Lainaus elokuvasta Leijonakuningas, joka on minun mielestäni ihan huippuleffa. Tuosta sitaatista oli meidän filosofian kirjassakin oikein kuvan kera.

Tänään minä mietin noiden pikkuihmisyys -juttujen takia, että kuka minä sitten oikeastaan olen nyt. Minun on kauhean vaikea sanoa, miten muut ihmiset näkevät minut, sillä uskon, että he eivät näe minua ihan samalla tavalla kuin minä näen itseni. Ja miten te näette minut. Sitäkin minun on vaikea päätellä. Vaikka Fishi ainakin rinnastaa minut luokkatoveriinsa. Minä en kuitenkaan ehkä sanoisi, että olen kuten hän. Ainakaan kuvauksen perusteella.

Kaiketi ensimmäiseksi ulkopuolinen nähdessään minut, ajattelisi, että näytän jotenkin kummalta. Olen paljon keskimääräistä pitempi ja koska en kovin usein meikkaa, arpeni toisessa poskessa näkyy hyvin. Se myös saa minun kasvoni näyttämään hieman toispuoleisilta, mikä todennäköisesti yhä vain lisää ensivaikutelmaa kummallisuudesta. Mustat vaatteet lisäksi saattaisivat luoda omanlaisensa kuvan hieman synkemmästä ihmisestä. En sitten tiedä kuitenkaan, pehmentääkö hiusteni väri jotenkin kokomustaa pukeutumistani. Saattaa olla, mutta yhtä hyvin saattaa olla että ei.

Ulkonäön lisäksi, mitä minä olen. Jos joku vieras ihminen ilmestyisi koulun käytävälle ja tarkkailisi minua, hän saisi minusta luultavasti melko sulkeutuneen kuvan. Etenkin jos Nan ei olisi kanssani. Jos oletetaan, että hän olisi jossain muualla ja odottaisin yksikseni historiantunnin alkamista, niin mitä ihmiset näkisivät? No, varmaan se yksinäisyys pistäisi silmään heti aluksi. Jos tämä tarkkailija tarkkailisi pitempään, hän huomaisi, miten katselen ympärilleni. Koko ajan. Tarkkailen ihmisiä, jotka seisovat lähelläni tai kulkevat ohi. Kuuntelen muiden juttuja ja saatan hymyillä, jos joku sanoo jotain hauskaa.

Jos tämä tarkkailija näkisi, kun joku tulee puhumaan minulle... Katsoisin puhujaa ja vastaisin takaisin jotain. Mahdollisesti jopa lisäksin vielä jotain ylimääräistä, mitä ei edes kysytty. Mahdollisesti. En ikinä jätä vastaamatta, kun minulta kysytään jotain, enkä kommentoimatta, kun minulle suoraan sanotaan jotain. Joskus, jos keskustelen jonkun kanssa, eikä minua huvita puhua, en puhu. Olen hiljaa, enkä yritä väkisin vääntää juttua.

En usko, että ihmiset pitävät minua äärimmäisen pelokkaana ihmisenä. Ja lukiossa ei ole enää lainkaan "hiljaisia" ihmisiä, vaan he ovat muuttuneet koulutustason vaihtuessa "epäsosiaalisiksi". Luulisin kuitenkin, että ihmiset pitävät minua hieman erakkona. Ei täysin, mutta hieman. Rauhallisena ihmisenä, jonka ei ole koko ajan tarve mennä tai puhua. Ja uteliaana, joka tarkkailee muita melkein enemmän kuin on soveliasta. Ja ehkä vähän surullisena tai yksinäisenä myös. Jos arvioin tämän oikein, niin heillä taitaa olla minusta aika todenmukainen kuva. Ja jos heillä on tällainen kuva minusta, olen siitä tyytyväinen.

Tänään minusta nousi esiin taas puoli, joka on pitkään ollut piilossa. Mustasukkaisuus. Minä vihaan olla mustasukkainen, todella vihaan. Silti olen huomannut, että jos NN (tai TKK) vain puhuukin jollekin tytölle, tulen mustasukkaiseksi. Vaikka hän puhuisi varatulle tytölle, jonka poikaystävä seisoo vieressä, tulisin silti mustasukkaiseksi.

Tänään minä olin aluksi hyvin mustasukkainen, mutta myöhemmin myös hieman surullinen. NN puhui luokkalaiselleni toiselle tytölle, joka halusi istua sohvalle hänen viereensä, mutta NN ei päästänyt. Myöhemmin iltapäivällä tyttö sanoi NN:lle hei (kuten hän sanoi aina kaikelle liikkuvalle). NN ei vastannut ja tyttö tarttui siihen. NN vieressä seisova poika totesi, että NN ei tervehdi tuntemattomia ihmisiä. Sitten tyttö alkoi jankuttaa NN:lle, että tämän oli sanottava hei hänelle, olihan tämä tyttö istunut hänen viereensäkin jo kaksi kertaa. Ja NN sanoi.

Se kuulostaa tyhmältä, siksi en sanonut siitä Nanillekaan mitään. Tulin kuitenkin surulliseksi, sillä nyt minä olin taas enemmän yksin. Se tyttö, joka sanoi kaikille aina teennäisen ylipirteästi hei, ei tervehtinyt minua. Hän on kanssani samassa kuorossa ja laulaa samaa ääntä kanssani, mutta ei tervehdi minua. No, hänen tyyliinsä sopiikin tervehtiä kaikkia poikia ylipirteästi, mutta jotenkin tunsin sen jälkeen oloni orvoksi. NN oli muutenkin kauhean aktiivinen tänään ja puhui paljon ihmisille. Nan puolestaan jätti minut taas yksin syömään. Jo toisen kerran tällä viikolla. Ja kun menen käytävälle odottamaan ruotsintunnin alkua, NN puhuu ihmisille, ja ne ihmiset puhuvat hänelle. Hetken epämääräisen seisoskelun jälkeen istuin lattialle naulakoista riippuvien takkien väliin ja nojasin seinään. Eristäydyin. NN oli kaiken keskipisteenä ja minä istuin puoliksi piilossa takkien keskellä.

Tänään on soittotunti vajaan tunnin päästä, ja sen jälkeen heti autokoulu. Olo on taas angst, mutta pitäisi keskittyä kauheasti kaikkeen. Mitenköhän minä selviän, kun joudun olemaan angst yksin, kun NN on uusi suosikkipoika ja Nan lähtee festareille? Oleminen ja eläminen menee taas vain jaksamiseksi ja sietämiseksi.