Tänään päätin sitten, että en haekaan aineenopettajaopintoihin tänä vuonna. Se on ollut tämän lukuvuoden juttu, mutta en vain saanut kaikkea valmiiksi. Hakuaika on vielä käynnissä, mutta kirjatenttien tarkistamiseen menee 2-3 viikkoa ja en ole tehnyt niitä vielä. Eilen luin vielä koko päivän töiden jälkeen, mutta neljältä aamulla tulin tulokseen, että en vain saa niitä luettua täksi päiväksi (johon olin varannut kummatkin tentit). Sitä edellisenä yönä olin nukkunut vain kolme tuntia, koska olin ottanut ylimääräisen työvuoron keskiviikon vapaapäivälle, koska en ollut osannut sanoa ei. Tiistaina minulla oli iltavuoro ja pääsin töistä kymmeneltä, ja keskiviikon vuoro alkoi puoli kahdeksalta. Sen välillä kun tulin kotiin ja sen välillä kun seuraavana aamuna lähdin kotoa oli vain kahdeksan tuntia ja eihän siitä tule mitään. Kun minulle soitettiin sitä ylimääräistä vuoroa poikkeuksellisesti jo viime viikolla, en muistanut vuorojani, joten kysyin niistä siltä tiiminvetäjältä joka soitti, joka vastasi, että siinä on joku vähän myöhäisempi vuoro, mutta että hän ei näe mitään estettä sille ettenkö voisi ottaa sitä hänen tarjoamaansa vuoroa.

No, kun aloitin töissä, niin meille sanottiin, että vuorot suunnitellaan niin, että vuorojen väliin jää vähintään 11 tuntia, mutta sehän nyt ei vaan koske paikkauksia. Mutta tuon jälkeen kun se tiiminvetäjä oli sanonut noin, niin siitä oli aika vaikea enää kieltäytyä, joten otin sen vuoron.

Olen ollut ihan poikki, viikko sitten kirjoitin kahdeksan sivun esseen kahdessa päivässä ja viimeisenä deadline-päivänä kävin vielä kirjastossa hakemassa vuorokaudeksi lainaan kirjan, johon minun piti siinä esseessä viitata. Silloin nukuin kaksi tuntia, koska kun kerran käyn töissä, niin koska muutenkaan tekisin sitten kouluhommia? Sain sen valmiiksi 12 minuuttia ennen deadlinea. Ja nyt olisi sitten ollut kaksi kirjatenttiä, sen lisäksi tietysti vielä yksi kymmenen sivun tutkimussuunnitelma, ja parin viikon päästä pitäisi olla valmiina ensimmäinen versio siitä kandityöstäkin!

Se ei ole tietenkään auttanut, että olen muutenkin ollut stressaantunut. Mietin vain Loki-asioita edelleen, ne kohtaukset tulevat mieleeni ja kaikki on jotenkin pinnalla. Tosin terapiassa ollaan saatu hyödynnettyä sitä ja käytyä läpi joitain perheeseen liittyviä asioita. Mutta olotilani on edelleen samanlainen kuin se oli edellisen kerran kuin kirjoitin tänne. Kaikki ne ahdistavat asiat ovat pinnalla ja tunnen, että oloni on ihan fyysisestikin erilainen. En syö oikein mitään nykyään ja olen laihtunut useamman kilon tässä... koskas tämä alkoikaan? Ai niin joo, katsoin Thorin ensimmäisen kerran syntymäpäivänäni ja siitä se lähti. Joten kolme viikkoa. Olen sanonutkin sen jo varmaan jossain vaiheessa, mutta tämä olotila tuntuu siltä kuin yhtäkkiä olisinkin taas siinä samassa ruumiissa kuin silloin kun olin 18. Tai no, kyllähän minä olenkin, mutta ymmärrätte kuitenkin mitä tarkoitan.

Välillä tulee päiviä kun olo on hetken helpompi ja silloin pystyn syömään, mutta sitten kun se paha olo palaa, niin silloin istun vain paikallani tekemättä mitään, yrittäen olla ajattelematta mitään, koska se ahdistus on niin paha, että kurkkua kuristaa ja vatsassa oleva ruoka tuntuu painavalta ja minua alkaa oksettaa. Töissä olo vähän helpottaa. En tiedä miksi. Ehkä se on se, että olen hyvin rutinoitunut ihminen. Joten kun menen töihin, naksahtaa se työvaihde päälle. Menen bussilla, kävelen samaa reittiä, samaa nopeutta, tulen töihin, skannaan sormenjäljen lukijassa, menen sisään, desinfioin kädet käsidesillä, menen takki päälle keittiöön ja laitan vedenkeittimen päälle, menen työpisteille, valitsen paikkani, käynnistän koneen, haen kuulokkeet kaapista, istun hetkeksi alas, kirjaudun sisään ja sitten menen hakemaan teetä. Teen tuon joka kerta kun menen töihin, se tuntuu välillä tyhmältä, mutta jos olen löytänyt jonkin järjestyksen missä tehdä asiat, niin miksi muuttaa sitä turhaan? Mutta tuo saa minut ehkä irrotettua tästä pahasta olotilasta, koska se on jokin ihan uusi rutiini, jota ei lukioaikana ollut.

Toisaalta kuten olen huomannut terapiassa, tämä olotila on ollut hyödyllisen asioiden selvittelyn kannalta. Tänäänkin kun olin terapiassa ja mainitsin sen, että olen ajatellut että voisin syksyllä pitää opintovapaata töistä nyt kun olen ollut siellä yli vuoden töissä ja minulla on siihen oikeus. Se voisi olla järkevää, jotta saisin paremmin opiskeluja hoidettua, koska tämä 30 tuntia viikossa mitä sopimuksessani on töitä on todella paljon kun samalla pitäisi opiskella täyspäiväisesti. Minulla on säästössä rahaa ja opintovapaalla voisin nostaa myös opintotukea ja asumislisää (jota en syksystä lähtien enää saa jos kuukausitulot ylittävät tietyn määrän). Mainitsin tästä äidilleni ja hän lausahti heti kauhuissaan, että millä sä sitten muka elät. Se on inhottavaa kun hän tekee noin jo ihan siitäkin syystä, koska se saa minut todella epävarmaksi. Terapeuttini kysyy aina tällaisissa tilanteissa terapiassa, että miten äitini sanoilla on vieläkin minuun niin paljon valtaa. Vastaan aina, että en tiedä.

Tänään kuitenkin lisäsin tuon jälkeen, että äitini tuntuu olevan jotenkin peloissaan koko ajan, kaikki mitättömätkin asiat tuntuvat pelottavan häntä ihan hirveästi ja hän vaikuttaa olevan valmis tekemään vaikka mitä suojautuakseen näiltä "uhilta". Niin kuin kotona asuessani hän pelkäsi riitoja ja konttasi tosiaan siellä pesuhuoneessa kuivaamassa lattiaa pyyhkeellä, jotta isäni ei raivostuisi, koska minä "tahallani jätän lattian pyyhkimättä", vaikka äitini olisikin tehnyt sen. Ja kun kävin vielä kotona, niin äitini pyysi minua aina soittamaan kun vaihdan junaa ja kun tämä toinen juna lähtee, jotta hän tietää onko se aikataulussa. Siinä loppumatkassakin meni yli tunti, ja äidillä kesti ehkä viisi minuuttia ajaa meidän kotoa asemalle, mutta aina kun soitin sieltä junan lähdettyä, hän sanoi, että hän alkaa lähteä asemalle, ettei myöhästy. Hän pelkää myöhästymistä myös ihan tosissaan ja ylireagoi siihenkin. Nykyäänkin jokainen pieni uusi asia tai muutos suunnitelmiin tuntuu olevan hänelle suuri uhka.

Ja minä kun olen kasvanut siinä meidän perheessä, niin tietenkin kun lapsena vaistoaa, että äiti on peloissaan, niin se on lapsellekin pelottava kokemus. Joten monet näistä äitini peloista ovat minussakin luontaisena reaktiona. Mutta en halua elää pelossa ja monet näistä eivät ole lainkaan rationaalisesti perusteltavissa, niin käytän hirveästi energiaa siihen, että yritän taistella näitä pelkoja vastaan. Kammoan itsekin hirveästi sitä että olisin myöhässä jostain. Nuorempana yksinkertaisesti lähdin älyttömän aikaisin joka paikkaan ja odotin siellä, mutta nykyisin olen yrittänyt järkeistää sitäkin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että pelko olisi kadonnut mihinkään. Joka aamu kun lähden töihin, avaan kännykkäsovelluksen, josta näen reaaliaikaisesti miten kaukana bussi on minun pysäkistäni, jotta voin aikatauluttaa itseni. Mutta kun teen aamutoimia ja sitten aina välillä vilkaisen sitä sovellusta, niin jos se bussi onkin lähempänä kuin olin ajatellut, sydän jättää vähintään yhden lyönnin välistä ja minun on vaikea hengittää, välillä jopa oksettaa, ja yksinkertaisesti se automaattinen reaktio ei ole se järkevä "oho, sehän tulee nopeasti, yritän saada loput aamutoimet hoidettua nopeammin", vaan se on "VOI HERRANJUMALA, SE BUSSI TULEE JO IHAN PIAN, EN IKINÄ EHDI SIIHEN, VIELÄ PITÄÄ TEHDÄ TUO JA TUO JA SITTEN MYÖHÄSTYN TÖISTÄ, EN EHDI TÖIHIN AJOISSA, EN EHDI, EN IKINÄ EHDI!"

Olen myöhästynyt suunnittelemastani bussista monet kerrat, mutta en siltikään ole koskaan myöhästynyt töistä. Aina tulee joku toinen bussi, jolla vielä ehdin, mutta se ei saa minua olemaan yhtään vähemmän kauhuissani. Sama pätee hyvin moneen muihinkin asioihin, joissa äitini ylireagoi, koska kuinka se käyttäytymismalli olisi voinut olla tarttumatta minuun? Ja vaikka teen miten paljon sen eteen, että voittaisin joka päivä uudestaan nuo samat pelot, niin sitten kun äitini sanoo ne "miten meinaat ehtiä" tai "mistä sitten saat rahat elämiseen" tai muuta vastaavaa, niin iskee suoraan siihen automaattiseen reaktioon minussa, joka ajattelee juuri niin ja joka on se mitä vastaan minun pitää tapella koko ajan muutenkin, jotta kykenisin ylipäätään toimimaan normaalisti.

Joten sen takia äidin sanat vaikuttavat minuun niin voimakkaasti: syvällä sisimmässäni olen aivan yhtä peloissani kuin äitinikin on. Kyse ei ole vain hänen irrationaalisesta pelostaan, vaan irrationaalisesta pelosta, joka on meille molemmille yhteinen, mutta että se ainoa ero meidän välillä on se, että hän toimii sen pelon ehdoilla ja pyrkii välttämään sitä - mikä on täsmälleen se mitä minäkin haluaisin tehdä, mitä kuka tahansa pelokas henkilö haluaisi tehdä! Mutta vaikka tuo olisi minulle se automaattinen reaktio, taistelen sitä vastaan ja yritän toimia niin kuin en oikeasti pelkäisi.

Huomenna on töitä, onneksi ne alkavat vasta kymmeneltä ja sitten lauantaina onkin yövuoro. Jotenkin pitäisi saada sunnuntaina itsensä ylös niin että pääsen vielä äänestämään, koska en ehtinyt käydä ennakkoäänestyksessä. Mutta se nyt helpottaa, että en ole enää niitä tenttejä. Kandityötä pitäisi kyllä aloittaa lopultakin, että saan sen tehtyä.

Mutta tämän stressijakson hyvänä puolena on se, että olen oppinut jo melkein kokonaan sen Kaunottaren ja Hirviön prologi -pianobiisin. Olen kuunnellut sen varmaan... No, kävin hakemassa uuden pikkurotan viikonloppuna ja kuuntelin sitä biisiä koko menomatkan, eli noin puolitoista tuntia. Itse biisihän kestää YouTubesta kuunneltuna 2:40, joten voin varmaan liioittelematta sanoa, että olen kuunnellut sen joitain satoja kertoja. Jotenkin kun kuuntelen jotain noista pianobiiseistä joita olen nyt kuunnellut, se helpottaa oloa hetkeksi. Se tuntuu melkein kuin siltä kuin uisi vedessä, sellaiselta kevyeltä ja painottomammalta. Sitten kun kappale loppuu, se raskas olo palaa ja se tuntuu samalta kun nousee vedestä. Huono kuvaus, mutta kun painottomuuden tunnetta ei oikein muuten koe kuin vedessä.

Jotenkin aina pianobiisejä kuunnellessani kuvittelen aina itseni soittamaan niitä. Viime aikoina olen kuvitellut itseni soittamassa pianoa Lontoon metrokäytävillä. Siellä on sellaisia paikkoja katusoittajille, joskus siellä on ollut pianistejakin. En tiedä miksi kuvittelen itseni sinne, olenhan jo mielessäni päättänyt, että Brexitin takia menen ennemmin Irlantiin, kun britit eivät selkeästi halua minua.

Kai tuo pianojuttukin on loppujen lopulta vain oire tästä tämänhetkisestä olotilasta. Se on edelleen se sama kuin "You see me now, brother". Olen ollut viimeiset viikot ihan hajalla, en ole oikein syönyt, en ole oikein nukkunut, siitä huolimatta olen käynyt töissä ja yliopistolla. Kotona itken ja välillä tuntuu että olen sekoamassa, ja melkein koko ajan kurkkua kuristaa. Ilmeisesti tämä kaikki on kuitenkin ollut näkymättömissä muille, eikä minulla ole oikein mitään keinoa näyttääkään sitä kenellekään. Kirjoittamisen ja pianon lisäksi. Meillä töissä on nykyään blogi ja siihen etsitään kirjoittajia työntekijöiden joukosta. Se on ilmeisesti osa omanlaista markkinointiprosessia, jonka avulla viestitetään potentiaalisille uusille yritysasiakkaille, että meidän yritys hoitaa asiat hyvin - samalla kun työehtosopimus poistetaan, työntekijöiden etuja huononnetaan ja joustavuutta vähennetään En todellakaan näe itseäni kirjoittamassa siihen, koko ajatus tuntuu aika huvittavalta. Olen lukenut joitain niistä teksteistä ja ne ovat mielestäni ihan hirveitä. Tyyli on jotakuinkin seuraava: "Yhteistyö on voimaa ja se on helppo saavuttaa. Jokaisella on tällöin oma tärkeä osansa systeemissä, eikä mikään haaste tunnu liian suurelta kun puhalletaan yhteen hiileen."

Mutta tuo on meidän firman uudistuksen jälkeinen periaate. Ilmeisesti. Tai siis, kaikki työnimikkeetkin muutettiin "inspiroiviksi" ja "mielikuvituksellisiksi" ja yrityksen nettisivu on täynnä tuollaista samanlaista todella teennäistä lässytystä. Olen nyt yliopiston aikana opiskellut kirjallisuutta, minkä lisäksi olen suorittanut myös journalistiikan kursseja. Väittäisin olevani tai ainakin olevani tulossa kielen ammattilaiseksi, osaan diskurssianalyysin ja semantiikan ja pragmatiikan eron ja vaikka mitä. Ja millään tasolla, en siis yhtään millään tasolla koe, että tuo meidän firman uusi infotapa olisi onnistunut. Se tuntuu hyvin feikiltä, eikä sovi ainakaan suomalaiseen kulttuuriin, ja kun tarkastelee tarkemmin sitä mitä itse asiassa sanotaan, huomaa hyvin nopeasti, että teksti on täynnä sanahelinää, järkyttäviä mutkien vetoja suoriksi ja ihan suoranaisia virheitä argumentoinnissa. Mitään ei siis oikeasti sanota, vaan toistellaan kliseitä.

Joo, no, nyt pitäisi mennä jo nukkumaan, vaikka huomenna ei ihan aamuun tarvitsekaan mennä. Nyt on vaihteeksi melkein siedettävä olo, nyt pitäisi vain olla ajattelematta mitään, niin ehkä saan nukahdettuakin. Vaikka lähinnä ongelma on ollut herääminen, kun olen ollut niin väsynyt viime aikoina.