En uskonut, että joutuisin kokemaan näin pian sitä samaa maailman pahinta tunnetta, joka lukiossa oli melkein jokapäiväistä, mutta luonnollisesti olin väärässä. Tänään Nina oli jo jonkin verran paremmassa kunnossa, mutta Aya oli ihan palasina. En saanut täsmälleen tietää miksi, mutta hänellä on ilmeisesti joitain tosi pahoja ongelmia aviomiehensä kanssa. Hän sanoi, ettei tiennyt, minne menisi lapsensa kanssa, koska kotiin hän ei voinut mennä. Ja sitten hän itki. En käsitä, mitä olisi voinut tapahtua, sillä Aya ei ole koskaan sanallakaan maininnut, että heillä olisi ollut joitain erityisiä riitoja.

Minä yritin taas olla mahdollisen sympatisoiva, vaikka en edes tiennyt mistä oli kyse. Minulla oli myös todella huono päivä. Ei sen pitänyt olla, mutta se oli. Ihan tyhmästä syystä, joka sai aikaan tuon lukio-olon. Aamulla istuttiin minä, Nina, Mira, Erica ja Aya samassa pöydässä ja juteltiin jotain. Sitten yhdessä vaiheessa joku ehdotti, että jos mentäisiin yhdessä kahville ennen ruokaa. Sitten tuli se lukiohetki: vaikka minä olin siinä pöydässä jossa ne muutkin ihmiset, niin yhtäkkiä minusta tulikin näkymätön.

En muista kuka ehdotti ja kuka sanoi jotakin ja kuka siihen jotain, mutta sananvaihto meni kuitenkin näin: ”Hei mitä jos mentäisiin yhdessä kahville nyt ennen ruokaa?” ”Hei, kuulostaa tosi hyvältä idealta!” ”Tuutko säkin, Erica?” ”Joo!” Ja kaikki katsoivat toisiinsa, mutta kukaan ei katsonut minuun. Sillä lailla lukiossakin kaikki aina puhuivat. Vaikka sanat osoitettiin ”kaikille”, niin minä en silloin koskaan kuulunut siihen joukkoon. Mutta osastolla olen istunut samassa pöydässä ja osallistunut keskusteluun ja olen ostamassa rottia Erican kaverilta ja Aya antoi minulle jopa kännykkänumeronsa, jotta voitaisiin sitten joskus mennä yhdessä syömään tai kahville tai jotain. Ja minä ajattelin, että jokin oli muuttunut, minä olin nähnyt kauheasti vaivaa ja tehnyt töitä uskaltaakseni ja ollakseni sosiaalinen. Ja sitten yhtäkkiä mikään ei ollutkaan muuttunut.

Niin he sitten lähtivät. Kaikki neljä muuta lähtivät paitsi minä. Pari viikkoa sitten Nina, Aya ja Erica puhuivat Mirasta vielä paskaa selän takana, mutta nyt sitten Erica, Nina ja Mira kulkevat samalla kyydillä osastolle. Ja he menevät neljistään kahville keskellä osastopäivää. Ja minulta ei kysytä. Siitä puhutaan kun minä olen samassa pöydässä juttelemassa, mutta kun asiasta puhuttiin, silloin minuun ei katsottu. Sitten kun aihe palasi johonkin yleiseen läpätykseen, niin silloin minuunkin katsottiin sillä lailla, että tiesin sanojen olevan osoitettu myös minulle. Ja sitten he lähtivät.

Eivät he edes kertoneet hoitajille, että lähtivät. Oli ruoanlaittopäivä ja heillekin katettiin, mutta kun heitä ei näkynyt, niin sitten minun piti selittää, että he olivat lähteneet kahville. Tuntui kuin se olisi ollut vielä ylimääräinen nolaus. Minulla oli kurja olo. Minua itketti. Oli sellainen olo, jonka muistan koulusta. Koskaan en osastolla ole ennen tuntenut niin. Aina ennen olen uskaltanut itkeä osastolla, mutta nyt purin hampaita yhteen, painoin kynnellä ihoon ja räpytin silmiäni ollakseni itkemättä. Se oli niin vaikeaa. Välillä se kurja tunne pääsi niskanpäälle ja itkin. Jossain piilossa ja salaa. Olisihan se ihan tyhmää, jos itkupilli-Amia olisi vollannut kaikkien ihmisten nähden siksi, että ei ollut yhtä hyvä kuin muut.

Olo tuntui vain ihan epätoivoiselta. Olin ajatellut päässeeni jo kauhean pitkälle ja oppineeni vuorovaikutusta ja saaneeni rohkeutta. Enkä minä käsittänyt, mitä tein väärin. En käsittänyt, mikä minussa oli sellaista, joka oli niin epämiellyttävää. En käsitä, miksi ihmiset eivät pidä minusta. Miksi he eivät halua tehdä asioita minun kanssani? Miksi eivät? Mitä minä teen väärin?

Mutta yritin olla kuin ei mitään. Ei se onnistunut. Tuntui pahalta olla heidän seurassaan sen jälkeen tai mitään. Ja... No, huomenna taas osastolle, niin saa nähdä mitä tapahtuu.

Ja: sain uuden lääkkeen, Mirtazapinin. Otin sen puolisen tuntia sitten ja olo on hyvin tokkurainen. Kirjoittaminen ei onnistu, joten jääköön tämä tähän. Huh.