Olen koneella, vaikka ei pitäisi. Huoneeni ja tämä tietokonehuone ovat vielä ihan täysin siivoamatta ja Nan tulee meille kahdelta. Mutta on asioita, jotka vaivaavat ja joista haluaisin kirjoittaa. Huomatkaa konditionaali. "Haluaisin kirjoittaa". En sitten tiedä pitäisikö minun ja onko minulla edes mitään oikeutta siihen. Tunnen oloni vain sellaiseksi, että en tiedä yhtään mitä minun pitäisi tehdä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minulla on harvoin ongelmia kavereiden kanssa. Oletettavasti siksi, että minulla ei kauheasti ole kavereita. Ja Nan on todella hyvä kaveri, hänen kanssaan ei ole oikeastaan koskaan ollut mitään suurempaa häikkää. En tiedä sitten, millaiseksi ulkopuoliset ihmiset määrittelisivät meidän suhteemme: Minä salaan häneltä asioita (lähinnä niitä, joita kirjoitan täällä blogissa) ja me tapaamme koulun ulkopuolella hyvin harvoin. Viimeksi se taisi olla silloin, kun oli se konserttijuttu. Ja sitä edellisellä kerralla silloin kesälomalla, kun olin tapaamassa sitä vaihto-oppilasta.

 

Meillä on melkein sama koulumatka. Tulemme vähän eri suunnilta, mutta yhden kohdan jälkeen loput (suunnilleen 4/5 matkasta) on samaa. Emme kuitenkaan kulje sitä yhtä matkaa, paitsi jos sattumalta näemme toisemme. Koulussa emme näe toisiamme joka välitunti, mutta yleensä kuitenkin vähintään kerran päivässä. Syömme kylläkin melkein poikkeuksetta yhdessä. Paitsi jos minä häivyn hyppytunneiksi kotiin. Emme soittele toisillemme kauheasti tai tekstaile. Vain jos on jotain erityistä asiaa.

 

Me emme siis ole sellaisia ihmisiä, jotka tekevät kaiken yhdessä. Nan suhtautuu minuun eri tavoin kuin muihin kavereihinsa, mutta en tiedä, mistä se on saanut alkunsa. Se menee oikeastaan niin, että Nan ei ole heidän kanssaan vain silloin, kun hän on minun kanssani. Koulussa ainakin. Ja muutenkin hän on fyysisesti läheisempi heidän kanssaan. He halaavat toisiaan suhteellisen usein (aina kun on jokin syy (esim. loma alkaa, jollakin on synttärit, tms.)), mutta Nan on halannut minua viimeksi joskus kaksi vuotta sitten. Eikä sillä, että se olisi paha, minä tykkään tästä näin. Minä tykkään siitä, että joskus ei nähdä Nanin kanssa pitempään aikaan ja sitten joskus minunkin tekee mieleni soittaa hänelle ja ehdottaa jotain tapaamista.

 

Nyt sitten, kun minulla on kaveri, joka ei ole tuollainen etäinen, kuten Nan, minä tunnen oloni aika lailla epävarmaksi. On se tietysti kiva, että olen jollekin tärkeä, mutta... Minusta tuntuu siltä, että en voi koskaan olla sitä, mitä hän haluaisi minun olevan. Hän sanoo, että minä saan hänet ihan iloiseksi, mutta tiedän (vaikka hän ei siitä kauheasti selitäkään), että saan hänet myös kauhean surulliseksi joskus, vaikka olisinkin tehnyt kaikkeni välttääkseni sitä. Joskus minusta tuntuu, että ainoa keino olla tekemättä häntä surulliseksi, on valehdella suoraan.

 

Joskus kun hänelle käy ilmi, että olen vain hiemankin tavallista alakuloisempi, vaikka hän oletti minun olevan iloisempi, minusta tuntuu, että hän pettyy kauheasti ja tulee vähän surulliseksi. Ja nykyisin myös tuntuu, että jos olen iloinen, mutta joku toinen ihminen kuin hän on saanut minut iloiseksi, se on jotain, mistä hän tulisi myös hieman alakuloiseksi. Minulla on ikävä tunne, että hän ei pidä kauheasti niistä muista ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä, vaan on ehkä jopa hieman kateellinen heille.

 

Ja joskus kun hän sitten näkee minut (esim. mesessä, ei IRL) vaikka ensimmäistä kertaa jonain päivänä, hän on iloinen pelkästään siksi, että näkee minut, ei siksi, että olisin tehnyt mitään erityistä saadakseni hänet iloiseksi. Hän voi mainita odottaneensa minua tuntikaupalla ja laiminlyöneensä tehtävänsä. Hän voi sanoa, miten kauhea ikävä hänellä oli minua.

 

Minäkin oletan pitäväni joistain ihmisistä enemmän kuin he pitävät minusta, joten pystyn sinänsä ymmärtämään häntä. Siksi olenkin yrittänyt viettää hänen kanssaan aikaa, paitsi siksi, että hän on todella hauska ja hänen kanssaan on mukavaa, niin myös siksi, että hän olisi iloinen. Minä olen sellainen ihminen, että jos keskustelen jonkun henkilön kanssa paljon ja useasti lyhyellä aikavälillä, tulee sellainen (eri henkilöiden kanssa eri mittainen) olo, että ei ole kauhea tarve nähdä häntä vähään aikaan. Mutta minusta tuntuu, että miten paljon tahansa aikaa vietänkin tämän ystäväni kanssa, se ei ole hänelle tarpeeksi. Vaikka viettäisin vuorokauden non-stoppina hänen kanssaan, se saa hänet vain haluamaan entistä enemmän aikaa yhdessä minun kanssani.

 

Se tuntuu aika hämmentävältä, enkä tiedä yhtään, mitä minun pitäisi tehdä. Minusta tuntuu, että ihmiset vihaavat minua siitä, että tunnen oloni hämmentyneeksi tuon takia. No, tuntuu ja tuntuu, onhan minulle siitä niin törkeän monta kertaa jo sanottukin, että ehkä "tietää" –sana sopisi paremmin tähän yhteyteen. Ihmiset ovat minulle vihaisia ja sanovat, että en ajattele tämän ystäväni tunteita, enkä ole hänelle sellainen ystävä, jollaisen hän ansaitsisi. Joskus minusta tuntuu samalta, kun tunnen, miten tämä ystäväni yrittää vetää minua lähemmäs, mutta minä astun vain askeleen taaksepäin.

 

Hän on minulle tärkeä, mutta hänen pakkomielteinen kiintymyksensä minuun saa kaiken tuntumaan melkein velvollisuudelta. Minä en koskaan ole millään tavalla halunnut tulla kahlituksi, joten se, jos ihmiset yrittävät tulla liian lähelle... Sen ei tarvitse olla edes ruumiillista tai konkreettista, kun minulle jo tulee olo, että en pysty hengittämään. Samalla aivoni käskyttävät viestiä: "Kauemmas! Kauemmas! Kauemmas!" En kuitenkaan uskalla siirtyä, koska pelkään, että saisin ihmiset kimppuuni ja tämä ystävänikin sanoisi sitten: "Kyllä sä oot vaikee. Ei ihme ettei sulla oo yhtään kavereita." Enkä minä halua menettää häntä. Hän on minulle todella tärkeä ja siksi tämä kaikki onkin niin käsittämättömän vaikeaa.

 

Mutta nyt minä tarvitsen tilaa. Minä tarvitsen tilaa. Olen jatkuvasti ahdistunut asiasta ja saan taas maanisia kohtauksia, kun pystyn melkein tuntemaan, miten näkymättömät klonkkumaiset kädet näpelöivät minua jatkuvasti ja yrittävät pitää minusta kiinni ja estää liikkumasta. Se saa minun oloni sekä fyysisesti että henkisesti niin ahdistuneeksi, että minun on pakko pitää tauko blogista ja netistä yleensä.

 

En tarkoita tauolla mitään sellaista kuin kesällä, mutta ehkä viikko tai jotain sellaista. Minun oli pakko kirjoittaa tämä, ihan pakko. Silti tiedän, että ihmiset tulevat tuomitsemaan minut tämän kirjoituksen takia ja että tämä ystäväni loukkaantuu ja tulee surulliseksi ja itkee taas. Miksi sitten ylipäänsä kirjoitan ja julkaisen tämän? En tiedä. Kai haluan ihmisten tietävän, miten minä asian näen. Se on toisaalta johtanut ongelmiin ennenkin, eikä minun pitäisi ikimaailmassa tehdä samoja virheitä uudestaan.

 

Kyläepisodi painaa minun mieltäni vieläkin, enkä halua tästä samanlaista. Tiedän kuitenkin, että monet, jotka lukevat blogiani edes silloin tällöin, ovat Kylästä. Ja että he ovat niitä, jotka ovat tuominneet minut aikaisemminkin ja ovat valmiita tekemään niin uudestaan. Minä olen pahis, niin kai se on. Minä olen joku, jolla on törkeästi omia ongelmia – kuin jokin ongelma-magneetti – ja samalla tavoin se minun magneettisuuteni vaikuttaa siihen, että aiheutan ongelmia myös minulle läheisille ihmisille. Ei sen kuuluisi olla niin, enkä minä haluaisi että se onkaan. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että asia on juuri niin.

 

Pakko päästä pois, pakko päästä pakoon, pakko päästä juoksemaan vapaana edes hetken verran. Tuomitkaa minut vain, vihatkaa minua. Kyllä minä ymmärrän teitä, jos teette niin.