En tiedä, miksi lisään tämän pikkupätkän, jossa ei ole edes mitään varsinaista. Ei mitään oikeaa. Todistettua. Ei edes mitään hienoja tai valaisevia ajatuksia. Vain yksi asia, joka pyörii minun päässäni ja jota en saa häivytettyä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Yhteiskuntaopintunnilla

 

NN: *istuu hiljaa paikallaan*

Herra MaP: *tulee luokkaan ja suuntaan paikalleen NN:n vieressä, tulee NN:n selän taakse* ”Ookko sä viillelly ittees?!?!”

NN: *ei vastaa mitään*

 

Tuossa se. Koko juttu, joka pyörii minun mielessäni. Okei, se saattoi olla vitsi, herra MaP:lla on ajoittain aika huono huumorintaju. Kerran uskonnontunnilla tänä vuonna, kun käsiteltiin itsemurhaa, hän sanoi toiselle ryhmälle, että heillä oli selkeä etulyöntiasema, koska yhdellä heidän jäsenellähän oli oikein omakohtaista kokemusta asiasta. En tiedä, kehen hän viittasi, mutta kukaan ei nauranut. Jotenkin minä otin sen totena, että joku meidän luokasta oli oikeasti joko yrittänyt/harkinnut itsemurhaa. Nyt sitten tämä huudahdus NN:lle...

 

Okei, se ei olisi ensimmäinen kerta. Tuo on yksi asioista, joita en ole koskaan maininnut blogissani. Mitä ilmeisimmin NN satuttaa itseään joskus. Olen nähnyt jälkiä hänen käsissään muutamaan otteeseen aikaisemminkin ja tulkinnut ne itse tarkoituksella tehdyiksi. No, pahahan sitä on sanoa varmasti, mutta niin minä olen veikannut.

 

Mutta nyt. En tiedä, oliko tuo jokin typerä heitto, vai oliko se totta. Jos se oli totta... En tiedä. NN vaikutti ihan tavalliselta tänään. Ja perjantainakin. Ei tule lainkaan mieleen, koska hän olisi vaikuttanut jotenkin epätavalliselta.

 

Nyt tulee se osuus, josta ihmiset tuomitsevat minut. Tuo heitto... Se on jotakuinkin ainoa todiste sen NN:n puolesta, jonka minä olen kuvitellut näkeväni. Tai, sekin riippuu tulkinnasta, mutta kuitenkin. Se on melkein ainoa toivonhippu, joka on. Ehkä NN ei olekaan niin itsevarma ja niin onnellinen miltä hän aina pyrkii näyttämään. Ehkä se voisi tarkoittaa, että hän välittääkin, vaikka ei sanonutkaan minulle tänään mitään. Eikä koskenut eikä muutakaan. Minä vihaan itseäni näiden ajatusten takia. Elättelen toiveita siitä, että tyyppi olisi surullinen. Että hän tuntisi olonsa ahdistuneeksi ja epätoivoiseksi, kuten minäkin. Toivon, että hän pitäisi minusta niin paljon kuin minä hänestä: että millään ei olisi väliä enää epäonnistumisen jälkeen.

 

En minä tiedä, kai olen vain läpensä niin paha ihminen, että voin edes ajatella tällaista.