Kukaan ei soittanut tänään! Sen voi siis periaatteessa tulkita tarkoittavan sitä, että minulla ei ole mitään vakavaa ainakaan veressä näkyvää sairautta. En tiedä sitten, onko se hyvä vai paha.

Mutta tänään kävin poliisilaitoksella hakemassa pitkäaikaisen ajokortin. Pystyin hakemaan sen vasta nyt, kun syyslomalla olin täällä vain viikonloppuna ja tätä ennen ei ollut mahdollisuutta lähteä mihinkään arkipäivinä, kun muu perhe oli autolla siellä hakemassa veljeäni. Mutta nyt pääsin.

Törmäsin kahteen tuttuun sen puolen tunnin aikana, jonka talon ulkopuolella. Ei mitenkään huonosti, hmm? Ja jotenkin se piristi minua ihan kauheasti. Ensimmäinen tuttu, johon törmäsin, oli Tiedät-kai-kuka. Hän oli poliisilaitoksella hakemassa myös pitkäaikaista ajokorttiaan. Hän oli siellä minua ennen ja kun tulin sisään ja yllätyin hänen näkemisestään, sain minäkin osakseni hermostuneen hymynpoikasen häneltä. Minä hymyilin ihan koko hammaskalusto näkyen, koska jotenkin tuntui vain niin hyvältä nähdä joku ihminen. Ja jostain syystä erityisen hyvältä nähdä vielä sellainen ihminen, jonka kanssa joskus oli tuntunut olevan jotain tuttavuutta enemmän. Edes ihan vähän. En enää kuitenkaan tuntenut häntä kohtaan mitään sellaista. Oli kuitenkin jotenkin mukava muistaa se. Hän katsoi kuitenkin tiiviisti ulos ikkunasta sen jälkeen.

Kaupassa sitten näin kassalla yhden Nanin ikäisen tytön. Hän on yksi Nanin kavereistakin ja kävi samalla opettajalla soittotunnilla kuin minäkin. Hänetkin oli kiva nähdä. Pelkästään tuollaiset ei niin erityisen merkittävät kasvot tuntuivat niin huojentavilta.

Kotona innostukseni jatkui ja tunsin oloni pirteämmäksi kuin pitkiin aikoihin. Ylipuhuin veljeni ulos tekemään lumiukon kanssani. Siitä tuli loppujen lopuksi lumineito, koska pohjaksi kasattu lumi näytti hameelta. Siltä puuttuu vielä koristuksia. Äiti antoi vanhan huivin, jonka saan mennä laittamaan sille huomenna ja aion etsiä muutamia risuja silmäripsiksi. Silmät sillä on sepelistä ja nenä porkkanasta. Se on ihan nätti. Veli osallistui lähinnä seisomalla vieressä ja silloin tällöin tuomalla lapiollisen lunta. Minä sen sijaan laitoin veljen toppahousut jalkaan ja konttasin lumessa ja rakensin lumiukkoa ihan innoissani.

Tuon jälkeen iski kylläkin kauhea väsymys. Hyvä kun pysyin pystyssä, kun olo tuntui niin heikolta. Nukuinkin sitten suunnilleen neljän tunnin päiväunet, enkä mitenkään olisi jaksanut herätä, kun äiti tuli sanomaan, että Prisma alkaisi pian. Nousin kuitenkin, mutta pian pitäisi kaiketi mennä taas nukkumaan.

Kerrankin näin hyvää unta. Ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan. Olin Nightwishin keikalla. Nan oli siellä. Meillä oli erityiset liput ja me päästiin seuraamaan sitä esitystä sieltä esiintymislavan reunalta. Meidän kanssa oli kaksi poikaa. Toinen oli hyvin todennäköisesti herra Entti. Toinen oli joku mustahiuksinen, mutta en tiedä tarkasti, kuka hän oli. Muistan kuitenkin, miten ajattelin unessa, että kaikki varmasti ajattelevat, että koska minä olen blondi, niin seurustelen sen vaaleatukkaisen pojan (herra Entin) kanssa, vaikka se oli juuri päinvastoin. Ehkä mustatukkainen poika oli NN, ehkä ei.

Esiintyminen oli pieni, eikä bändiä huudettu onnistuneesti enää lavalle, vaikka sitä hieman yritettiinkin. Totesin Nanille, että Miljoonarockissa oli ollut paljon parempi fiilis. Sitten kun Nightwishia ei enää takaisin lavalle saatu, alkoivat jotkut laulaa omia laulujaan mikrofoniin. Se oli ihan hauskaa, paitsi että yksi laulava tyttö lauloi koko ajan vain ”Täällä pohjantähden alla”.

Minä sain sitten kauhean hihityskohtauksen ja yritin selittää Nanille jotain. Nightwishin tyypit tulivat keräilemään tavaroitaan sieltä lavalta. Olisi juuri ollut melkein mahdollista päästä vaihtamaan pari sanaa Tuomas Holopaisen kanssa, kun äiti tuli ja herätti. Pahus. Joskus äiti onnistuu herättämään juuri parhaaseen aikaan, mutta joskus taas sitten ei.

Huomenna menen kaupunkiin äidin ja veljen kanssa. Ei ollut aluksi tarkoitus, mutta ajattelin, että sillä lailla saisi nähtyä ehkä enemmän tuttuja. Kun ilmoitin tämän äidille, niin hän kysyi sitten, että miksi minä en kysy ihmisiltä, että missä he ovat. Esimerkiksi hän otti, että miksi minä en kysynyt Tiedät-kai-keneltä, että missä hän oli. Joo, ei olisi tullut ihan mieleen. Tyyppi olisi pelästynyt puolikuoliaaksi, vähintäänkin. Enkä halunnut antaa väärää kuvaa – sellaista, että minulla olisi vielä joitain samanlaisia tunteita häntä kohtaan kuin yläasteella.

Mietin sitten myös, että ehkä tämä minun uupumiseni ja romahtamiseni johtuu poikkeuksellisen vakavasta koti-ikävästä. Ja ikävästä ylipäänsä. Se, miten olo tuntui niin paljon paremmalta ja jaksavammalta ja normaalimmalta, kun näin ne kaksi tuttua tänään, oli ihan käsittämätöntä.

...Mutta voiko ikävästä muka sairastua?