Feel like losing it. En tiedä, miksi tuo piti sanoa englanniksi, mutta sanoin kuitenkin. Siinä on se pieni vivahde-ero kuin jos sanoisi suomeksi: Tuntuu että olen menettämäisilläni sen. Sama asia sinänsä, mutta minkäs teet, kai tämä on sitten yksi lisäkohta ärsyttävien seikkojeni listalle.

Eilen oli taas pitkästä aikaa ilta, kun itkin itseni uneen. Niin siis sitten lopulta kun uni tuli parin tunnin itkemisen jälkeen. Aamulla kun heräsin, huomasin, että nykyisin tavallista herkempi ihoni ei ilmeisesti ollut oikein pitänyt suolaisista kyyneleistä. Kasvoni olivat ihan punaiset. Sitten aamulla yhä epätoivoisena ensimmäistä kertaa elämässäni itkin välittämättä äidistäni ja siitä että hän näki. Sitten tungin kasan tököttejä namaani, jotta kehtasin mennä edes kouluun ja näytin keltaiselta sitten koko päivän. Keltaiselta näppylänaamalta, joka yritti pidätellä itkua koko päivän.

Nytkin pidättelen itkua. Tein jo itkemissuunnitelman, kuten silloin vanhoina synkkinä aikoina aina tein. Tänään en saa itkeä, että ihoni paranee, mutta huomenna illalla itkeminen on sallittu, sillä itsenäisyyspäivä on lomaa, eikä punoittavat kasvot haittaa. Saa sitten, miten selviän tämän päivän. Nyt kirjoittaminenkin on vaikeaa, kun en saa muka itkeä. Kaikki on vaikeaa, kun en saa itkeä.

En tiedä, mitä tapahtui. Tuntuu vain, että vaikka vasta viikko sitten roikuin tukevasti kiinni köysistä, nyt ne ovat pettäneet ja antavat minun syöksyä pimeyteen. Taas tuntuu kuin kaikki pettäisi. Kaikki, jopa jokainen ihminen josta välitän, kaikki, joihin vähänkin luotan, pettävät minut yksi toisensa jälkeen.

Minun veljeni istuu eteisen korituolissa ja itkee. En tiedä miksi. Hän istuu siellä takki yhä päällä ja itkee. Minä en tiedä, mitä on tapahtunut. Minä en voi kysyä, mitä on tapahtunut. Äitini menee leikkaukseen heti joululoman jälkeen. Taas. Hän on ollut leikkauksessa jo kerran: perjantaina 13. päivä huhtikuuta vuonna 2003. Muistan sen hyvin, sillä se oli päivä ennen ystävänpäivää ja päivä, jona koulussa vietettiin sitä. Silloin Merry kiidätettiin ambulanssilla sairaalaan. Äitini oli leikkauksessa ja kun tulin koulusta kotiin, isäni (jolle en silloinkaan enää puhunut) sanoi minulle, että äiti on pyörtynyt sairaalassa ja että hänen täytyy jäädä sinne yöksi. En tiennyt, mitä Merrylle oli tapahtunut, minun äitini joutui jäämään sairaalaan... Se oli kauhea päivä.

Nyt... Eilen tuli Taru Sormusten Herrasta. Sain kaksi henkilöä katsomaan sitä. Minä uskoin, että he pitäisivät siitä, että he rakastaisivat sitä edes melkein niin paljon kuin minä. Heidän mielestään se oli roskaa, paskaa, tarkemmin ilmaistuna. He eivät ymmärtäneet. He olivat kai liian nuoria, yritin ajatella. Itse olin toisen heistä ikäinen, eikä minulla ollut mitään ongelmia ymmärtää. En kuitenkaan halua ajatella sitä toista vaihtoehtoa, jos nuoruus ei ole kysymyksessä. Toivoisinko, että en olisi yrittänyt käännyttää heitä? Kyllä. Toivon. Ainakaan minun ei tarvitsisi tuntea tätä tukahduttavaa syyllisyydentunnetta, että ensiksi olin syyllinen spoilaukseen ja sitten vielä sen jälkeen pilasin kaiken.

Tässä kohtaa tulee mieleen paljon sitaatteja, jotka pystyisivät kuvaamaan tämän tunteeni paremmin kuin omat sanani. Ne tosin ovat siitä elokuvasta, josta he eivät pitäneet. Siitä elokuvasta, joka on paska. Ne ihmiset, jotka niin sanoivat... Minä olin todella alkanut melkein pitämään heistä, vähän niin kuin luottamaan ihmisiin taas. Ja ajattelemaan, että ehkä he voisivat ymmärtää minua. Olin taas väärässä. Minä olen aina väärässä, tein mitä tahansa, tarkoitin miten hyvää tahansa, niin onnistun aina saamaan kaikki asiat yhtä huonoiksi ja rikkonaisiksi kuin itse olen.

Minä ymmärrän nyt, että vaikka nämä henkilöt lukisivat tämän tekstin, he eivät ymmärtäisi, miksi minä tunnen näin. He ehkä kysyisivät, miksi otan näin raskaasti sen, että he ovat yhdestä hassusta elokuvasta eri mieltä kuin minä. En pystyisi vastaamaan heille. En ilman sitaatteja, joilla ainoastaan saisin selitettyä itseäni. Sitaatteja, joita he eivät ymmärtäisi. Heidän korviinsa kuulostaisi takuulla tekopyhältä sanoa, että minulle TSH on elämää suurempi. Luulin sanoneeni sen heille, mutta ainakaan molemmat eivät ymmärtäneet sitä. Miksi hän muuten voisi sanoa paskaksi sitä, mitä minä koko maailmassa eniten rakastan? Sitä, minkä takia minä enää tässä surkeassa maailmassa enää elän.

Itken sitä, että en voi ymmärtää, ja sitä, että he eivät voi ymmärtää. Eivät TSH:ta, eivätkä minua. Niin kuin sanoin: Feel like losing it.