On taas ollut vaikeampi aamu. Aamut ovat usein kaikkein vaikeimpia. Herään vain ja ennen kuin ehdin edes ajatella mitään, tunnen oloni kauheaksi ja olen vain niin surullinen, että kaikkialle sattuu. Näin Nataliaa eilen ja jopa ajattelin, että ehkä kaikesta huolimatta päivät muuttuvat pikkuhiljaa vähemmän kauheiksi. Nähtiin ja juotiin teetä, sitten kun oltiin lähdössä, päätin vielä hakea take away -ruokaa yhdestä kiinalaisesta paikasta. En ole kauheasti syönyt kiinteää ruokaa, vain smoothieita, ateriankorvikkeita ja sosekeittoja. Eilen kuitenkin oli jopa nälkä ja söin sitten friteerattua kanaa, riisiä ja hapanimeläkastiketta.

Vieläkin kuitenkin vain toivon, että Jaska tajuaisi pian tehneensä virheen eron suhteen. Nataliankin kanssa juttelin ja sanoin tuon, mihin Natalia kertoi esimerkin yhdestä kaveristaan, jolla oli käynyt juuri niin. Sellaista tapahtuu, eikö tapahdukin?

Jaskan kansssa ollaan itse asiassa yllättävän usein juteltu Facebookissa eron jälkeenkin. Jommalla kummalla on joku asia, joka pitää sanoa tai kysyä, mutta sitten siitä lähtee usein joku keskustelu ja saatetaan jutella yli tunti. Ja sitten kun yhdenkin kerran kun keskustelu sitten yhdessä vaiheessa vain loppui ja kirjauduin ulos, seuraavan kerran kun kirjauduin taas sisään, oli Jaskalta tullut uusi viesti, jatkoa edelliselle keskustelulle mutta vain useita tunteja sen varsinaisen keskustelun jälkeen. Sillä lailla, että oli tullut mieleen lisää.

Tänään on taas yhteishengausta. Minä olin tällä kertaa se, joka Sallan pyynnöstä laittoi ilmoituksen Facebook ryhmään ja kyseli ihmisiä paikalle. Jotenkin tyhmää, mutta aina kun sinne keskusteluun oli tullut uusi kommentti, sydämeni alkoi hakata ja klikkasin heti sinne toivoen, että se olisi Jaskalta, joka sanoisi tulevansa myös. Näillä näkymin hän ei ole tulossa ja ei niin innolla odota tuota hengausta. Minulla vain on ikävä häntä. Ja jotenkin kai ajattelen, että jos Jaska näkisi minua, niin sitten hän tajuaisi nopeammin sen, että oli virhe erota, että minä vain sovin hänelle, että olen kohdellut häntä hyvin ja että hän todella todella kaipaa minua kaikin tavoin.

Kun tapasin Jaska silloin... En edes muista koska se oli, mutta se ensimmäinen tapaaminen, jossa puhuttiin asioista. No, mutta kuitenkin. Hän sanoi silloin jotain, joka ei silloin herättänyt minussa oikeastaan mitään tunteita, ehkä jopa turhautumista, mutta nyt olen miettinyt asiaa uudesta näkökulmasta. Tämä ei kyllä ole kovin imartelevaa Jaskalle, joten en ole sanonut sitä kenellekään, koska vain haluaisin joidenkin edes uskovan, että minun ja Jaskan suhde ei ollut sellainen toispuoleinen, dominoiva, jossa minua vain pyöritettiin.

Kun sanoin siitä, että minulla on ikävä häntä ja Jaska sanoi, että hänellä on ikävä myös, niin hän lisäsi siihen, että ehkä kaikkein eniten hän kaipaa sitä fyysistä läheisyyttä. Siitä vähän ehkä ärsyynnyin, kun minä kaipasin Jaskaa, kaikkea hänessä, hänen piirteitään, hänen tapojaan, sitä, että hänelle saattoi puhua! Mutta mitä Jaska kaipasi? Ei minua, vaan sitä, että sai olla lähellä minua, että sai koskea minuun, halata minua, suudella minua, jne. Toisaalta nyt viime päivinä olen itse vasta tajunnut, että minäkin kaipaan jotain sellaista.

Jotenkin taas viime syksy tuntuu käyvän enemmän järkeen kuin vähän aikaa sitten. Hyvä on, pyöritin Jaskaa ja Leeviä, mutta varmaan suurin syy siihen oli, että kummaltakin sain sitä fyysistä läheisyyttä. Se on kivaa, se tuntui kaikkein niiden yksinäisten vuosien jälkeen todella kivalta, todella houkuttelevalta. Nanin kanssa puhuttiin joskus aika pian eron jälkeen, että se on vain perustarve ihmisessä, että tulee kosketetuksi, että on joku teoria, että jotta ihmisellä pysyisi kaikki päässä kunnossa, tarvitsee haluksia, ystävällistä kosketusta, kaikkea tuollaista.

Ja minä pidän läheisyydestä, ja vaikka tuntuu typerältä ja jotenkin nololta, niin tuon suhteen aikana jotenkin unohti sen, millaista on, kun ei ole ketään kosketettavana, kun ei ole ketään halattavana tai suudeltavana, tai ei ole seksikumppania. Kaikki tuo jotenkin muuttui automaatioksi, ja siksikin kai syksy tuntui todella vaikeasti ymmärrettävältä ja joltain, jonka olisin vain halunnut pyyhkiä pois.

Nyt tämän eron jälkeen tulee mieleen joku keskustelu Jaskan kanssa alkukeväältä, kun oli ollut taas joku riita, ja punnittiin sitä, että jatketaanko suhdetta vai ei. Molemmilla oli siinä vaiheessa se pointti, että vaikka muuten kaikki ei toimisikaan, niin koska meillä se läheisyys vain toimii, koska on vain niin kivaa, että on edes se seksikumppani, niin se on jo todella paljon, eikä siitä niin haluaisi luopua, vaikka kaikki muu ei menisikään niin täydellisesti kuin ehkä haluaisi.

Ja niinhän me Jaskan kanssa aloitettiinkin noin vuosi sitten: seksisuhteella. Niinhän me sitten palattiin yhteenkin: itsenäisyyspäivänä, jolloin ensin muiden ollessa katsomassa ilotulituksia, pussailtiin sohvalla, ja kun Leevi lopulta lähti - varmaan kyllästyneenä katsomaan sitä, miten minä ja Jaska vain oltiin yhtäkkiä niin paljon toistemme perään - päädyimme lopulta sänkyyn. Ja nyt Jaska sanoo, että kaipaa sitä läheisyyttä ja minäkin kaipaan silloin, kun en ole niin järjettömän surullinen, että sydän tuntuu hajoavan.

Periaatteessa uskon, että kun Jaska kerran minullekin sanoi kaipaavansa sitä fyysistä läheisyyttä, ja koska meillä se vain sujui, niin nyt, vaikka Jaska ei halua suhdetta takaisin (vielä?), niin näen aika todennäköisenä sen, että Jaska ehkä suostuisi "friends with benefits" -suhteeseen. Hän on huono naisten kanssa, vaikka Salla sanookin, että kyllä kaikki miehet saa jonkun. Jaska kuitenkin kertoi siitä ainoasta kerrasta, kun on saanut baarista jonkun: oli sulkemisaika ja joku nainen katsoi jäljellä olevia miehiä läpi ja katsoi Jaskaa näyttäen aika tyytymättömältä, mutta sitten kuulemma aika vastentahtoisesti lähti Jaskan kanssa kotiin. Joten periaatteessa, jos ajattelen kavalasti, tässä olisi keino minulle saada vähän valtaa tämän meidän suhteen suhteen, vaikka Jaska sanoi, että hänestä tuntuu jotenkin oudolta, voimakkaalta, kun hänellä on valta päättää meidän väleistä.

Mutta en tiedä. Jos oikean suhteen sijaan saisin Jaskan seksisuhteeseen kanssani, niin mitä siitä tulisi? Se ei onnistunut syksyllä, lopulta Jaska jätti minut ja se oli kurjaa. Ja jotenkin nyt olen vasta muistanut, että tämän meidän uudenkin suhteen piti olla vain semi-vakavaa ja semi-virallista. Jotenkin unohdan suhteessa ollessani, mitä silloin alussa on sovittu, ja vain uppoudun suhteeseen, siihen ajatukseen, että minulla on joku tässä vieressäni, en ole yksin. Ja kun on vaikeaa olla Jaskan kanssa yhdessä porukalla, niin miten vaikeaa olisi, että minä itse ikävöisin Jaskaa, mutta hän tulisi takaisin elämääni vain läheisyyden ja seksin takia. Tuntuu, että se olisi kauhea itsepetos minun puoleltani, koska miten pystyisin muistamaan taas sen, että Jaska ei ole tullut takaisin elämääni, ei oikeasti.

Mietin myös, että ottaisin yhteyttä Leeviin. Näköjään en oikeasti oppinut syksyllä mitään. Silloin olin hajalla Thomasista ja seksisuhde Jaskan kanssa oli se häiriötekijä, laastarisuhde, joka auttoi vähän ikävän kanssa. Toisaalta sitten olen jo miettinyt, miten voisin sanoa "ohimennen" Jaskalle siitä, että minäkin huomaan kaipaavani läheisyyttä, yrittää huijata häntä sanomaan, että hän haluaisi minun kanssani edes jotain sellaista, ja sitten sanoa, että ei se taida olla hyvä idea... taidankin soittaa yhdelle tutulle asian tiimoilta...

Tai sitten voin vain odottaa, kunnes Jaska tuskastuu seksittömyyteen ja lopulta anelee minua takaisin, kun miettii, että ei se suhde oikeasti ollut niin kauheaa aikaa hänellekään. Mutta sitten voisi olla edessä taas se sama kuin silloin itsenäisyyspäivänä, kun Jaska sitten sanoi miettivänsä, että hänellä on tunne, että tässähän oli se kaikki mitä hän halusikin. Kuukausien eron jälkeen ja silloin olivat Leevin kanssa kilpailleet minusta varmaan yli kuukauden jo, ja sitten sanoo minulle, että joo, tässä taisikin olla kaikki mitä halusin. Se oli kauheaa. Itkin sitä Alisalle, joka sanoi, että no mitäs menit Jaskan kanssa sänkyyn, olisit tajunnut, että siinä käy noin. Itkin sitä myös kun Leevi oli läsnä ja hän kysyi sitten että no mitä Jaska oli tällä kertaa söhlännyt.

Tuntuu ärsyttävältä. Ja toisaalta tiedän, että ainakin täällä blogissani kuulostan varmaan todella pakkomielteiseltä. Mutta erosta on vasta kaksi viikkoa, niin ehkä minulle suotakoon tämä anteeksi. Nataliallekin sanoin eilen siitä, että miten tavallaan tuntuu hyvältä, kun Jaskalla on vaikeaa tai kun Salla pilkkaa häntä. Natalia sitten, joka on todella hyvä ihminen, eikä mielestäni oikein kosketuksissa ihmisten sisäisten ongelmien kanssa, sanoi silti, että se on kyllä kaikissa tuo puoli, että ei siitä kannata tuntea oloaan kurjaksi. Hän sitten sanoi myös sen, että kyllä kuulostaa ihan kauhealta tuo Salla.

Minäkin olen toisaalta sitä mieltä ja kun hän kieltäytyy uskomasta, että minulla ja Jaskalla oli kuitenkin kivaa yhdessä, että molemmat annettiin suhteelle kuitenkin aika paljon, niin se turhauttaa. Toisaalta sitten tuossa on vähän sama ilmiö kuin toisen kaverini kanssa, johon meni välit, joka oli vähän samalla tavalla dominoiva: Salla kävi katsomassa minua sairaalassa, hän on ollut tukenani ja meillä tuntuu kuitenkin olevan jotain yhteistä. Ja lisäksi siinä on se, että kun tunnen, että hän on minun puolellani, hän on ollut nyt tukenani ja vieläpä Jaskaa vastaan, vaikka tämä tukeutuu häneen, ja kertoo minulle yksinkertaisesti kaiken, mitä Jaska on hänelle sanonut. Tuntuu, että vaikka en ole hänen kanssaan samaa mieltään, en vain halua loukata häntä. Hän ei oikein kuuntele, mitä yritän sanoa, vaan hänellä on ne omat mielipiteet, jotka ovat oikeita. Niin kuin silloin Jaskan ulkomaanmatkan aikaan se, kun hän väitti minulle, että niin se vain on, että Jaska tulee pettämään minua, siitä ei ole epäilystäkään.

Salla on muutenkin hieman arveluttava persoona. Hänellä ei ollut silloin kerran neljän naisen kanssa baarissa ollessamme mitään vaikeuksia uskotella viereisen pöydän miehille, että he voisivat ehkä saada häneltä jotain, kunhan tarjoaisivat juomia, ja sitten vain ottaa ne juomat ja sitten lähteä. Minullekin sanoi kesken iltaa, kun yritin muistella niiden miesten nimiä, että mitä sinä niitä opettelet, ei kukaan meistä tule niitä koskaan tarvitsemaan, otetaan vaan juomat ja mennään mihin halutaan.

Mutta tiedän, että hän kuitenkin tarkoittaa hyvää. Toisaalta on sitten se yksi yhteinen kaveri, se nainen joka on ihan todella yhden miehen perään, ja vaikka minua harmittaa, että se nainen niin roikkuu tässä miehessä kiinni, joka välillä kännissä riitelee tämän kanssa ja huutaa, että me ei seurustella, eikö se mene jo perille, niin en minä mitenkään ole vihainen tälle naiselle. Sen naisen ja tämän miehen oli tarkoitus tulla rannalle myös ja nainen soitti jostain läheltä ja pyysi ajo-ohjeita, kunnes sitten laittoi viestin Sallalle, että tälle miehelle tuli jotain muuta menoa ja hän menee tämän mukaan. Salla oli todella vihainen ja hän sanoi kurjia asioita tästä naisesta, jotain, että ei sitten pyydä tätä jatkossa enää mihinkään, saa sitten huomata, kun tämä mies jättää hänet kaikin tavoin, että sitten ei olekaan mitään kaveria enää, niin varmaan sitten kaduttaa.

Yritin sanoa Sallalle, että minä kyllä ymmärrän tätä naista ja minä en ole tälle vihainen. Sanoinkin Jaskalle joskus vähän ennen tuota eroa, että se nainen oli aikaisemmin yhden toisen naisen pompoteltavana, joka pummi häneltä tupakkaa sanoen, että hei mulla on kyllä vielä jotain viis tupakkaa, mut sit ne loppuis tänään kotona, niin voitko lainata mulle pari. Ja tämä nainen on velkaa hänelle vaikka kuinka paljon, eikä aikomustakaan maksaa takaisin. Se oli toisaalta hauskaa, kun oltiin neljästään näiden naisten kanssa ulkona, niin nämä kaksi vahvempaa persoonaa ovat koko ajan käymässä toistensa kimppuun, ja sitten kun tämä todella sopuisa ja kiltti nainen tekee jotain, mikä on toisen tahdon mukaan, niin se, jonka tahdon mukaan tehdään, on tyytyväinen, toinen ei. Ja se pätee myös niin, jos Salla sanoo, että teet sitten näin, et tee noin, älä suostu, niin jos niin ei tapahdu, niin sitten se on Salla joka on melkein samalla lailla vihainen. Niin siis sanoin Jaskalle sitä, että tämä sopuisa nainen vaihtoi yhden pomottavan naisen toiseen pomottavaan naiseen, joka kohtelee häntä melkein täsmälleen samoin kuin se aiempi, mutta ei vain tajua sitä itse.

Tuon takia oli kiva olla Jaskan kanssa, rauhassa kaikelta tuollaiselta naisten draamalta, koska koen tuollaisen vain turhana. Miksei vain voitaisi tulla toimeen ja kaikki kunnioittaisi toisiaan, eikä kukaan yrittäisi muuttaa toista sellaiseksi kuin itse kokee, että tämän pitäisi muuttua. Nyt sitten pitää yrittää suhtautua Sallaan jotenkin, mutta välillä se tuntuu vain työläältä. Ja tuohon sekoittuu vielä se, että haluan olla hyvä ihminen, haluan, että Jaskaa kohdellaan kaikesta huolimatta hyvin, mutta toisaalta sitten en todellakaan haluaisi, että Jaskalla olisi mitään mahdollisuuksia Sallan suhteen, ja sekin tuntuu vielä plussalta minulle, että Salla tekee sen niin hyvin selväksi hänelle.

Ihmissuhteet tuntuvat todella vaikeilta nyt, kun ei enää pysty eristäytymään niistä Jaskan viereen. Tuntuu, että vain Natalia ja Nan ovat sellaisia tasaisia, joiden kanssa pystyy vain olemaan, joita pystyy näkemään, ilman että se käy henkisesti raskaaksi. Mutta on silti kiva olla välillä ylipäätään ihmisten seurassa, vaikka se ei niin helppoa olisikaan. Ja porukassa Sallakin on siedettävämpi, kun hän ei oikein voi sanoa niitä mielipiteitään siitä, miten minun pitäisi Jaskaan suhtautua, kun muitakin on paikalla.

Mutta vitsit että vain toivoisin, että Jaska tulisi sinne yhteishengaukseen myös. Pelkästään se hänen näkemisensä on jotenkin vähän rauhoittavaa, hänellä on aina ollut sellainen fyysinen olemus, että minun on vain helppo olla, oli tilanne mikä hyvänsä. Mutta ehkä oleminen porukalla ilman Jaskaa saa ajatuksiani hetkeksi pois tästä surullisuudesta. Ja ehkä Jaska miettii sitten kotona sitä yksinäisyyttään taas vähän enemmän, kun tietää, että minä näen porukalla ihmisiä ilman häntä. En tiedä. Tuntuu että tämä kirjoitus on todella sekava. Ajauduin jossain kohtaa sivuraiteille ja poistin ison pätkän ja rupesin sitten kirjoittamaan siihen jatkoksi. Kumpa Jaska aloittaisi keskustelun kanssani Facbookissa, vaikka minäkin olen tehnyt niin muutaman kerran, niin etenkin nyt kun ei olla enää yhdessä, en koe, että olisi sopivaa jatkuvasti jutella hänelle jotain. Aloitteen on pakko tulla häneltäkin välillä, jos hän ylipäätään haluaa olla jossain väleissä kanssani.

Minulla on vain ikävä häntä, ja sitä helppouden tunnetta, joka minulla oli silloin kun olin hänen kanssaan. Ehkä tuo helppouden tunne ei ollut ihan molemminpuolinen, mutta minusta tuntuu, ja uskon, että pikkuhiljaa Jaska alkaa tajuta, että ei se ruoho oikeasti ole vihreämpää siellä aidan toisella puolella. Kunpa hän vain saisi käytyä sen kasvu- ja ajatusprosessinsa mahdollisimman nopeasti läpi. Edelleen vain uskon, että hän palaa luokseni, oikeasti. Miksi kaikenlaiset tunteet, joita ei voi kunnolla perustella järjellä, tuntuvat minulle jotenkin niin noloilta ja häpeällisiltäkin? Tuntuu, että Jaska on ollut ainoa, joka on sanonut minulle, että tee niin kuin sinusta tuntuu, ei niin kuin ajattelet, että sinun pitäisi tehdä tai mitä ajattelet, että muut haluaisivat sinun tekevän.

Outoa, että vaikka Jaska oli ja on sosiaalisesti vähän lapsenkengissä, niin hän opetti minulle tuollaisia hienoja asioita, vähän niin kuin joku mentori. Jotenkin toivoisin, että minäkin olisin opettanut hänelle jotain, mutta en tiedä, en vain tiedä. Minulla on ikävä häntä.

PItää kai kohta alkaa valmistautua siihen yhteishengaukseen. On vähän sama fiilis kuin sairaalassa ollessani lähdössä sieltä: yksi tyyppi kysyi taas, että eiko ole vieläkään helpompaa, koska vain itkin koko sen aamun. Sanoin sitten, että ei oikeastaan ja sitten mainitsin, että pääsen kotiin tänään. Hän kysyi sitten, että olenko sitä mieltä, että nyt on hyvä aika mennä kotiin, eikö olisi hyvä jäädä sinne vielä, koska vaikutan edelleen vain niin surulliselta. Siihen minä sanoin, että ei kai sillä ole väliä, missä olen surullinen, kun olen sitä, vaikka olisin sairaalassa ja tulen olemaan sitä, kun menen kotiin. Hän sanoi, että ei se ihan niin mene. Mutta sinänsä minusta tuntuu tuolta nytkin. Yliopiston aloittaminenkaan ei tunnu enää niin kauhealta, kun tuntuu, ettei millään vain ole väliä. Ja kun millään ei ole väliä, niin kai voin sitten siinä samalla yrittää aloittaa edes jotain tutkintoa.

Minulle määrätään myös niitä samoja rauhoittavia, joita otin yliannostuksen. Olin todella yllättynyt tuosta, kun viime viikolla kävin juttelemassa sen jonkun miehen kanssa, ja hän sitten seuraavana päivänä soitti ja sanoi jutelleensa lääkärin kanssa, ja he olivat tulleet tulokseen, että määräävät minulle taas niitä rauhoittavia, kun niistä oli aikaisemmin ollut minulle niin paljon hyötyä siinä ahdistuksen hallinnassa, ja nyt kun olin niin ahdistunut ja vain pelkäsin yliopistoa, heidän mielestä se on fiksua tähän paikkaan.

Mutta niin, yhteishengaus. Ehkä otan taas mukaan sen saman kokistölkin, joka minulla on ollut mukana joka kerta, mutta jota en vain ole saanut juotua vielä. Toivottavasti ei sada.