivat, että no tuossa toisessa melkein samanlaisessa mutta erivärisessä mekossa on yhtä kokoa isompikin, niin se varmasti sopisi. Yritin siinä sitten selittää, että kun en minä halua sitä sinistä mekkoa, vaan sen vihreän mekon jossa on mustia lintuja. Teki melkein mieli vetää itkupotkuraivarit siellä kun he niin innokkaasti esittelivät varmaan kaikki sen kojun mekot ja yritin mahdollisimman kohteliaasti sanoa, että minä kyllä katsoin ne kaikki läpi, mutta en pidä yhdestäkään muusta mekosta kuin siitä vihreästä. Siis siitä joka oli liian pieni. Paitsi että se ei ollut liian pieni, se oli juuri sopivan kokoinen, minä olin vain liian iso.

Ehkä näette tässä kirjoituksen edessä millainen fiilis minulla on. Jossain vaiheessa olin vielä niin innostunut niistä kevyempien matkalaukkujen katselustakin, mutta nyt tuntuu siltä, että mitä hiton väliä, se painaa joka tapauksessa suunnilleen sen saman mitä minunkin. Ja koko Pariisi... Nyt ajattelen vain, että eihän siellä ole mitään muuta kuin Roseline Da Vinci -koodista minulle ja sekin on ihan tyhmä, vain etäinen muistutus jostain joka sai minut joskus innostuneeksi. Eikä tässä kohtaa tule mieleen oikein mitään muuta kuin se että mitenköhän väsynyt olen sen jälkeen. Ja maanantaina aamulla pääsen vasta kotiin Natalian luota (koska lento tulee niin myöhään että on pakko olla yötä Helsingissä), ja joudun ottamaan myös ensimmäisen junan, koska minun on ehdittävä töihin, jotka alkavat yhdeksältä.

Koko loma on vasta alkamassa, mutta en pysty tekemään muuta kuin miettimään sitä miten väsynyt olen silloin kun minun on mentävä taas töihin. Tulee mieleen kun Peter Jackson jossain TSH-dokumentissa sanoi että se leffojen tekeminen tuntui siltä että takana puksuttaa juna ja itse rakentaa vasta niitä raiteita ja joutuu latomaan niitä kovalla tahdilla sen junan eteen ettei se suistu pois. Siltä minusta tuntuu nyt. Aikaisemmin odotin tätä Pariisin-matkaa, mutta nyt kun se on vasta tulossa, olen jo menettänyt kiinnostukseni siihen. Yritin miettiä jotain kiintopistettä itselleni, jotain päämäärää jota kohti sinnitellä, jotain mitä odottaa, mutta en keksi mitään.

Yritän kyllä miettiä, mutta en oikeasti keksi mitään, mikä voisi innostaa minua, eikä mieleeni tule ylipäätään mitään mitä voisi tapahtua mikä voisi saada minut tuntemaan oloni hyväksi. Siitä tulee todella surullinen olo. Terapeuttini varmaan sanoisi, että tämä on luonnollinen reaktio ja selkeästi merkki siitä että minun pitää pitää vähän lomaa. Ja todennäköisesti tämä menee ohi kunhan lepään kunnolla. Paitsi että todennäköisesti se tulee ensin hieman pahemmaksi, koska nyt kun on viikko lomaa, joudun hiljentämään, melkein pysähtymään, mikä tarkoittaa, että se suorittava ylivireyteni väistyy hieman ja siitä tulee todella tyhjä olo.

Ehkä terapeuttini sanoisi myös, että se kun mietin jotain asiaa joka on tuntunut aikaisemmin positiiviselta ja kivalta, mutta sitten keksinkin siitä huonon puolen joka nollaa sen kokonaan, se on se Vaativa Puoleni joka puhuu. Niin kuin se mekko-juttukin. Kirjoitin, että kun se oli se mekko joka oli liian pieni. Se oli se normaali minä. Sitten se oli melkein kuin jostain takaraivosta olisi joku ajatus tullut ja sanonut minulle että ei kun sinä olet liian iso. Sitä on vaikea selittää, se tuntuu melkein kuin se olisi joku muu, se ei tunnu sellaiselta, että minä itse aivoillani ajattelen sen, vaan kuin joku sanoisi sen. Ei se ole ääni, en kuule ääniä. Tunnistan itseni siitäkin ajatustyylistä ja siinä on samoja piirteitä kuin normaalissa ajattelussanikin, mutta se kun se terapiassa nimettiin Vaativaksi Puoleksi, niin se kävi vain niin hyvin järkeen, koska se on kuin jokin toinen puoli minussa, joka on normaalisti jossain piilossa ja jota en näe itse.

Se Vaativa Puoli ei koskaan aloita ajatusketjua, vaan vain "vastaa" ajatuksiin ja mollaa niitä. Se on todella ilkeä. "Kaikki muutkin osaavat pakata laukkunsa niin että se on juuri sopivan painoinen. Jos joka kerta törmäät siihen että oma laukkusi on liian painava niin mitäpä jos miettisit että mitä sinä oikein laitat sinne. Simple as that. Problem solved. Ei voi olla vittu noin vaikeeta. Ja sekin jo keventäisi jos olisit vähän pienempi niin vaatteetkin olisivat pienempiä, koska niissä olisi vähemmän kangasta ja tietysti ne olisivat silloin kevyempiä. Vai paljonko luulet että Natalian vaatteet painaa? Ja hän voi ostaa minkä tahansa vaatteen minkä hän haluaa, koska hän on kuin nukke itsekin - paitsi hänen rinnallaan vaatekauppojen mallinuket näyttävät ylikokoisilta. Mieti nyt miltä omankokoisesi vaatteet näyttävätkin kaupassa. Ne näyttävät ryhdittömiltä ja roikkuvilta, ne ovat kuin isoja lehmännahkoja. Lehmä on vain poistettu luineen ja lihoineen sisältä ja nahka ja turkki on jäänyt jäljelle ja sitten se on ripustettu henkariin, joka on selkeästi tehty jollekin ihan toisenlaiselle ja -kokoiselle vaatteelle. Mutta lehmännahka ihmislehmälle, niin sopivaltahan se oikeastaan tuntuu."

Se on kuin joku muu, mutta tiedän että se olen kuitenkin minä. Kun lopetan ajattelun ja kuulostelen mitä sieltä taustalta kuuluu, kun keskityn tähän puoleen, niin se sanoo tällaisia asioita. Mutta minä ajattelen nämä asiat, se olen minä, ei kukaan muu, vaikka se välillä melkein siltä tuntuukin. On vaikea puolustautua tuota kaikkea vastaan, koska osa minusta on samaa mieltä. Mutta tiedän että se mitä terapeuttini sanoo on totta: Vaativa Puoli ei tule koskaan olemaan tyytyväinen. Voin laihtua miten paljon tahansa, voin tehdä kaiken niin täydellisesti kuin mahdollista, eikä se vieläkään riittäisi. Tunnen oloni nyt järjettömäksi läskiksi, isoksi kömpelöksi lehmäksi, jonka näkeminenkin tekee jo pahaa. Mutta tunsin aivan samoin silloin kun olin alipainoinen ja söin 500 kaloria joka kolmas päivä ja yritin pakottaa itseni oksentamaan jos ylitin sen ennalta päätetyn määrän. Se saa tuon kaiken tuntumaan vain niin epärealistiselta, mutta kun katson kehoani, voin rehellisesti sanoa, että en näe siinä eroa siihen alipainoiseen minuun verrattuna. Tunnen oloni täsmälleen yhtä läskiksi ja vastenmieliseksi kuin silloinkin. Joskus itse asiassa jopa vähemmän kuin silloin, mikä käy vielä vähemmän järkeen. Jos vertaan valokuvia, niin sitten tietysti näen eron, mutta katsellessani itse omaa kehoani, se näyttää ihan samalta.

Muistan kyllä että silloin laihimmillani pystyin laskemaan kylkiluut peilistä vain seistessäni normaalisti paikallani. En pysty siihen enää, koska olenhan nyt ihan lääketieteellisestikin ylipainoinen. Mutta tuntuu että joskus varhaisessa teinivaiheessa saavutin maksimitason läskiyden kokemuksen ja se on pysynyt siinä maksimissa painonvaihteluista huolimatta. Joten se, että tekisin niin kuin Vaativa Puoli haluaa, ei ratkaisisi mitään. Se ei tee minua onnelliseksi, se ei saa vaativaa puolta hiljaiseksi, mikään ei saa. Paitsi normaalisti toimiva puoleni, jonka tulisi jättää Vaativan puolen sanomiset omaan arvoonsa.

Ooh! Lirik pelaa Jackboxia!!! Kerrankin seuraan häntä livenä ja voin osallistua itse myös. Eli tauko tästä. Ha ha! Olen odottanut tätä varmaan koko viikon ja joka päivä on saanut pettyä kun ei se pirulainen pelaa kuin jotain CODia tai muuta. Mutta nyt lopultakin, hahaa!

***

Jackbox Murder Trivia, aah... Mutta jotenkin tunsi olonsa tyhmäksi, kun ei tiennyt paljon mitään vastauksista. Näköjään löytyi jokin seikka, joka innosti edes hetken. Edes vaativa puoli ei mahda sille mitään kun se sisäinen lapseni herää ja innostuu. Ehkä lopetan nyt tämän kirjoituksen tähän ettei tämä piristynyt fiilis katoa. Yritän keskittää kaiken energian siihen, että saisin tämän kirjoituksen langat pääteltyä ja samalla pidettyä sen idiootin vaativan puolen kerrankin hiljaa. En kuule sitä nyt. Enkä aio pysähtyä ja yrittää kuunnellakaan. Ehkä pelaan vähän Pokémon Leaf Greeniä vielä ennen nukkumaanmenoa. Onkin yhtäkkiä aika väsynyt olo.