Olen ihan aneeminen. Koko ajan. Ei huvita tehdä mitään. Yhtään mitään. Tuntuu vain kuin eläisin tyhjiössä. Olen asunut nyt täällä viikon ja menin tänään ensimmäistä kertaa muuton jälkeen ulos. Enkä ole vieläkään purkanut kaikkia tavaroitani. Enkä vaihtanut kattolamppuun oikeankokoisia lamppuja, jotta saisin siihen lampun kuvun päälle. En ole tiskannut, aina silloin tällöin vain huuhtonut astiat, kun olen tarvinnut jotain. Äidin lähettämä paketti on keskellä lattiaa. Kaikki on niin sotkuista, että hyvä kun liikkumaan pääsee. En vain jaksa tehdä sille mitään.

Äsken avasin parvekkeen oven – ehkä sieltä tulee edes hieman raitista ilmaa, joka ehkä piristäisi minua. Joudun tuulettamaan parvekkeen oven kautta, sillä en saa ikkunaa auki. Parvekkeen oven saan itse auki, mutta sen kiinnisaamiseksi minulla on ikkunalaudalla jämerä puunpalanen, jolla voin vivuta sen kiinni. Muuten se ei onnistu. Säleverhot avaan tongilla – siis jos avaan niitä laisinkaan, yleensä pidän ne vain kiinni päivälläkin ja pidän sen sijaan valot päällä.

Mutta tänään poistuin talon ulkopuolelle. Se tarkoitti siis sitä, että minun piti raahata pyöräni pyöräkellarista maanpinnalle. Onneksi matkaa on vain yhdet portaat. Niissäkin on reunassa pyöräluiska, mutta minusta tuntuu, että pyörää olisi melkeinpä helpompi kuljettaa portaita pitkin, sillä etenkin alaspäin mentäessä pyörästä kiinnipitäminen ja varovasti eteenpäin meneminen on hankalaa. Pyörän saa kyllä liikkeelle, mutta se haluaisi mennä tietysti alas asti, joten se on yhden askelman jälkeen kauhean hankala pysäyttää, kun se on pelkästään sileällä pyöräliuskalla.

Pyörällä Kuopio on hyvin erilainen kuin kävellen. Vapauttavampi. Minä sitten vihaan niin kävelyä. Pyörällä pääsee paljon nopeammin ja kevyemmin. Mäetkään eivät olleet lainkaan ongelmallisia. Mutta se negatiivinen puoli on sanottava, että meillä kotona pyöräily on paljon helpompaa, koska suojateiden kohtaa se pyörätien ja autotien välinen reunus on ihan matala. Täällä kadunreunus on kauhean korkea, eikä sitä ole tehty oikein pyöräilijäystävälliseksi. Kerran piti vain pysäyttää, kun reunus näytti niin korkealta, että pelkäsin, että ei siihen voi ajaa. Olen jotenkin varovainen reunuksien suhteen, sillä kun olin kolmannella luokalla (ala-asteen, en lukion), olin yhden kaverini kanssa tulossa kirkolta, kun päätimme ylittää tien vähän vinoon. Se reunuksen madallettu kohta ei siis osunut kohdalle, vaan piti mennä siitä varsinaisen reunuksen kohtaa yli. Kaverini meni ensiksi, joten minä ajattelin, että kyllä minäkin siihen pystyn. Yritin, kaaduin ja mursin ranteeni. Sen jälkeen olen ollut hyvin varovainen reunuksien suhteen.

Mutta muuten pyöräily oli ihanaa. Väisteltävää oli kylläkin enemmän kuin kotona, mutta olen aina ollut hyvin ylpeä siitä, miten osaan kulkea pyörällä melkein täydellisen hienovaraisesti ja sujahdella sopivista väleistä. No, en tunne asuinseutuani vielä kauhean hyvin, joten minulla ei ollut aavistustakaan, missä oli lähin ruokakauppa. Lopulta löysin sellaisen ja menin sitten ostamaan itselleni ruokaa, jotta selviän taas jatkossakin. Minun ei kylläkään olisi ollut ihan välttämättömän pakko ostaa ruokaa. Olisin voinut elää varmaan vielä reilun viikon pelkästään riisillä ja hapankorpuilla, mutta ajattelin, että jos tekisi ihan oikeaakin ruokaa.

No, tuon jälkeen menin kotiin. Tarkoitukseni oli viedä tavarat sisään ja sen jälkeen lähteä taas pyörällä katselemaan ympäriinsä. Kuitenkin heti asuntoon päästessäni tajusin, että minun oli pitänyt postittaa yksi kirje yliopistolle. Että kaappasin sen sitten mukaani ja mietin, että missähän olisi lähin postilaatikko. Oli muuten kaukana. Jossain lähempänäkin täytyy olla, mutta minä en muista nähneeni yhtään ainutta kertaa mitään postilaatikkoa. Kotonakin yksi postilaatikko on lähempänä kuin täällä. Poljin sitten uudestaan torin tienoille, koska tiesin, että torilla postilaatikko ainakin olisi.

Sen jälkeen lähdin sitten kohti satamaa. Jotenkin ironista, että täällä on satama, vaikkei täällä ole mertakaan. Halusin kuitenkin mennä katsomaan sitä järveä, kun kerran vettä se ainakin on. Se oli kauhea pettymys. Kun tulin lähemmäs järveä, viileä tuuli muuttui hieman voimakkaammaksi. Se oli ihan mieletöntä. Sitten kun kuului se veden ääni, liplatus ja kaikki, niin melkein menin suunniltani. Sitten se olikin sellainen pieni lätäkkö. Se tuoksuikin ihan väärältä. Laineet olivat ihan vääränlaisia: näytti vähän siltä kuin joku loiskuttaisi hieman kylpyammeessa tai jotain. Se tuoksui hieman ruoholta. Tai puulta. Puistolta ilman kukkia. Sillä lailla... ei miltään. Raikkaalta, mutta ei silti miltään.

Melkein aloin itkeä silloin, sillä tajusin, miten ikävä minulla on kotiin. Mökillekin. Siellä sentään on oikeaa vettä, joka tuoksuu hieman suolaiselta ja jossa aallot ovat oikeanlaisia.

Edellisen kirjoituksen jälkeen ajattelin, että minun pitäisi sanoa, että nähtävästi olen hieman kotiutumassa, mutta nyt olen valmis ottamaan sen jo takaisin. Edellisen kirjoituksen jälkeen luin vanhoja kirjoituksiani nähdäkseni, millaista oli vuosi sitten. Ajattelin, että niiden kirjoitusten lukeminen sattuisi, mutta ei se sattunut. Se sai minut päinvastoin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan melkein iloiseksi. Kuin olisin nukkunut koko kesäloman tyhjiössä, mutta sillä hetkellä viimein herännyt. Se oli se minun elämäni. Se elämä, joka tuntui tutulta ja turvalliselta. Minä muistin ne asiat joista kirjoitin. Tuntui oudolta nähdä, miten olin vuosi sitten kirjoittanut silloin tällöin, että ”tänään on ollut taas vähän niin kuin onnellinen olo”. Nyt ei voi sanoa niin. En minä ole lainkaan onnellinen. En ole ollut pitkään aikaan. Olen vain yksinäinen ja eksyksissä.

Mutta tuon jälkeen, kun olin lukenut noita kirjoituksiani, huomasin, että olin saanut uusimpaan kirjoitukseeni kommentteja. Kun sitten säntäsin heti vastaamaan, vedin tuolia taaksepäin ja yritin vetää näppäimistön esiin pöytälevyn alta. Mutta eihän se siellä ollut. Minullahan on kannettava. Minä vain unohdin sen. Tuntui niin turvalliselta ja selkeältä ja melkein onnelliselta, että unohdin, että en ole kotona. Kotona näppäimistö on laitettu pöytälevyn alle niin, että aina kun haluaa kirjoittaa, se on vedettävä esiin. Se on mielestäni älyttömän kätevä. Täällä sitä ei ole, mutta minä unohdin. Unohdan hyvin harvoin mitään tuollaista. Täälläkään en ole kertaakaan unohtanut missä olen.

Kuinka minä voisin unohtaa, että olen täällä? Kuinka minä voisin sekoittaa aikaisemman elämäni tähän, kun se kerran on niin totaalisen erilaista? Minulla ei ole täällä mitään. Ei ketään. Olen vain sisällä kaiket päivät, sälekaihtimet suljettuina ja tekemättä mitään, kunnes huomaamatta on taas yksi päivä kulunut ja pitää raahata itsensä sänkyyn ja yrittää nukkua. Kaikki on niin merkityksetöntä.

Ja nyt kun alan vihdoin päästä eroon tästä flunssasta, pitäisi pikkuhiljaa aloittaa se kuntoilu. Ei siitäkään kuitenkaan tule mitään. Pitäisi kävellä. Minä vihaan kävelyä. Vihaan hölkkäämistä ja juoksemistakin. Se on vain niin käsittämättömän typerää! Ja miten minä muka juoksen?! En minä voi ikinä juosta, jos olen syönyt jotain! Tänäkin kesänä, kun olen juossut sitä cooperia, olen juossut sen aina heti herättyäni. En syö mitään, enkä juo mitään ennen sitä, koska se on ainoa tapa miten se onnistuu yhtään. Ei riitä, että odottaa ruoan jälkeen tunnin tai pari, vaan jos syön yhtään mitään koko päivänä, niin en voi juosta. Tai periaatteessa voin, mutta se sattuu niin paljon. Vatsaa pistää ja jos siitä huolimatta jatkaa, niin hetken päästä se kramppaa ihan kokonaan ja sattuu niin sanoinkuvaamattomasti.

Ehkä tuo on osasyy siihen, että minun on hankala yhdistää terveellistä syömistä ja aktiivista liikkumista. Se oli niin helppo sanoa äidille, että en voi syödä, kun sitten en voi juosta. Sitten lähdin juoksemaan, joskus myöhään iltapäivällä, kun en ollut syönyt koko päivänä mitään. Juoksin, ehkä tein uuden ennätyksen, ehkä en. Sitten tulin kotiin puolikuolleena ja äiti ehdotti, että jos söisin. Olin liian väsynyt syödäkseni. Mikä täydellinen suunnitelma: onnistuin skippaamaan aterioita kauhean helposti ja sen lisäksi poltin vielä kaloreita juoksemallakin.

Mutta en minä halua tehdä sitä nyt. Mutta miten minä juoksen terveellisesti, jos en voi syödä ennen sitä koko päivänä mitään? Olen joskus testannut, että vaikka söin vain vähän ja odotin sen jälkeen ties miten monta tuntia, niin heti parin sadan metrin jälkeen se kipu iski. Enkä minä edes voi sille mitään! Se sattuu niin paljon, että silloin pystyy tuskin kävelemäänkään. Joten pitää hieman miettiä sitäkin, että miten minä onnistun toteuttamaan kunto-ohjelmani, kun ruumiini on niin tyhmä ettei se toimi.

Dostojevski puri minua tänään. Se tuli nuuhkimaan kaltereiden välistä kuten yleensäkin ja minä työnsin sormeni rapsuttaakseni sitä hieman, kuten yleensä teen. Se antoi rapsuttaa hetken, mutta sitten se yhtäkkiä kääntyi ja puri minua sormeen. Onnistuin sentään leikkaamaan niiltä toissapäivänä kynnet ilman kummankaan osapuolen verenvuodatusta, mutta silti tuntuu aina vain välillä, että ei tästä tule mitään.

Mutta mikäpä yllätys se olisi? Eihän yhtään mistään tule mitään. Olen vain ihan yksin enkä tee mitään. En ole edes koneella melkein lainkaan. Tai siis, katson yleensä jotain tältä kannettavalta, mutta en ole netissä. Eilen yritin katsoa jopa uutisia, mutta ne eivät toimi. Pätkivät vain. Minulla ei ole aavistustakaan mitä maailmalla on tapahtunut. Yleensä olen nähnyt kotona sentään parit uutiset päivässä, mutta nyt en ole nähnyt yksiäkään uutisia yli viikkoon.

Tänäänkin kun olin tullut toisen kerran kotiin ja tehnyt itselleni ruokaa, niin asetuin katselemaan yhtä elokuvaa kannettavaltani. Sitten päätä alkoi särkeä. Otin päänsärkylääkkeitä, mutta lopulta nukahdin. Minulla ei ole aavistustakaan kuinka kauan nukuin, mutta herätessäni kello oli vähän yli yhdeksän. Ja olo oli kipeä. Se on vieläkin. Päässä humisee, pyörryttää ja joka paikka on ainakin vähän kipeä. Minulla on täällä se kaurapussinikin, Arthur Kazuki, mutta se on vielä kesken. Siitä puutuu sisältö ja sen takia luonnollisesti yksi lyhyt sivu on auki. Pitäisi mennä kai ostamaan oikeanlainen neula ja lankaa ja kauraa, jotta saisin tehtyä sen valmiiksi.

Tiedän jo jonkin verran naapureistani. Vierusnaapurini on 60-70 –vuotias tummahiuksinen nainen. Toinen tässä kerroksessa asuva on 70-90 –vuotias nainen. Törmäsin häneen tänään ovella, kun olin tulossa kaupasta. Suoraan yläpuolelleni muutti pari päivää sitten hieman minua vanhempi tyttö. Ja ilmeisesti jossain asunnossa on myös tyyppejä, jotka tykkäävät tupakoida 22:00 parvekkeella, kun minun piti äsken mennä vipuamaan parvekkeen ovi kiinni, kun tupakanhaju tuli sisään. Ja vierusnaapurillani on kaappikello, joka on kolme minuuttia etuajassa.

Pitäisi soittaa joskus lähiaikoina taloyhtiön tyypeillekin, kun he lupasivat vaihtaa nimeni oveenikin. Mutta ei näköjään. Ja tänään huomasin, että he olivat vaihtaneet nimeni kyllä alakertaan siihen tauluun, jossa näkyy kaikkien talon asukkaiden nimet. Pidän sukunimestäni. Olen ylpeä siitä, vaikka se onkin yksi syy, minkä takia minua kiusattiin yläasteella. Kun herra Tumpin mielestä se oli NIIN outo.

Dostojevski vaikuttaa olevan häkissä kauhean aktiivinen nyt. Pitäisi varmaan mennä katsomaan, jos se haluaisi tulla syliin tai jos voisin viedä sen sohvalle jaloittelemaan...