Katsoin Black Swania, joka tulee telkkarista. Samalla tein läksyjä ja vaikka läksyjenteko samalla kun katsoo leffaa ei yleensä ole oikein toimiva juttu, niin nyt pääsin jotenkin hyvään tilaan. Tai en hyvästä tiedä, mutta jonkinlaiseen tilaan kuitenkin. Ylivireystilaan todennäköisesti. Nytkin vaikka läksyt tuli jo tehtyä, jotenkin vain tärisen. Varmaan se on tuo leffa, kun se on tosi hyvin tehty ja jotenkin siihen on niin helppo samaistua. Tuntuu, että minussa oli aikaisemmin todella paljon samanlaisia piirteitä kuin Ninassa. Ja kun katsoin sitä baari-kohtausta siinä, kun Nina on Lilyn kanssa baarissa, jotenkin minuun iski kauhea deja vu, kun tajusin, että olen itse kokenut todella samantyyppisen kokemuksen: joskus puolitoista vuotta sitten kun olin Sallan ja parin muun kanssa baarissa. Ja silloin Salla oli se Lily tuossa leffassa: todella julkea ja yli-itsevarma, mikä vetosi kaikkiin miehiin. Ja minä olin taas se jännittynyt, epärento, kireä jopa, sellainen joka on näkymätön baarissa.

Ja kai minä edelleen olen. Niin joo, ja Marion ei muutakaan tänne takaisin. Ja minä en edes sanonut, että voi harmi kun olisi ollut tosi kiva. Terapiassa puhuin tuosta ja terapeuttini sanoi, että koko ajan sivuutan tunteeni, ja kun en sitten ilmaise niitä, niin muut eivät sitten tietenkään ole mitään selvänäkijöitä, eivätkä näe, että tarvitsisin heiltä ehkä enemmän tukea.

Kun Marion sitten kuvaili sitä että muuttaa kyllä mutta vain siellä nykyisen kaupunkinsa sisällä, kun se hänen hoitosuhteensa on nyt alkanut siellä niin hyvin ja hän on kotiutunutkin sinne. Sanoin sitten vain, että kuulostaa hyvältä, hyvä että asiat rullaa siellä, hymiö. Siis vaikka teki mieli protestoida, että mutta kun sä jo sanoit että sä muutat tänne, sä julistit jo Facebookissa että tuut! Ja kun hän kysyi minulta, että miten minulla on mennyt, niin olisi tehnyt mieli sanoa, että en ole tehnyt mitään, olen vain ollut kotona, satunnaisesti yliopistolla, olen vain pelannut koneella, enkä käynyt missään, ja että olen vain odottanut että hän muuttaisi takaisin tänne jotta en olisi vain näin yksin kuin nyt olen, että voisi joskus laittaa jollekin viestin, että onko jotain menoa tänään, mentäisiinkö vaikka baariin tai jotain. Mutta sanoin, että ei mitään ihmeellistä, kauheasti yliopistojuttuja, pitää lukea kauhea määrä kirjoja kotonakin, mutta rotat pitää seuraa sentään, hymiö.

Vasta kun Marion sanoi tuon ettei muutakaan tänne, tajusin että miten yksinäinen olo minulla on. En osaa yliopistolla puhua ihmisille, se lähin tuttu joka siellä on, viime keskiviikkona kun meillä on se viikon ainoa yhteinen pienryhmätunti, moikkasi tavalliseen tapaan kun tuli sinne, mutta ensimmäistä kertaa jatkoi kävelyä ohitseni sen sijaan että olisi jäänyt siihen minun kanssani. Koska siellä on joku muu, joka osaa jutella. Ja ehkä annan hiljaisuudellani sen kuvan, että minua ei kiinnosta, mutta yritän vain kaikkeni, etten olisi nykyään sellainen takertuva ja ärsyttävä mitä olin yläasteella. Minä yritin yläasteella päästä mukaan osaksi joukkoa vain roikkumalla mukana, mutta siitä ei tykätty. Ja se oli inhottavin tunne ikinä, kun yritti istua samaan pöytään ja sitten joku katsoo sillä tavalla joka sanoo selkeästi että sua ei haluta tähän pöytään.

Ja sitten minä vain päätin, että okei, minulla ei ole kavereita, en tarvisekaan, pärjään koulussa ihan yksin ja "teen yksinolemisesta taidetta". Muistelisin, että olen käyttänyt tuota ilmaisua joskus täälläkin, ja muistan olleeni ylpeä siitä, että vaikka olin yksin, niin en ollut yksin niinkuin jotkut, jotka vaikuttivat noloilta ja vaikeilta, vaan minä olin yksin itsenäisenä vahvana ihmisenä. Ja siitä on todella vaikea päästää irti vieläkään, vaan koko ajan ajattelen, että en kai vain ole sellainen takertuja taas, en kai vaivaa ihmisiä, mitä jos soitan vaikka Natalialle väärään aikaan ja häiritsen häntä? Niin sitten en soita ollenkaan. Enkä sano ihmisille miltä oikeasti tuntuu. Mietin tuossa Marionin tapauksessakin, että jos sanoisin vaikka että tosi harmi että hän ei tule, tai että tunnen oloni todella yksinäiseksi, niin sitten se olisi ollut kuin syyllistämistä, se olisi ollut syyllistämistä, enkä minä halua että hänelle tulisi kurja olo.

En tiedä onko terapeuttini jotenkin muuttanut lähestymistapaansa vai onko hän vasta huomannut että miten pahasti ahdistun välillä tai että miten pahalta se minusta oikeasti tuntuu, vai olenko vain viime aikoina ollut huonommassa kunnossa. Kun välillä puhutaan jostain jutusta, niin kuin viimeksi puhuttiin tuosta Marionista ja sitten kun hän yrittää kysyä minulta että mikä tunne minulle tulee siitä tai kun ollaan juuri pääsemässä käsiksi tunteisiini, ja sitten hän sanoo, että huomaatko, että alat ahdistua ja hengitys tihenee ja muuttuu pinnallisemmaksi ja alkaa itkettää. Ja sitten siitä ahdistuksesta yritetään ensin päästä, mutta viime aikoina on käynyt niin, että yhtäkkiä hän sanookin, että okei, ei puhuta tästä nyt enempää. Perjantaina tuo puhuminen lopetettiin, kun terapeutti kysyi että miltä kehossa tuntuu, miltä sormissa tuntuu, miltä varpaissa tuntuu, ja sitten mietin hetken ja sanoin, että ei tunnu miltään, tuntuu että vain päässä tapahtuu jotain, ja että minut olisi kaulasta yhdistetty johonkin toiseen vartaloon ja että se vartalo vain istuu siinä. Ja sitten hän voi kysyä, että mitä rotille kuuluu ja sitten puhutaan vartti rotistani. Tai kerran puhuttiin sohvista, hän kysyi että miltä se hänen terapiahuoneen sohva näyttää, onkohan se kova vai pehmeä, ja sitten että onko minulla sohvaa ja millainen se on.

Tuota on tapahtunut vasta ehkä kuukauden, enkä oikein ymmärrä, että miksi niin tehdään. Selkeästi hän yrittää saada minut olemaan ahdistumatta, mutta miksi? Ja sitten tulee mieleen, että opettaako hän minua vain hallitsemaan ahdistustani, vai pelkääkö hän, että jos ahdistun lisää, niin ehkä jotenkin menen rikki, ehkä jos kaivettaisiin, niin sieltä sisältäni löytyisi jotain vaarallista, jotain, mikä saisi minut olemaan vaaraksi itselleni? Vähän niin kuin Black Swanissa.

Mietin sitä, että ehkä hän vasta tajusi sen, miten pahalta se ahdistumiseni tuntuu, kun puhuttiin Jaskasta taas viime viikolla pitkästä aikaa, ja siinä kohtaa tuli puhtaasti surullinen olo, ikävä. Ja sitten terapeuttini kysyi, että miltä se tuntuu, tuntuuko se palana kurkussa, vai puristaako vai jotain muuta. Ja kun sanoin, että vähän molempia, niin sitten hän kysyi että puristaako se enemmän kuin vaikka ahdistus. En nyt muista tarkalleen miten tuo meni tuo sananvaihto, mutta vaikka terapeuttini on todella hyvä ja todella hyvin välttää istuttamasta mitään ajatuksia päähäni, niin tuosta kysymyksestä minulle tuli automaattisesti olo, että hän oletti, että suru tuntuu kipeämpänä kuin ahdistus. Ja sitten sanoin vain että ei, se tuntuu paljon vähemmän pahalta. Ja sitten tuli heti mieleen ajatus, että ehkä se selittää jotain, ehkä normaaleilla ihmisillä suru tuntuu pahemmalta. Tai siis ajattelin, että ehkä minä tunnen surun samalla lailla kuin muut, kun eikö se ole aika "vakio" tunne? Mutta sitten ajattelin, että ehkä koen ahdistuksen (sen, jota en aikaisemmin edes tunnistanut ahdistukseksi, kun silloin sanon aina olevani vain niin surullinen) vain niin paljon voimakkaampana kuin muut. Ehkä siinä on se vika.

Ja olen terapiassa huomannut, että en edes huomaa sitä kun se ahdistus alkaa hiipiä minuun, vaan terapeuttini pitää sanoa se minulle ennen kuin tajuan sen. Niin kuin juuri se, että hengitykseni muuttuu todella erilaiseksi. Itse huomaan sen kyllä, että alan lopulta hyperventiloimaan, mutta en huomaa sitä kun se kaikki alkaa, että alan vain hengittää pinnallisemmin ja nopeammin.

Välillä kun olen kotona, yritän hallita sitä ahdistustani juuri että ajattelen jotain muuta, mutta se ei toimi läheskään aina. Viimeksi torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin joskus aamuyöstä johonkin ja sitten mielessä rupesi pyörimään kaikki mikä on kurjasti, yksinäisyys, Jaskattomuus, kaikki. Yritin vain ajatella jotain muuta ja jatkaa unia, mutta vain itkin pitkään, yli tunnin. Ja yritin ajatella jotain muuta. Yritin ajatella varpaita, mutta siitä tuli mieleen se, että vieläkin isovarpaidenkynsissä näkyy pieni siivu punaista kynsilakkaa muistona siitä kun lakkasin ne Jaskan siskon häitä varten. Isovarpaankynnet kasvavat oikeasti niin hitaasti. Ja sitten yritin ajatella kirjahyllyni päällä olevia tavaroita, mutta sitten tajusin, että siellä on ainoana varsinaisena koriste-esineenäni puinen kukka, jonka hankin kirpputorilta ajat sitten - siitä tuli mieleen kirpputorit ja siitä se, miten Jaska viimeisimpinä aikoina puhui, että meidän pitäisi mennä kirpputorille yhdessä. Ja sitten mietin sohvaa, mutta siitä tuli mieleen ensin jotkut bilevaatteet, jotka ovat lojuneet siinä päällä jostain todella kaukaisesta illasta lähtien, kun viimeksi laittauduin ja kokeilin eri bilevaatteita. Ja sitten kun ajattelee muuta sohvalla, niin sitten tajuaa, että siinähän on se tyhjä pahvilaatikko, jossa tuli se tilaamani sähköpiano-kotelo, mistä tuli mieleen Nan ja sitten se, että hän asuu nykyään jossain ihan kaukana.

Kaikesta tulee tuollaisissa oloissa mieleen vain jotain kurjaa.

Ja tuntuu, että en nyt oikein vain tiedä mitä minä nyt sitten tekisin. Kaikki sanovat, että kyllähän se on yksinkertaista, pitää vain lähteä kotoa jonnekin, miettiä vaikka että aloittaisi uuden harrastuksen jossa tapaisi ihmisiä. Terapeuttini sanoo, että tämä vetäytymiseni on defenssi, joka näkyy esimerkiksi siinä, että tiedän, että voisin laittaa Marionille vain viestin jossa kysyn että miten menee, tai sitten voisin soittaa Natalialle ja kysyä että kiinnostaisiko häntä tulla rottanäyttelyyn, jonka yhteydessä on paljon muutakin, joka on ensi kuussa. Mutta harkitsen niitä - ja sitten päätän, että ei, ennemmin vain pelaan. Mutta nyt mietin, että ehkä se on myös osittain sitä, että en tiedä miten olisin ihmisten kanssa. Että en tiedä olisiko hyvä "skarpata" ja puhua jotain kivoja juttuja, vai tunnustaa että on oikeasti todella paha olo.

Keskuksellakin kävin, mutta sinnekään ei kauheasti inspiroi mennä, kun siellä olen se yliopistolainen, se joka pärjää, jolla on muutakin elämää kuin vain se Keskus. Ja tekisi osittain mieli vain mennä sinne ja alkaa itkeä, koska silloin näyttäisin miltä minusta oikeasti tuntuu. Ja joskus olin sellainen, joskus istuin siellä ja itkin, mutta nyt tuntuu että en voi, kun olisihan se tosi huomionhakuista ja enhän edes tunne niitä kaikkia ihmisiä siellä ja käyn siellä niin harvoin. Löydän vain niin paljon syitä olla kertomatta tai näyttämättä sitä miltä minusta oikeasti tuntuu. Ja tuntuu, että jos en turruttaisi itseäni pelaamisella tai "skarppaisi" yliopistolla ja läksyjä tekiessäni, niin vain itkisin koko ajan.

Se taisi olla Hyvissä ja Huonoissa uutisissa, että joku on kehittänyt jonkin keinon millä masennusta voitaisiin havaita verikokeella. Toivoisin, että se olisi jotenkin mahdollista, että sen voisi mitata objektiivisesti. Kun perjantaina näin lääkärinkin ja hän periaatteessa kysyi minulta, että haluanko että hän puoltaa sitä että kuntoutustukeani jatketaan vielä vaikka vuodella. Halusin sanoa, että kyllä kiitos, pliis, puolla sitä, koska muuten on sitten vielä vaikeampaa. Ja hän kyllä kysyi että oletko saanut opiskeltua niin paljon että opintopisteiden perusteella saisit opintotukea, johon vastasin sitten että en. Mutta mietin vain, että kun nyt olen ottanut enemmän kursseja, jos saan ne kaikki suoritettua, niin pelkältä syyslukukaudelta tulisi 28 pistettä, ja jos suorittaisin saman kevätlukukaudellakin, niin sehän sitten jo riittäisi opintotukeen ihan hyvinkin. En kyllä tiedä että miltä tilanne näyttää vaikka jouluna, että olenko saanut suoritettua minkä verran, mutta kun en sitten sanonut suoraan sille lääkärille mitään, niin sitten hän vielä kysyi, että huojentaisiko se tai olisiko se helpotus, jos saisit vielä vuoden kuntoutustukea. Ja sanoin sitten taas että olisi. Ja sitten hän sanoi, että kirjoittaa siihen B-todistukseen että suosittelee sitä kuntoutustukea jatkettavaksi vuoden 2015 loppuun.

Mietin, että mitä sanon terapeutilleni tuosta sitten, kun sen hän sanoi jo aika suoraan, että ei usko että saan sitä jatkoa siihen kuntoutustukeen, ja eihän sitä tiedäkään vielä mitä Kelassa siitä päätetään. Mutta tuntuu että olen jotenkin huijannut. Toisaalta tuntuu, että jos saisin vain opintotukea ja minun pitäisi opiskella 45 opintopistettä vuodessa ja samalla käydä töissä, niin en varmaan kestäisi sitä kovin kauaa. Ja nytkin tuntuu että pelkästään tämä opiskelu ja ylipäätään vain oleminenkin on niin vaikeaa, että melkein mietin että koska minä hajoan sitten taas pahemmin. Mutta silti tuntuu pahalta, todella syylliseltä, kun tiedän paljon ihmisiä, jotka ovat asian kanssa tapelleet ja joilta on kuntoutustuki kokonaan evätty vaikka ei olisi ollut mitään opiskelu- tai työkykyä. Ja minä pystyn opiskelemaan jonkun verran, melkein tarpeeksi, mutta olen silti saanut kuntoutustukea. Ja nytkö sitten saan vielä jatkossakin?

Toisaalta mietin, että tuntuu välillä että tämä nykyinenkin opiskelumäärä on liikaa, mutta toisaalta sitten tuntuu, että jos olisi vain koko ajan jotain missä on pakko olla, jos olisi aamusta iltaan joka päivä jotain, niin ehkä se sitten menisi jotenkin paremmin, ehkä siinä pääsisi paremmin opiskelufiilikseen, ehkä nyt tämä että silloin tällöin menee luennolle ja silloin tällöin tekee tehtäviä, ehkä tämä on liian vähän ja siksi se tuntuu vaikealta. En tiedä, ja siksi on vaikea arvioida että mitä minun pitäisi nyt sitten tehdä. Mutta mietin sitten, että olisiko se vain sitten taas joku toinen keino turruttaa itsensä: se että olisi koko ajan niin paljon tekemistä että sen lisäksi ehtisi vain syödä ja nukkua. En vain tiedä, ja siksi olisi kiva jos masennuksen määrän voisi mitata vaikka verikokeella.

Ja nyt pitäisi mennä nukkumaan tai ainakin ottaa lääkkeet, koska muuten on aamulla todella vaikea nousta ylös. Olen vain lykännyt niiden lääkkeiden ottamistakin, kun nyt vain tuntuu, että ei taas jaksaisi sitä että aamu tulee, ei taas jaksaisi sitä että pitää nousta ylös ja lähteä yliopistolle ja "skarpata". Terapeuttini mietti jonkun terapiakerran aikana sitä että onkohan se minun "ei jaksa" joku tunnistamaton osa minua (kun on se Normaali toimiva puoli, sitten on Pieni avuton lapsi, sitten on se Vaativa puoli) vai onko se defenssi vai mitä se on. Kun yritän miettiäkin tuota, niin alkaa ehkä vähän ahdistamaan, joten ehkä siinä on jotain muutakin. Mutta toisaalta mietin, että jos ei olekaan mitään mitä hän sanoo, vaan jos masennukseni on taas pahentunut niin että en yksinkertaisesti jaksa tehdä mitään ylimääräistä, niin sitten tuolla miettimisellä olisi se vaikutus (ja on muutenkin), että se Vaativa puoleni sanoo, että en vain yritä tarpeeksi, pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asioita, korjata asiat paremmaksi.

Ja kun toisaalta terapeuttini sanoo, että pidä huolta omasta jaksamisesta ja kuuntele itseäsi, äläkä anna sen Vaativan puolen mollata, mutta sitten toisaalta hän sanoo, että että kyllähän minä tiedän mitä muuta voisin sanoa Marionille keskustelussa ja kyllähän minä tiedän mikä tähän yksinäisyyteeni auttaisi ja viimeksikin kun taas sanoin, että kun on yksi päivä viikossa kun pystyisin käymään Keskuksella, niin jos sinä päivänä ei jaksa, niin sitten se tauko sieltä venyy pitkäksikin, niin siitä terapeuttini kysyi, että oikeastiko vain yhtenä päivänä sulla on mahdollisuus mennä sinne. Siihen luettelin lukujärjestykseni ja terapia-ajat ja sitten se miten Keskus on auki. Ja se on oikeasti se yksi päivä viikossa.

Nyt pitää varmaan lopettaa kirjoittaminen, ei tämän pitänyt ollakaan kuin vain huomio siitä, että se Black Swanin baari-kohtaus muistutti Sallan kanssa baarissa olemiselta. Ja sen piti olla se, mutta jotenkin tämä venyi ja leffakin on loppunut jo ajat sitten. Nyt vain otan ne lääkkeet ja hetken rauhoitun ja odotan että tulee sellainen olo että voisi saada nukuttua. Läksyt sentään on tehty. Vihaan vain sitä sen aamuisen nykiläiset opettajan metodia jolla tehtävät käydään läpi: sitä että yksitellen jokainen vastaa. Vaikka nyt koin että osasin ne tehtävät (kun se kurssi on se jota opiskelin kesälläkin jo), niin silti se on jotenkin ahdistavaa, kun odottaa sitä vuoroaan ja pelkää että omalle kohdalle osuu joku vaikea tehtävä tai että vastaa väärin tai vaillinaisesti tai typerästi. Tai sitten sanoo suoraan niin kuin on niissä teoriasivuissa kerrottu, koska sekin on noloa, ikään kuin en osaisi ajatella itse vain kopioin vain mitä papereissa sanotaan. Tai lausuu jonkun sanan väärin tai käyttää väärää prepositiota. Eli periaatteessa koko tilanne on "no-win situation". Ja käytin taas anglismia suomenkielisessä tekstissä ja se olisi pitänyt jotenkin osata kääntää suomeksi, mutta kun on myöhä ja sille ei vain ole mitään hyvää ja ytimekästä ja yhtä hyvin tilannetta kuvaavaa vastinetta.

Taas pitäisi olla vaatimatta itseltään liikaa, mutta silti osata vaatia tarpeeksi. Kun vain joku kertoisi että missä se raja sitten menee.