*huokaus*

Tämä viikonloppu on taas niitä ensimmäisiä viikonloppuja pitkään aikaan kun toivon, että olisi jo maanantai. Mökkikausi on nyt sitten alkanut ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että minä vietän laskelmieni mukaan 40% kaikesta ajasta yksin kotona syyskuun loppuun asti. Mutta kesäloman alkuun asti vain 28%. Joo, kuten huomaa, minä olen tylsistymisen partaalla, kun lasken vapaaehtoisesti matikkaa. Se kuulostaa prosentteina kauhean suurelta, mutta tuo 28% on vain kaksi päivää viikossa, ja tuo 40% kolme päivää.

Minä en pidä yksin kotona olemisesta. Nyt pitkän yksinolottoman talven jälkeen ensimmäiset kuusi tuntia hauskaa, kun ei ollut kukaan valittamassa ja kyttäämässä, mutta sitten se menetti hohtonsa. Sain jopa nukuttua yöllä reilut 12 tuntia. Ja nyt sitten taas muistan, miksi minä aina vihaan olla yksin kotona. Sen jotenkin ehti unohtaa, kun kotona oli aina joku, mutta nyt minä muistan sen taas. Koko talo on taas törkeän sotkuinen, kun en viitsi viedä tavaroita takaisin paikoilleen, kun kerran olen yksin kotona! Katselen koko ajan vain vanhoja komedioita videoilta/DVD:iltä, tai pikemminkin annan niiden pyöriä taustalla, kun teen jotain ihan muuta (nytkin taustalla pyörii Showtime).

Lisäksi tämä yksinolo vaikuttaa minuun vieläkin negatiivisemmalla tavalla. Kun ketään ei ole kerran kotona, niin kukaan ei ole kyttäämässä miten paljon syön ja miten paljon liikun. Siitä tulee sitten se yhdistelmä, että liikun törkeästi, enkä syö yhtään. Äiti tietysti kyselee puhelimessa, että olenko syönyt jotain, niin on helppo valehdella, kunhan vain keksii jonkun ruoan, jonka puuttumisen puuttumista ei huomaa.

*huokaus*

Ja muutenkin olen aina koeviikkoisin jotenkin yksinäisempi. Näin Naninkin viimeksi tiistaina ja silloinkin vain ihan vilaukselta. Tänään olisi ollut kuoron harjoitukset Isossakyrössä, mutta en tietenkään voinut mennä sinne kun minulla ei ollut kyytiä! Olisin tietysti voinut soittaa Nanille ja kysyä pääsisinkö heidän kyydillään (Nan ja hänen pikkusiskonsa ovat molemmat samassa kuorossa), mutta en viitsinyt. Niin ja olisinhan voinut pyöräilläkin, mutta ei sekään oikein innostanut. Muutenkaan en ole viitsinyt tehdä oikeastaan mitään. Minä en viitsi edes olla tekemättä mitään, vaan liikun ympäri taloa ja teen hetken jotain, kyllästyn ja siirryn sitten tekemään jotain muuta ja niin edelleen.

Tästä kirjoittamisestakaan ei tule mitään. Eikä mistään muustakaan. Nytkin pitäisi mennä jo nukkumaan, että jaksan huomenna lukea ruotsia ja äidinkieltä, mutta ei huvita. Eikä huvita nytkään opiskella. Eikä katsella telkkaria. Eikä soittaa pianoa. Eikä syödä. Eikä siivota. Eikä mitään. Tekisi vain niin mieli keskustella edes jonkun kanssa, mutta kun ei niin ei.

*huokaus*

Kesällä olin myös paljon yksin, mutta silloin se ei tuntunut niin pahalta, kun luulin jo, että olin tottunut siihen. En ollut tekemättä mitään, vaan toimin kuten normaalistikin. Ja vaikka Nanista tai C:stä ei ollut erityisemmin seuraa silloinkaan, niin kompensoin sen roikkumalla sellaisella uudella foorumilla, johon oli juuri tullut outo keskustelulaatikko, jonka nimi oli Shoutbox. Siellä sitten oli helppo keskustella uusien ihmisten kanssa jostain älyttömästä, sillä sieltä löytyi aina keskustelijoita. Ja jos ei huvittanut keskustella, niin saattoi katsella, miten muut keskustelivat. Sitten saattoi vaikka tehdä suursiivouksen ja katsoa samalla Star Warsia.

*huokaus*

Jos olisi vain yksinäinen, niin se olisi ihan siedettävää, mutta miksi ihmeessä siihen pitää liittyä tällaisia oireita. Etenkin se syöminen harmittaa, kun olen jo jonkin aikaa pystynyt syömään melkein normaalisti. Ei se ajattelu mihinkään ole lähtenyt, mutta lähempänä normaalia kuitenkin kai... Nyt sitten se menee siihen samaan kuin ennenkin: Joko syön tauotta tai sitten en syö mitään. Ja sotkeminen harmittaa myös paljon. Olen juuri siivonnut huoneeni ja se on siisti, mutta nyt joudun huomenna siivoamaan oikeastaan koko talon omien jälkieni takia.

No, olen sentään levännyt vähän liikaakin. Nyt sitä sitten kärsii mielellään unettomuudestakin, kunhan vain pääsee edes näkemään ihmisiä, vaikkei heidän kanssaan juttelisikaan.

*huokaus*