Päivä meni hyvin, en kriiseillyt graduseminaarissa, ja sekä palautteen antaminen että saaminen sujuivat hyvin ja muistin hengittää ja aivot pysyivät kasassa ja pystyin olemaan jopa rento. Lesterin kanssa ei kaksistaan päästy puhumaan tällä kertaa mitään, mutta se mitä puhuttiin hänen kanssaan muiden kuullen meni jotenkin hyvin. Menin opettajan kanssa tunnin jälkeen hänen työhuoneelleen hakemaan yhtä artikkelia, johon voisin viitata gradussani ja törmättiin sitten uudestaan Lesteriin, jolloin hän heitti minulle ohikulkiessaan vielä kommentin liittyen siihen meidän syksyiseen kurssiin, jonka esseetä hän oli juuri hakemassa. Jotenkin tuntuu, että meidän välit on nykyisin ihan hyvät ja se meidän vuorovaikutus on rennompaa ja on melkein kuin me oltaisiin kavereita ja se tuntuu tosi kivalta. Se meidän opettaja kyseli minulta heti Lesterin kommentin jälkeen, että mistä siinä oli kyse ja mikä juttu se oikein oli, jne. Siitä tuli sellainen fiilis, että ei ole salaisuus, että me Lesterin kanssa tullaan toimeen ja että meillä on myös jotain juttuja keskenämme, joihin muut eivät välttämättä liity. Ja näköjään Lesterille ei ole ongelma viitata johonkin jonkun muun kuullen, jonka vain minä ymmärrän. Siitä tulee ihan sellainen liittolaisfiilis, vaikka toisaalta olenkin sitä mieltä, että kun on yhteisiä tuttuja läsnä, pitäisi puhua sellaisista asioista, että kaikki ymmärtää ja joistain vähemmän yleisistä asioista sitten jossain kaksistaan, tms. Mutta en todellakaan valita tässä kohtaa siitä, koska tietysti haluaisin mahdollisimman monen ihminen todistavan sitä, että Lester päättääkin puhua vain minulle.

Kai tänään on vähemmän etäinen olo, oli tosin jo ennen graduseminaaria. Vaikka nyt kun mietin aamua ja sitä, miten pesin hiukseni ja söin ne uunivihannekset, se tuntuu niin etäiseltä ja kaukaiselta muistolta, ettei sillä tunnu olevan yhtään mitään väliä. Mikä viittaa siihen, että tämä sumuinen jakso ei ole vieläkään ohi. Mutta yliopiston aikataulu helpottaa nyt vähän, kun uusi koodauskurssi alkoi ja kävi ilmi, että se koostuu pääasiassa vain lopputyöstä, eli pakollista läsnäoloa on hyvin vähän. Tietysti se lopputyö vaatii oman osansa, mutta aikataulutusta helpottaa se, kun ei tarvitse herätä aikaisin vain istuakseen yliopistolla ja tehdä miljoonia tehtäviä jatkuvasti. Toki viimeiset harjoitukset ovat vielä edessä, mutta olen jo kerännyt kaikki tarvittavat pisteet, niin käytännössä metsästän nyt vain mahdollisia lisäpisteitä parempaa arvosanaa varten.

Yksi toinenkin kurssi loppui toissaviikolla, joten nyt tuntuu jopa kevyeltä, kun ei ole joka päivä jotan pakollista. Ja gradussakin olen päässyt analyysiosioon, niin sitä on jopa ihan kiva kirjoittaa. Toki minulla on myös vielä aineiston ja metodin kuvausta tekemättä sen toisen puoliskon osalta (gradussani on kaksi aineistoa ja kaksi metodia), mutta tasapainottaa kivasti, kun voi välillä vaihdella niiden välillä. Ihan kiva, kun ei ole ihan hullun kiire, vaikka toisaalta tuntuu, että jos ei ole kiire, niin en varmaan tee tarpeeksi.

Ärsyttää, että on jotenkin lämmin fiilis, kun mietin tätä päivää ja Lesteriä. Tuntui, että hän näytti paljon paremmalta kuin muistinkaan, vaikka hänen tukkansa ei tällä kertaa ollut täydellinen. Tai ehkä hän näytti niin kivalta juuri siksi, että hän ei ollut niin viimeisen päälle huolitellun näköinen. Ulkona satoi ja hänen takissaan ei ole huppua, eikä hän ilmeisesti käytä sateenvarjoa kauhean kevyin perustein, joten tänään sinne graduluokan eteen ilmestyi sellainen vähän märkä Lester, jonka tukka oli latistunut sateessa ja joka alkoi siinä luokan edessä putsaamaan sadepisaroiden piskottamia silmälasejaan samalla kun hän manasi sitä säätä. Ja kun tunnilla käsiteltiin myös hänen tekstiään, minulla oli kunnollinen tekosyy katsella häntä pitempään ja hän näyttää vain niin hyvältä. Toisaalta siitä tuli sellainen epävarma fiilis, että hän on "so out of my league" - että minun pitäisi olla jotenkin parempi, että hän voisi nähdä minut varteenotettavana kumppanina. Mutta ainakin Lester vaikuttaa hyväksyvän minut kaverikseen, niin tuntuu, että sen pitäisi olla nyt tässä kohtaa tarpeeksi.

Tosin minulla oli tänään ihan nätti fiilis, kun kai ne pillifarkut jotenkin muuttaa sitä yleistyyliä ja näköjään sitten tykkään siitä vähän uudenlaisesta tyylistäni. Tuli sellainen ajatus, että jos hankkisin vielä nahkatakin, niin yllättäen olisin varmaan aika lähellä sellaista "rock chic" -tyyliä, jota olen aina diggaillut. Ja kun otin kuvia ne farkut päällä ja näytin mielestäni ihan hyvältä. Kännykän näytöltä siis ja myös tietokoneella katsottaessa toiselta näytöltä katsottaessa se kuva on edelleen ok, mutta television ruudulle siirrettäessä siitä tulee läski-Amia. Mutta kai yritän olla ajattelematta tätäkin liikaa. Eikä rock chic -nainen sitä paitsi edes sopisi yhtään Lesterin asialliseen "business casual" -tyyppiseen tyyliin.

Ehkä nyt vain taas lopetan näiden turhien asioiden kelailun ja alan tekemään jotain yliopistojuttuja.