Taas kerran. Tällä kertaa ei ole läheskään niin hyvä fiilis kuin viime vuonna, kun on tullut itkettyä melkein koko päivä yksinäisyyttä. Kun äiti meni nukkumaan, hän sanoi, ettei herätä minua töihin lähtiessään, että saan nukkua. Sitten hän sanoi, että voisin lämmittää kanaa jääkaapista päivällä. Ja että iltaruoaksi olisi kalakeittoa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja ei-enää-niin-pikku-Amia pelkää kuolevansa omana syntymäpäivänään. Olo on ollut niin paha, että on ruvennut taas kunnolla välkkymään mielessä sellaiset ajatukset. Kaikki, mistä minä sain ennen voimaa... Kaikki, mitä saatoin ajatella kestääkseni taas edes yhden hetken pitempään, saa minut vain itkemään entistä enemmän.

 

En tiedä mitä teen huomenna. En kai mitään erityistä. Tai ehkä menen taas pitkälle kävelylle. Vaikka koko päiväksi ja tulen kotiin vasta iltamyöhällä. Yksin tietysti. Nanillahan on koulua. Varmaan hän lähettää onnittelutekstiviestin kuitenkin. Tuskin soittaa tai tulee käymään. Hänellä on paljon tekemistä, onhan se sama asia, jos hän soittaa vaikka viikonloppuna tai jotain.

 

Minä kaipaan yötä. Sellaista harmaata kesäyötä, kun voi mennä pihalle. Nyt pihalla on vain liian pimeä. Ja kun muu perhe on kotona, niin ei minua päästettäisi yöllä ulos. Mutta jos menen aikaisin kävelylle ja tulen kauhean myöhään, niin sitten saisi melkein haistaa yötä. Ja voisi sanoa äidille, että oli ensin kävelyllä, mutta sitten Nanin luona. Äiti tykkäisi. Sanoisi, että varmaan oli ollut kiva syntymäpäivä.

 

Toisaalta on kiisteltävää, olenko minä koskaan ollut niin pikkuinen. En tiedä, varmaan minä olen ollut pikkuvanha tai jotain. Mikä viattomuus? En minä koskaan ole ollut viaton. Eilen mieleeni tuli yksi tapahtuma, kun me oltiin toisella luokalla ala-asteella, 8-vuotiaita. Oli tulossa uusivuosi ja meidän piti piirtää kuviksessa kuva siitä, millaista olisi vuonna 2008. Minun mielestä se aihe oli tosi tyhmä: kaikkihan olisi ihan samanlaista kuin nytkin. Minusta oli ihan älytöntä, että kaikki piirsivät lentäviä autoja ja vaikka mitä. Minä kuitenkin ajattelin, että opettaja antaisi kuitenkin huonon numeron, jos piirtäisin kaiken vain samalla lailla kuin nytkin oli, joten minäkin piirsin aikakoneen ja lentävän lautasen ja kaksi vihreää avaruusoliota, jotka pelasivat korttia pöydän alla.

 

Ja kuudennella luokalla meidän piti kuunnella musiikkia ja piirtää siitä mieleen tuleva kuva. Yksi biisi liittyi kuolemaan. Kauhean monet piirsi luurankoja ja sellaisia. Minä piirsin savupilven, jolla oli silmät ja joka hymyili ilkeästi. Tiedät-kai-kuka, joka istui silloin edessäni, sanoi, että se näytti ihan omituiselta.

 

Ja kun... oliko se neljännellä luokalla? No kuitenkin, kun en uskaltanut mennä kouluun ja minut raahattiin sinne psykologille, niin aina se kysyi samat kysymykset. ”Kiusataanko sinua?” Ei uskonut, ettei kiusattu. Me pelattiin koko ajan yhtä lautapeliä. Minusta se oli aika tylsää, olisi ollut kivempi vain jutella, mutta meidän piti aina tehdä jotain. Se yksi pääkallolautapeli oli vähiten typerin, joten minä halusin pelata mieluiten sitä. Sitten oli niitä ryhmätapaamisia, joissa olivat äiti ja isäni myös. Minulle ei sanottu mitään, minä olin vain siellä ikään kuin rekvisiittana. ”Mitäs me nyt tehtäisiin tämän Amian suhteen?” Tai jos minulta kysyttiinkin jotain, se oli yliyksinkertaista, kuin olisin ollut jotenkin vain typerä. Aina ne samat kysymykset moneen kertaan: ”Kiusataanko? Onko sinulla kavereita?” Lopulta kun se turhautti niin ärsyttävästi, niin sanoin lopulta, että se kyllä oli aika inhottavaa, kun ruokailussa luokkakaverini yrittivät saada minua syömään enemmän kuin halusin. Eivät he kuunnelleet, he vain kysyivät ne samat kysymykset uudestaan ja uudestaan, ja aina kun vastasin kieltävästi, he näyttivät kauhean pettyneiltä, kuin olisivat ajatelleet, että selkeästi minä valehtelin, vaikka puhuinkin totta. Monta vuotta myöhemmin näin sen yhden naisen, kun olin oopperassa äitini kanssa. Tunnisti minut ja äitini ja hymyili. Minä en hymyillyt takaisin. Teki vain mieli sanoa: ”Minä vihaan sinua.”

 

Olen myös miettinyt tuota uskontoasiaa. Meillä on ollut aina koulussa kauheasti julkisesti uskovia ihmisiä. Melkein enemmänkin kuin muita. Yläasteella melkein kaikki liikkui riparin jälkeen risti kaulassa. Nykyisinkin se on vielä kauhean monella. Keitäs niitä on... No, ainakin se kaikkein kiltein jengi, johon kuuluvat neiti JT, SS, KMK, PA, AL ja KJ. Ja sitten on tietysti pojista ainakin herra V, Jumpula ja T. Toukka. On niitä paljon muitakin. Mutta nuo nyt ainakin näistä tunnetuimmista. Nuo uskovat pojat on ihan kivoja, Jumpula eteenkin. Varmaan kai heidän pitäisikin olla, kerran he omaavat ”korkeamman ja paremman moraalin” kuin muut. Silti juuri tuo kilttityttö harrasuskovais-jengi on satuttanut minua varmaan kaikkein eniten. He eivät halunneet minun puhuvan heille. Ykkösellä yritin ystävystyä heidän kanssaan, mutta aina sain vain vihaisen katseen. Jos ryhmätyötä tehdessä kysyin, pääsisinkö heidän ryhmäänsä, he sanoivat, että heitä oli jo liikaa – ei se käynyt. He hyljeksivät minua ja se tuntui kauhean pahalta. Enhän minä ollut tehnyt heille mitään pahaa.

 

Neiti M ja neiti R eivät usko. He olivat kilttejä minulle. He eivät syrjineet. Silloinkin, kun kaikki muut katsoivat muualle, kun minä olisin jäänyt tekemään ryhmätyötä yksin, he kysyivät, haluaisinko minä tehdä ehkä heidän kanssaan. Neiti KK uskoo myös. Hän on ollut minulle myös ihan kiva. Hän vain puhuu ihmisistä kauheasti pahaa selän takana ja haluaa ihmisten kiinnittävän häneen huomiota, koska hän on aina oikeassa, kunnes toisin todistetaan. En tykkää hänestä erityisemmin, mutta hän on okei.

 

Tietysti on Nan ja hänen kaverinsa, jotka uskovat myös. He ovat ihan kivoja. Nan etenkin. Thes uskoi myös. Hän selitti aina sähköposteissaan, miten ei ole kertonut niitä asioita muille kuin minulle ja Jumalalle. Hän kuitenkin valehteli. Hän valehteli ja kun hän oli saanut ammattiapua, hän sanoi, ettei hän tarvitse minua enää, koska nyt hän voi puhua ongelmistaan siellä.

 

Minulla ei ole mitään uskovia ihmisiä vastaan. Kyllä, taas se tuli. Jotkut on tosi kivoja, jotkut tosi kamalia ja ilkeitä. En ole nähnyt niin yhtään mitään todistetta siitä, että uskovaisilla olisi parempi moraalitaju tai elämänarvot. Lähinnä he vain kuvittelevat niin olevan ja kaikki paha, mitä he tekevät ja millä he satuttavat muita, on sekin vain oikeudenmukaista. Kai heilläkin on oikeus suuttua? Kai heilläkin on oikeus sanoa takaisin? Silti saa kuulla, miten uskonnontunnillakin opetetaan kuvien kera, miten uskovat ihmiset haluavat pelkästään hyvää muille ja ne, jotka eivät usko, eivät halua hyvää muille, vaan vaikka näyttäisikin siltä, että he tekevät jotain hyvää, niin senkin perimmäinen tarkoitus olisi saada itselle hyötyä.

 

Kun ihmiset ajattelevat erilailla elämän isoista kysymyksistä, se ei ole sitä, että ihmiset olisivat erilaisia. Kyse on siitä, että toiset ajattelevat oikein ja toiset väärin. Jos kaikki eivät ole asiaa x, niin sitten heidän täytyy olla vääränlaisia. Heidän Jumalansa tahto on ilmeisestikin se, että kaikki ”parantuvat” samanlaisiksi ja ajattelevat samalla tavalla.

 

Minusta on ihan okei, että jotkut ihmiset uskovat. Ihmiset ovat erilaisia. Uskontoja on erilaisia. Kaikki on ihan okei. On mielenkiintoistakin kuulla toisenlaisia näkökulmia. Minä en tykkää palsternakasta, mutta joku muu voi tykätä. Se on okei. Minä pidän puolestani itse mielettömästi persiljasta, mutta se on okei, että kaikki muut eivät tykkää. Mutta minä en tykkää siitä, että joku tulisi sanomaan: ”Tuo on väärin. Näin on parempi ajatella.” Viimeperjantaisessa NYT-liitteessä oli hyvin laitettu se, että miten katolinen kirkko oli lisännyt kuolemansyntejä. Myös geenimanipulaatio on nykyisin katolisen kirkon mukaan kuolemansynti, koska ihmisen ei pidä yrittää käyttää Jumalan tuomiovaltaa. Heh heh, tajusitteko? Kun luin tuon, minulla kesti hetken, ennen kuin tajusin, mitä se läppä oli.

 

Mutta niin se menee. Uskovaiset käyttävät ”Jumalan lakeja” ja tuomitsevat niillä tietynlaisia ihmisiä. Ja sanovat vielä päälle, että ihmisten ei pitäisi yrittää käyttää Jumalan tuomiovaltaa. Mitäs se kuolemansynnin julistaminen sitten on, jos ei Jumalan tuomiovallan käyttöä? Sanotaan, että jokainen ihminen vastaa teoistaan Jumalalle. Sitä minä en siksi oikein käsitäkään, että miksi uskovaiset – minkä tahansa uskonnon uskovaiset – ovat kuitenkin niin kauhean kiinnostuneita sanomaan kaikesta, mikä on oikein ja mikä väärin. Tietysti se on eri asia, jos joku teko vahingoittaa toista, mutta muuten en ymmärrä. Onko sillä oikeasti jotain kauheaa väliä, onko ihminen esim. homo? Uskovaiset kuitenkin haluavat mennä sorkkimaan sitäkin ja sanomaan, että et saa tehdä sitä, et saa tehdä tätä, olet sairas ja vääränlainen, koska olet tuollainen ja ajattelet noin.

 

Ja se korkeampi moraalitaju ja mikälie... Tulee vain mieleen meidän seurakunnan uusi kirkkoherra, joka sai joskus alkusyksystä huomiota lööpeissäkin. Hän oli eronnut ja sitten hän oli tapaillut yhtä naista. Se nainen oli kuitenkin ollut naimisissa ja sen naisen aviomies oli arvaillut jotain ja seurannut vaimoaan yhtenä päivänä. Sitten hän oli ajanut sen meidän kirkkoherran kirveen kanssa metsään. Siitä on paljon vitsejä täällä.

 

Kauhea kirjoitus, josta voisi ajatella, että tarkoitukseni on uskovien ihmisten mustamaalaus. Mutta ei se ole. Haluan vain osoittaa, että ihmiset voivat olla kivoja tai vähemmän kivoja, mutta minun kokemuksieni mukaan sillä ei ole niin yhtään mitään tekemistä sen kanssa, uskooko vai ei. Ja sitten uskovilla on sekin piirre, että kaikki ihmiset ei kelpaa heille sellaisina kuin ovat. On tietyt kriteerit, jotka pitäisi kyetä täyttämään. Okei, en minäkään kaikista ihmisistä pidä, mutta en ajattele, että vika olisi siinä, että ne muut ihmiset ovat vääränlaisia. Ongelma on siinä, että me ollaan erilaisia ja nähdään asiat erilailla. Miten se voisi olla jonkun vika? Miten siitä voisi mennä osoittelemaan sormella, että teet väärin?

 

Pystyisin jauhamaan uskonnosta varmaan ikuisuuden. Siitä on hauska keskustella Naninkin kanssa. Nan on siitä mukava kristitty, että hän ei käy väittämään vastaan tai sano, että ajattelisin väärin. Kerran kysyin häneltä, että ajatteleeko hän paljon sitä, että miten minä en usko ja että joudun sen takia varmaan Helvettiin. Hän sanoi, ettei hän oikeastaan ajattele sitä niin kauheasti: se ei ole hänestä kiinni, hän ei pysty sitä muuttamaan. Mutta kuulemma joskus on huolissaan ja toivoisi, että kunpa minäkin uskoisin. Nan on sellainen, jonka mielestä uskonasiat ovat oikeastaan jokaisen oma asia.

 

Mutta kun ajatusmaailmassa on niin suuri ero kuin ateistin ja uskovaisen välillä, niin on asioita, joita nämä henkilöt eivät pysty toisen ajatuksista ymmärtämään. Ne ajatukset ovat minulle juuri niitä, joita erityisesti toivoisin jonkun ymmärtävän. Enemmän kuin mitään muuta, minä kaipaan sitä, että joku ymmärtäisi.

 

"Ihminen on kirja, joka haluaa tulla luetuksi. Sivumme ovat täyttyneet elämänkokemuksista, pienistä ajatuksista, syvistä tunteista. Lepäämme hyllyssä odottaen, että joku ottaisi meidät käteensä, puhaltaisi pölyt pois ja uppoutuisi meihin koko sydämestään. Toivomme, että lukija liikuttuisi, huvittuisi, ehkä suuttuisikin. Ennen kaikkea rukoilemme lukijaa kuitenkin sanomaan: ’Minä ymmärrän.’”

 

Olen laittanut tuon lainauksen ennenkin. Se on eräästä vanhasta Yo-kirjoitusten esseestä. En tiedä kenen, mutta se jaettiin meille kerran äidinkielentunnilla. En tiedä, miksi tämä ymmärtäminen on minulle niin tärkeää. Ehkä minusta on tuntunut liian kauan siltä, että olen erilainen kuin muut. Että minua ei ymmärretä. Minusta tuntuu siltä vieläkin melkein koko ajan. Joka päivä. Kun juttelen äidin kanssa, minulle tulee vain välittömästi tunne, että hän ei ymmärrä lainkaan. Kun tuollaista tulee lähimpienkin ihmisten kanssa, niin vaikka ei olisikaan konkreettisesti ihan yksin, niin tuntuu kauhean tyhjältä ja orvolta. Kuin olisi yksin isossa maailmassa. Ja kun ne minun ajatukseni – joita toivoisin ihmisten erityisesti ymmärtävän – ovat nimenomaan niitä, jotka ovat keskeistä minussa, niin miten minä muka en olisi yksin, jos toinen ei ymmärtäisi sitä, mitä minä sisimmässäni olen?

 

Varmaan on typerää toivoa tällaista. Kuin toivoisi pikkulapsena ponia joululahjaksi. Että olisi joku, joka on kuin minä, mutta ei ihan. Sellainen, joka ihmettelee maailmaa, kuten minäkin. Sellainen, joka on yksinäinen ja jolla on vaikeita ajatuksia pään sisällä. Sellainen, joka kokee, etteivät muut ymmärrä. Sellainen, jolle voisi kertoa, miltä yö tuoksuu ja jonka voisi viedä kesällä aikaisin aamuyöstä katsomaan auringonnousua.

 

Saako nyt yhden syntymäpäivätoivomuksen? Don’t let the dreamer fade to grey like grass.