Ääh! Se sanoinkuvaamattoman tuskallinen kolmoishermosärky on taas valtaamassa alaa kasvojeni oikealla puolella. Kipua on erityisesti oikean kulmakarvan seudulla, nenän alla ja oikeassa korvassa. Ja ei, ei sisällä syvällä korvassa, vaan siinä aika pinnassa, että en pysty painamaan sitä rustopalaa korva-aukon vieressä niin, että korvat menisivät "tukkoon". Kylmä pahentaa kipua toooosi paljon. Ei ole edes ollut ulkona oikeastaan yhtään, niin hirvittää vain ajatus siitä, että millaiseksi kipu tulisi, jos olisin oikeasti ulkona. Tänäänkin alkoi valua melkein vesi silmistä kivun takia, kun piti kävellä parkkipaikalta osaston ulko-ovelle.

Kauheasti hommaa, huomenna Nanille. Hän on nytkin vielä kauhean kiireinen ja huomenna menen sinne vain hetkeksi, kun hänellä on kuulemma vielä tuhat asiaa hoitamatta. Puhui sitten, että myöhemmin lomalla voidaan nähdä useammin. Hah, niin hän sanoi viime vuonnakin, mutta sitten se olin taas minä, joka kyseli, että nähtäisiinkö vielä tässä joskus. Ja vähän huolestuttaakin. Nanin pitäisi oikeasti tajuta hellittää välillä.

On väsynyt olo. Näin yöllä painajaisia ja heräsin useampaan kertaan omaan huutooni. Käärmeitä ja hämähäkkejä ja sellaista. Ja osastolla pelästyin pariin kertaa ihan kauheasti. Ilman mitään kunnon syytä, joten se nolottaa. Ensimmäisellä kerralla olin asettunut nukkumaan, mutta sitten näin jotain unta tai tunsin putoavani, jolloin säpsähdin aika reilusti. Myöhemmin sitten tein ristikkoa ja olin menossa askarteluhuoneeseen koneelle, jotta voisin googlata joitain nimiä, jotta saisin täytettyä ristikkoa enemmän. Ja sitten Janne-hoitaja tuli yhdestä huoneesta melkein eteeni ("melkein eteen" vastaa suunnilleen 1-2 metriä). Olin kai jotenkin ajatuksissani, enkä osannut varautua tilanteeseen, vaikka tiesinkin, että Janne oli siellä huoneessa matkan varrella. Pelästyin sitten ihan oikeastioikeasti ja säpsähdin niin että hyppäsin melkein ilmaan ja peräännyin samalla pari askelta ennen kuin aivot päättivät taas ottaa tilanteen haltuun. Kun seuraavan kerran kuljin siitä huoneen ohi, Janne kutsuii minut sinne ja kysyi, että pelästyttikö hän minut edellisellä kerralla ja sanoi, että ei ollut tarkoitus.

Minua vain nolotti kauheasti. Kai minä sitten olen kauhean hermoheikko ihminen. Minua nolottaa aina erityisesti se, jos sohvalla nukkuessani yhtäkkiä säpsähdän ihan kauheasti ja varmaan koko ruumiini hyppää suunnilleen ilmaan. Ja pelkään joitain hoitajia niin että hyppään taaksepäin... Äh.

Piparkakkutalo on rakentamatta. Kaikki osat on nyt paistettu ja kävin eilen ostamassa vihreää elintarvikeväriä (kuusipipareita varten) ja tomusokeria. Neiti ST lukiosta oli kassalla. En ollut varma tunnistiko hän minua, olenhan jonkin verran erinäköinen nykyään. Hän hymyili vain monotonisesti ja oli virallisen ystävällinen. Ja minua taas nolotti. En tiedä miksi, mutta minua nolottaa kauheasti törmätä ihmisiin kaupoissa. Vasta jälkeenpäin tulee aina ajatus, että olisi voinut sanoa itse jotain, toivottaa vaikka hyvää joulua.

Ja hyvän joulun toivottamisesta puheen ollen, Erica ei ollut tänään osastolla, joten aion tehdä jotain todella ihmeellistä ja lähettää hänelle jouluaattona tekstiviestin, jossa toivotan hyvät joulut. En tiedä, missä on vika, mutta jotenkin me kaksi ei puhuta enää paljon yhtään. Minulla on sellainen tunne kuin aina pienenä, kun mentiin serkuille kylään tai kun serkut tuli kylään, ja sitten aluksi aina ujostutti, eikä uskaltanut sanoa paljon mitään, vaikka aina aikaisemmilla kerroilla oli kyllä leikitty yhdessä.

Ja olen ollut niin väsynyt, että en ole jaksanut edes nähdä kauheasti vaivaa keskusteluyhteyden luomiseen. Mutta hän ei vaikuta mitenkään erityisesti epäpitävän minusta, joten ajattelin, että jouluntoivotustekstiviesti voisi olla tosi hieno idea, vähän sellainen, että osoitan ajattelevani, että hän on kiva ja kiinnostava ihminen. Tai jotain. Tuntuu tyhmältä selittää tätä, kun se muistuttaa vähän sitä tapaa, jolla analysoin kaikkia poikia, joihin olin ihastunut. Mutta toisaalta sitten, analysoinhan minä neiti M:ää ja R:ääkin jonkin verran välillä.

Vieläköhän jotain? No, osasto meni kiinni pariksi viikoksi ja vähän hirvittää. Toisaalta sitten on huojentunut olo, kun saa vihdoin levätä. Tai siis teoriassa, onhan nyt parina päivänä ihan kauheasti joulujuttuja vielä. Mutta ehkä tämä tästä. Ainakin saan syödä hyviä jouluruokia. Ja nämä mielestäni hyvät jouluruoat ovat maksalaatikko, riisipuuso (kanelilla ja sokerilla, ei luumukiisselillä) ja kinkku (luomukinkku) rosollikastikkeen kera. Ja äiti sanoi, että hän miettii vielä, että jos hän tekisi jouluaatoksi myös annoksen mätiä. Ja jos en ole koskaan sanonut, niin minä rakastan mätiä! Siian mätiä erityisesti. Se on niin hyvää ja ihanaa ja mahtavaa - useimmiten levitän sitä paahtoleivän (tai ranskanleivän) päälle.

Ja kinkku rosollikastikkeella on jokavuotinen outouteni. Kinkku on okei, mutta minusta se on aina kaivannut jotain kylkiäiseksi. Ja rosollikastike on kivaa ja hyvää ja jännää, kun se on sellaista mielenkiintoisen etikkaista, niin se on huippua. Ja sitten jos nuo kaksi yhdistää, niin se on jotain tosi hyvää. Enkä minä kyllästy kovin helposti joulunajan hyviin ruokiin. Ei minulle tuota ongelmia syödä maksalaatikkoa, riisipuuroa ja kinkkua pitkälle tammikuullekaan. Pikemminkin aina sitten harmittaa, kun äiti sanoo, että nyt ei enää tehdä riisipuuroa sitten ennen kuin ensi jouluna.

Mutta jos menisi nukkumaan. Äidillä on auton huoltu huomenaamulla ja pyysin häntä herättämään minut ennen kuin hän lähtisi. Se tarkoittaa siis suunnilleen puolta kahdeksaa, mikä on ihan hullunaikaisin, kun olen näin väsynyt. Mutta pitäisi tehdä piparkakkutalo, viedä linnuille ruokaa, koristella pipareita - ja ehkä leipoakin - ja tehdä loppuun Nanin joulukortti ja paketoida hänen lahjansa loppuun, ja ja ja... Oli tarkoitus kai joskus rentoutuakin ja hiihtää vähän.

Joo.