Matikantunnin viisauksia<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Matikanopettaja: ”Ja mikäs merkki tämä on? Mitä, ettekö te tiedä? Sehän on teetta. Teetta. Teettateetta. Teetta.”

Jumpula: ”Näyttää ihan poké-pallolta.”

 

- -

 

Matikanopettaja: ”Ja missä tässä (taululle piirretyssä) koordinaatistossa on i (imaginaariluku)?”

Herra Friikki: ”Tuolla.” (Ei osoita minnekään eikä selitä tarkemmin.)

 

***

 

Meillä oli tänään taas uskontoa ja ryhmätöitä. Toinen päivän ryhmätöistä käsitteli homoseksuaalisuutta ja sen loppu oli niin sanoinkuvaamattoman sopimaton uskonnontunnille, että ihmettelen, miten se opettaja antoi lukea sellaista luokassa. Ja miten herra V, joka sitä luki, pystyi pitämään pokkansa. Periaatteessa heidän esitelmänsä siis loppui äärettömän yksityiskohtaiseen K-18 kuvaukseen: Näin homoseksuaalinen harrastaa seksiä. Kun se kuvaus sitten vain jatkui ja jatkui, niin siitä seurasi aika runsasta repeilyä luokassa. Minä nauroin itsekin mahdollisimman hiljaa suunnilleen vedet silmissä.

 

No joo, tuon jälkeen opettaja jakoi meidät sitten ryhmiin ja ensimmäistä kertaa koko aikana minä ja NN päädyttiin samaan ryhmään. Meidän ryhmässä oltiin siis minä, neiti M, herra MO ja NN. Piti vastata erilaisiin kysymyksiin, jotka liittyivät homoseksuaalisten hyväksymiseen. Herra MO totesi sitten heti aluksi huokaisten, että tällaiset, että ryhmässä laitetaan vastaamaan moraalikysymyksiin, on huonoja, koska ei kaikki ole kuitenkaan aina samaa mieltä.

 

Ainakin sain selvyyden aikaisemmin miettimääni asiaan: NN ei ole homo. Ensimmäinen kysymys oli: ”Onko homous sairaus?” Ajattelin, että tämähän on helppo: eihän kukaan voi olla sitä mieltä, että se olisi. Paitsi että NN sanoi heti hyvin painokkaalla äänellä, että on. Me muut oltiin kaikki eri mieltä. Ongelmaksi sitten muodostui, että mitä hittoa me kirjoitetaan siihen lappuun, kun kerran ei päästä yhteisymmärrykseen. Ja kun NN on tyyppi, joka on törkeän itsepäinen, niin pelkästään hänen perustelematon mielipiteensä tuntui paljon painokkaammalta kuin neiti M:n ja herra MO:n (minä en ollut sanonut mitään, minun mielipiteeni vain oletettiin).

 

No, sitten kun me mietittiin ja herra MO haukkui vähän lisää tuota ryhmävastaamista, minä sain suureksi ihmeekseni sanottua jotain. Jotain, jonka olisi saattanut laskea ehkä jonkin asteiseksi v*ttuiluksikin NN:ää kohtaan, mutta... No, ei vain ole loogista, että joku tyyppi sanoo perustelemattomasti jotain, mistä muut ovat perustellen eri mieltä, mutta silti melkein käy niin, että sen yksittäisen tyypin perustelematon mielipide päätyy paperiin. Pakko ottaa lainauksella, sitä on hankala selittää hienosti ja loogisesti muuten.

 

Ryhmä: *on hiljaa ja näyttää epävarmalta siitä, että mitäs nyt*

Amia: ”Eikö se kuitenkin mee vähän niinku niin, että enemmistön mielipide ratkaisee?” *myhäilee ja antaa katseen liukua neiti M:stä herra MO:hon ja pysähtyä NN:ään*

NN: *vilkaisee Amiaa*

Neiti M: *tirskahtaa*

NN: ”No mä rupeen sitten mököttämään.”

 

 

Kyllä oli hieno keskustelu... Vai lasketaanko tuo edes keskusteluksi? Periaatteessa me molemmat esitettiin sanamme kaikille yhteisesti, mutta kuitenkin. Kai tämä on jotenkin edes nähtävissä positiivisesti? Vaikkakaan hän ei katsonut minuun ryhmätyöskentelyn aikana. Ainakaan kuin kerran älyttömän ylipikaisesti silloin, kun lausuin tuon kommenttini. Niin ja vaikkakin heti kun saan osoitettua edes joitain sanoja NN:lle, ne ovat periaatteessa häntä vastaan. Vaikkakin kyllä toivon ja oletankin, että nämä meidän ryhmäläiset osasi ottaa sen aika lailla sinä mitä se olikin – puoli v*ttuilua ja huumoria yhdistettynä.

 

Okei, ehkä sitä olisi voinut sanoa jotain muuta, mutta kun tyyppi oli niin eri mieltä ja perustelemattomasti ja tuntui olevan niin ylpeä ja kaikkea, niin kun minullakin on oma ylpeyteni, niin jos tulee tilaisuus näpäyttää jotakuta tuollaisella hetkellä, niin en kai minä nyt sitä voi jättää käyttämättä? Se on automaattinen reaktio, kysykää vaikka Jumpulalta, sille on tullut aika paljon näpäyteltyä kaikkea. Ei sillä, ei NN ainakaan vaikuttanut siltä, että olisi ollut kauhean vakavissaan yliloukkaantunut tuosta, mutta kuitenkin. Ei ärsyttäisi ihmisiä, niin minäkin olisin voinut sanoa jotain hienoa. ...Eh. Hienoa aiheesta ”homoseksuaalisuus”? Nojaa... Ehkä vielä joskus osutaan samaan ryhmään toistamiseen. Opettaja jakaa niitä ryhmiä aika omituisilla logiikoilla, kun hän yrittää saada erilaisia ryhmiä eri kerroilla, niin ehkä voisi antaa pienen toivon vielä kyteä.

 

Ja toisessa ryhmäkeskustelussa aiheesta työ ja työttömyys, minä, neiti M, neiti R ja herra Aksu päädyttiin kiistelemään hypnoosista. Älkää kysykö miten me siihen päädyttiin. Se oli ihan järkevä ajatusketju, mutta jotenkin hieman epälooginen. Minä ja Aksu oltiin hyvin skeptisiä hypnoosin suhteen, kun taas neiti M ja R puolustivat sitä.

 

Koko päivä meni nilkuttaessa ja yökin oli ajoittain aika tuskallinen. Lähinnä kaikkein kipeintä ottaa paikoillaan seisominen, istuutuminen tai nouseminen. Äiti vei minut kouluun ja haki koulusta. Ajoin itse tosin autolla YMT:hen (yleiseen musiikkitietoon), mutta ei ollut kauhean tuskatonta. Ja sain taas vaihteeksi pitkästä aikaa auton sammumaankin kesken kaiken. Olin risteyksessä, jossa oli lievä ylämäki. Edessä oli rekka. Liikennettä oli paljon ja se ei päässyt siitä hetkeen. Sitten kun se lopulta pääsi, niin sitten se minun autoni sammui. Takana oli tietysti kauhea jono autoja sen rekan takia ja olo oli aika nolo. Mutta ei sitten vain kuin auto uudestaan käyntiin ja liikkeelle.

 

Ei, en aio jauhaa taas kappalekaupalla siitä ampumistapauksesta. Se kuitenkin vaivaa minua yhä. Se ei saa minua pelokkaaksi, vaan melkein yksistään kauhean surulliseksi. Vähän turhautuneeksi ja ärtyneeksikin, mutta ei tarvitse huolehtia, en aio toteuttaa mitään ihmisten tappamista, tms. (jotenkin tuntuu tarpeelliselta hokea tuota itsestäänselvyyttä, vaikka en ole koskaan edes harkinnut mitään tuollaista, kun on sattunut tällainen tapaus ja ihmiset ovat sen takia ehkä hieman neuroottisia).

 

Lisäksi minua hiukan arveluttaa se, mitä blogini lukijat ajattelisivat minusta. Minusta tuntuu tosin jo nytkin, että he pitävät minua jotenkin outona, kun tunnen näin suurta sympatiaa sitä tappajaa kohtaan. Ehkä useampien pitäisi sitten olla tällä tavalla hulluja, niin ehkä tällaiset tapaukset vähenisivät. Olen lueskellut tapahtuneesta kommentteja yhdellä foorumilla (ei mikään tuttu, ihan sattumalta sinne eksyin googlettamalla toissapäivänä ja tänään menin sitten lukemaan lisää, kun on selkeä paikka ja monipuolisia ja asiallisia mielipiteitä). Siellä ja suunnilleen missä tahansa, minne meneekin, ihmiset valittelevat sitä, että ampuja kuoli. Sanovat, että olisi ollut parempi, jos olisi jäänyt henkiin, jotta olisi saanut kärsiä – nyt pääsi liian helpolla. Että olisipa se ampuja jäänyt henkiin vaikka koko ruumis halvaantuneena niin, että hän joutuisi viettämään loppuelämänsä elossa pystymättä liikkumaan, mutta silti tajuamaan ympäristöään.

 

Tällaisen lukeminen tuntuu pahalta. Silmä silmästä, hammas hampaasta. Olen ennemminkin kritisoinut tätä täällä blogissani ja olen siitä edelleen samaa mieltä. Tiedän, että on kauheaa, että joku menee surmaamaan viattomia ihmisiä, se on anteeksiantamatonta ja jotain, mitä ei voi ikinä missään olosuhteissa hyväksyä. Mutta minusta se tuntuu myös aika karulta, kun toivotaan, että olisipa se ampuja hengissä, että voisi kärsiä. Toivottavasti se sentään edes kitui. Viha näkyy olevan syvässä yhdellä jos toisellakin, kun toisille ihmisille toivotaan tällaisia väkivaltaisia ja raakoja kohtaloita.

 

Lainaus kyseiseltä foorumilta:

”Uskon, että hänen tuskansa aiheutui juurikin tiedosta, tiedostava ihminen joka ei voi tukeutua minkäänlaiseen uskoon tai haavemaailmaan näkee maailman kaikessa epäreiluudessaan, julmuudessaan, elämän merkitsettömyys, se kaikki kasvaa nopeasti suureksi taakaksi ellei elämässä ole jotain joka vähentää painoa, jotain joka tuo toivoa ja iloa. Silloin saattaa tuntua ettei mitään ole tehtävissä, kukaan ei kuuntele eikä mikään muutu. Muut ihmiset elävät unimaailmassaan, vakuuttelevat itselleen että kuolleet istuvat pilvenpäällä, ja äänestävät mielummin Big Brotherissa kuin eduskuntavaleissa. Ehkä pitäisi kokeilla jotain radikaalia, ottaa tämä nukkuva massa ja heidän typerä pikku illuusionsa onnesta ja ravistella sitä.”

 

Olen ottanut paljon lainauksia tuolta foorumilta. Siellä on kaikenlaisia ajatuksia ihan laidasta laitaan, kaikki on suhteellisen asiallisia; ei mitään ihannoivia tai mitään. Hyviä pointteja on. Ja huonojakin. Ja sellaisia, joista olen eri mieltä. Tämä käyttäjä puki sanoiksi sen, mitä minä itse olen ajatellut sanoessani periaatteessa ymmärtäväni, miksi tämä tyyppi teki mitä teki. Enkä edelleenkään hyväksy tekoa pienissäkään määrin.

 

Olen myös katsonut sen netissä pyörivät uuden videon, jota väitetään tämän ampujan tekemäksi. En tiedä onko (olen aika skeptinen asian suhteen), mutta oli miten oli, sen videon tekstin kirjoittaja tietää mistä puhuu. En ole katsellut niitä aikaisempia videoita, vain tämän. Yhdestä videosta katsoin hieman alkua, mutta sitten alkoi ahdistaa niin, että en voinut katsoa enempää. Tämä video oli kuitenkin pelkkää tekstiä, joten sen pystyin katsomaan. Se sai minut melkein itkemään.

 

Jos tuo olisi sen ampujan, niin ei se kauheasti muuttaisi sitä käsitystä, mikä minulla on jo. Ehkä hieman syventäisi kuitenkin. Se ainakin vahvistaisi sitä kuvaa, että tämä olisi ollut ennen kaikkea itsemurha. Suomessa tehdään paljon itsemurhia (sentään jotain, missä ollaan huippuluokkaa koko maailmassa) ja vielä useampia on niitä, jotka sitä harkitsevat. Siitä ei kuitenkaan puhuta ja mielenterveyshoito on monin paikoin aika retuperällä. Wikipedian mukaan (joo joo, lähdekritiikki, jne. jne.) Suomessa vakavista itsemurha-ajatuksista kärsii puoli miljoonaa ihmistä. Eikä siitä kuitenkaan puhuta ikinä missään. Suljetaan silmät ja hyväksytään se vain osana Suomea, ainakin niin kauan kun masentuneet ja ahdistuneet ihmiset tappavat vain itsensä ja vielä mieluusti jotenkin niin, että siitä ei tulisi muillekaan traumoja.

 

Sitten jotain tällaista tapahtuu ja ihmisten kuulee sanovan: ”Kuinka tällaistakin voi tapahtua Suomessa? Kuinka meidän omassa lintukodossamme voi tapahtua jotain näin kamalaa? Tätä ei voitu mitenkään nähdä tulevaksi, ei mitään merkkejä ollut. Onko tämä nyt Suomen viattomuuden loppu?” Ja sitten ensimmäinen reaktio tähän oli: ”Tämä on suuri poikkeus, joku kajahtanut, ei mitään varsinaista syytä. Ei tällaisia onneksi ole kuin 0,00000000001% väestöstä.” Okei, koulumurhat ovat törkeän harvinaisia, mutta ajatukset siitä, että Suomi olisi jotenkin viaton ja että tällaiset väkivaltaisuudet ja mielenterveydenhäiriöt ovat vain yksittäisiä tapauksia, joilla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa – jos ei sitten tietokonepelien tai tietynlaisen musiikin.

 

Joskus turhauttaa törkeästi, kun itse kokee, että joku asia on kamalan väärin ja menossa vielä huonompaankin suuntaan, mutta kukaan ei tee sille mitään. Tämä minun turhautumiseni ei tosin ilmene minään väkivaltaisuutena, vaan joko onnistun hillitsemään sen, tai sitten olen äreä ja sanon asioita, joita ei pitäisi sanoa tavalla, jolla niitä ei ainakaan pitäisi sanoa. Minä olen kuitenkin ollut jo melko pitkään sellaisia ihmisiä, jotka tekevät jotain. Jos joku on yksin, niin minä teen mahdollisesti jotain, jotta hän kokisi olonsa vähemmän yksinäiseksi. Jos jotakuta kiusataan, minä menen aukomaan päätäni kiusaajalle tai vähintäänkin osoitan olemuksellani, että en tue tätä toimintaa lainkaan.

 

Minä en ikinä kuitenkaan tekisi mitään tuollaista. En ikinä. Minä toistelen tuota paljon. Siksi tietysti, että en halua huomata, että jonain päivänä karhuryhmä tulee kotiovelle tarkistamaan minua tai jotain. Ja että muut ymmärtäisivät, että vaikka minä en olekaan mukana toivomassa, että ampuja olisi jäänyt henkiin kitumaan, en myöskään millään tapaa hyväksy tätä tekoa enkä ihannoi tätä tyyppiä tai ajattele, että tekipä hyvän teon. Ja siksi, että tämä vaivaa minua itseänikin niin kauheasti.

 

Suurin osa tämän ampujan ajatuksista on sellaisia, joista olen jyrkästi eri mieltä, mutta myös paljon yhtenevyyksiä minun ja tämän tyypin väliltä löytyy. Muutakin siis kuin vain syntymävuosi. Hän oli hieman keskivertoa parempi oppilas (en tosin tiedä olenko minä, mutta arvelisin ainakin niin), mutta hiljainen ja vähän kummallinen. ”Hän oli sulkeutunut persoona, eikä päästänyt ketään lähelleen.” Eli netissä melkein kuin toista elämää. Masentunut ja ahdistunut.

 

Tuo ajattelu saa minut aika ahdistuneeksi, kun ajattelen, että en ole periaatteessa kuitenkaan niin erilainen. Sitten mielessä alkaa kyteä ajatus: mitä jos minustakin tulisi tuollainen? Ihmiset voivat vajota kauhean alas, olen itsekin ollut aika alhaalla, eikä se tunnu yhtään hyvältä. Tuollainen ajatus, tuollainen mahdollisuus... Se tuntuu kauhealta. Tulee melkein sellainen olo, että minä olisin melkein riskitekijä jo näinkin. Ja että minun pitäisi hankkiutua itsestäni eroon mahdollisimman pian, että en vain mitenkään voisi muuttua yhtään enempää tuollaiseksi mitä tuo ampuja.

 

Ehkä tämä on syy siihen, miksi tämä tuntuu olevan kauhean stressaava asia. Ja ahdistava. Koulussakin mietin jo torstaina, että jos meidän ikäluokasta pitäisi valita ”riskihenkilöitä”, niin keitä he olisivat? Minä yritin miettiä sitä rationaalisesti, vain vähän niin kuin itseäni huvittaakseni. Ja mahdollisesti voidakseni sitten ehkä vaikuttaa, jos huomaisinkin jonkun, joka oikeasti voisi olla yhtä tuskainen kuin tämä ampuja. Löysin kaksi tyyppiä kolmoselta, jotka ovat sellaisia, että heistä voisi kuvitellakaan mitään tällaista. Henkilöt olivat minä ja NN. Se tuntuu pelottavalta.

 

Se ahdistaa. Ja en osaa kanavoida sitä ahdistusta mihinkään, koska tähänkin sen kirjoittaminen tuntuu vain siltä, että kohta joku tulee sanomaan, että olen mielenvikainen. Että tapa vain itsesi, niin eipähän jätetä mitään sattuman varaan, ja muutenkin: parempi olisi, ruikutat vain koko ajan etkä tee mitään asioiden hyväksi. Tai että ehkä joku tekee minusta ja blogistani ilmoituksen jonnekin. Ja että sitten tulee joku kauhea juttu siitä, miten olen muka skitsahtanut tai jotain. Että minun blogini otettaisiin analysoitavaksi ja sitten minulta kyseltäisiin kysymyksiä jostain, mitä olen kirjoittanut joskus aikaisemminkin. ”Ja miltä silloin tuntui?” Tai jotain. Ja lopulta todettaisiin, että hullu se on, lukitkaa laitokseen.

 

Itkettää. Ihmiset vain vihaavat toisiaan niin paljon, että ei sitä uskalla melkein vähääkään olla jotain, mitä kaikki muut eivät ole.