Argh. Gradu pitäisi saada huomiseksi "valmiiksi" niin että opettaja voi antaa siitä toivottavasti viimeiset korjauskommenttinsa. En ole tehnyt sitä niin paljon kuin olisin halunnut, mutta se on ihan okei. Saan sen kyllä 12 tunnissa ihan hyvään kuntoon. Nyt vain on todella vaikea keskittyä, koska jostain syystä minua ahdistaa ihan käsittämättömästi. Join pitkästä aikaa kahvia, koska en nukkunut viime yönä ihan tarpeeksi, mutta voi olla, että kofeiini sai olon sitten tällaiseksi.

Tänään sain myös väsättyä loppuun sen työhakemukseni ja lähetin sen, minkä lisäksi sain siltä esseekurssin opettajalta palautteen esseestäni. Lukuvuoden toinen 5! Mutta se opettaja on niin kiva, että melkein tuntuu, että sitä ei lasketa, mutta onhan vitonen kuitenkin aina vitonen. Mutta ainakin se valaa uskoa hetkeksi siihen, että ehkä osaan kirjoittaa jotain.

Lisäksi Anni laittoi minulle viestiä ja viestiteltiin jonkin aikaa kesästä ja gradusta ja töistä ja vähän kaikesta. Oli tosi kiva. Ja hänelläkin on ollut ongelmia gradunsa kanssa ja hänkin luuli, että kaikki muut siitä meidän seminaariryhmästä ovat saaneet jo tehtyä ja palautettua omat gradunsa, mikä oli huojentavaa kuulla.

Jotenkin ajatus pätkii, kun ahdistaa. Kävin jo ulkonakin kävelyllä, kun ajattelin, että se saa olon varmaan rauhoittumaan, mutta tietysti ulkona oli porukkaa ja tietysti siellä oli yksi vanha tuttu. Ei kukaan tärkeä, mutta hän oli siis silloin kahdeksan vuotta sitten siinä Thomasin bändissä (hän oli se kitaristi joka pyysi minua ulos). No, minä sitten siinä panikoiduin entisestään ja ajattelin, että ehkä se ei ole hän ja mietin jo, että kääntyisin vain ympäri, ettei minun tarvitsisi mennä hänen ohitseen. Hän oleskeli kaverinsa kanssa ihan siinä tien varressa, joten häntä ei voinut välttää. Vedin sitten sen perisuomalaisen "en huomaa mitään, en tunnista ketään" -esityksen siinä, koska en tiennyt, mitä olisin sanonut tai edes että olisiko tämä tyyppi edes muistanut minua. Ja minulla oli päälläni tyhmät ihonmyötäiset urheiluhousut (mukavan kevyet farkkuihin verrattuna), miesten t-paita ja sandaalit, minkä lisäksi tukkani oli yhtä sotkua, koska ajattelin, että näin myöhään arkena illalla saa varmaan käveleskellä suht rauhassa. Kun on kiva vain vetää jotkut rennot vaatteet päälle ja mennä hetkeksi ulos kävelemään, jotta saa ajatuksia pois kaikesta ahdistavasta, mutta sekin toisaalta ahdistaa, kun käy gradutauolla sellaisena arkisen näköisenä, kun puistossa on porukkaa viettämässä iltaa nätisti laittautuneina.

Mutta anyway, en tiedä, tunnistiko tämä tyyppi minua. Hän kyllä katsoi minuun, mutta ei sanonut mitään eikä ilmehtinyt mitään. Ehkä hänkin veti sen saman "en näe ketään" -shown. Toisaalta hän vaikutti olevan aika kännissä, niin ehkä hän ei vain tunnistanut minua.

Eli sitten kun pääsin takaisin sisään, niin minua ahdisti vain entistä enemmän. Yritin syödäkin vähän, koska tajusin, että en ole syönyt tänään mitään iltapäiväisen munakkaan lisäksi, mutta ruoka ei vain halua mennä alas. Se tosin voi johtua siitä, että tein toisen täsmälleen samanlaisen munakkaan kuin iltapäivälläkin, jossa ei ole muuta kuin kananmunia ja juustoa, koska minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mitään muuta. Se on ihan okei, mutta enemmän polttoainetta kuin ruokaa, koska ei se nyt niin kauheasti makuhermoja hivele. Mutta parempi sekin kuin joutua menemään kauppaan.

Ehkä yritän taas hioa vähän lisää gradua.