Nan soitti minulle taas. Aina kun hän soittaa, minulle tulee syyllinen olo siitä, että minä en ole soittanut hänelle kertaakaan koko loman aikana. Joskus loman alussa lähetin hänelle viestin (koska minusta on äärettömän epämukavaa soittaa ihmisille yleensäkin), jossa ehdotin tapaamista, mutta sen jälkeen se on aina ollut hän. Ja minusta tuntuu pahalta.

Nanilla on lisäksi jotenkin tajuttoman huono tuuri soittaa aina silloin kun minä nukun. Kun Nan soitti heti viimeisen Potterin ilmestymisen jälkeisenä päivänä yhdentoista kieppeillä (aamulla), ja koska minä sain kirjan luettua vasta puoli neljän jälkeen samana aamuna (ja sitä edellisen yön olin valvonut melkein kokonaan, jotta voisin seurata jonotuksia netistä), niin olin ihan umpiunessa, kun puhelin soi. Nan kysyi sitten pirteänä, että koska hän oli aikaisemmin lomalla ehdottanut, että minä tulisin vierailemaan heidän mökillään, niin sopisiko minulle se sinä päivänä.

Minulla oli tukka ihan täydellisessä takussa, päätäni särki törkeästi ja minun piti yrittää keskittää kaikki energiani siihen, että ymmärsin mitä hän sanoi. Minun reaktioni hänen kysymykseensä oli jotakuinkin tällainen: "Mmmmmh... *pitkä tauko* Ääääääh, en mä tiedä. Olin nukkumassa äsken, niin aivot ei oikein toimi vielä kunnolla." Sitten Nan selitti, että jos jaksaisin, niin voisin lähteä heidän mökilleen tunnin kuluttua. Minä olin ihan tokkurassa vielä, koska en ollut nukkunut tarpeeksi, eikä lukukokemusta tietenkään voinut pilata syömällä, niin minä olin viettänyt suunnilleen kaksi vuorokautta syömättä yhtään mitään. Ja sitten joku soittaa ja pyytää tulemaan jonnekin? Yritin sitten mahdollisimman kohteliaasti sanoa, että ehkä joku toinen kerta, kun olin niin törkeän väsynyt ja ihan törkeässä kunnossa päänsärkyineni.

Pari päivää myöhemmin Nan soitti taas. Matikkakurssi oli jo alkanut, joten se vei minun voimiani hieman. Ja lisäksi juuri edellisenä yönä olin nukkunut alle neljä tuntia, koska oli ollut yksi asia, joka piti selkeennyttää yhden ihmisen kanssa, ja minä ylifiksuna ihmisenä aloitin sen selvittämisen vasta puolenyön jälkeen, joten... Ja koska se päivä oli mennyt matikan osalta aika lailla siihen, että keskityin pysymään hereillä, niin illalla päätin ottaa parin tunnin torkut (koska myöhemmin illalla tuli ohjelma, jonka halusin nähdä). Olin nukkunut suunnilleen vartin, kun Nan soitti.

Nan kuulosti taas ylipirteältä, kuten aina, ja minä vastasin siihen tokkuraismuminatyyliini: "Mmmmmh, hei..." Nan sitten sanoi, että se meidän silloin edellisellä kerralla tehty suunnitelmamme ei toimisi, koska heidän täytyisi mennäkin johonkin sen vaihto-oppilaan kokoukseen. Hän sitten sanoi, että koska kaikki muutkin päivät ovat ylitäynnä, niin että jos haluaisimme tavata ennen koulunalkua varmasti, ainoa vaihtoehto olisi, että tulisin heille sinä päivänä sillä hetkellä. Minä sitten yritin taas saada aivoni toimimaan ja punnita eri vaihtoehtoja: seuraavana päivänä matikkakurssia, jolla olisi kiva olla pirteä, vähän univelkaa, olin juuri pessyt hiukseni, enkä ole tottunut liikkumaan suoralla tukalla missään... Minä sitten olin taas ylipitkään hiljaa ja mumisin sitten "mmmmmmh", että Nan tietäisi minun olevan vielä puhelimessa ja miettivän asiaa. Siihen Nan vain totesi hieman nolostuneena, että minä taisin olla taas nukkumassa.

No, silloin päätin kuitenkin, että mistäs siitä nukkumisesta, nukkuisin sitten myöhemmin, kun olisi paremmin aikaa. Kuivasin hiukseni (kuivaajalla, mitä en ikinä tee), tungin piilolinssit taas silmiini ja poljin Nanille. Vähän kymmenen jäljestä olin kotona. Onnellinen, mutta törkeän väsynyt. Siinä ei sitten auttanut muu kuin nukkua taas sellaiset seitsemän tunnin yöunet (joka on minunkaltaiselleni ihmiselle liian vähän etenkin huonostinukutun yön jälkeen).

Nyt sitten Nan soitti ja selitti, että se italialainen vaihto-oppilas on heillä huomenna viimeistä päivää, ja että minulla olisi viimeinen tilaisuus tavata hänet. Sentään hän ei sanonut, että nyt ja heti, vaan että huomenna. Muuten se olisi ollut ihan suoralta kädeltä vastattavissa, mutta Nan sanoi, että he ovat koko päivän Lapualla, koska se italialainen tyttö tapaa siellä jonkun suomalaisen, jonka kanssa hän on joskus kirjoitellut. Nan sitten sanoi, että hänen isänsä lähtisi kuskaamaan heitä ja että autossa olisi tilaa, joten jos haluaisin tavata sen italialaisen, minä voisin tulla mukaan Lapualle.

Tuo oli taas sitten jotain, joka aiheutti hiljaisuusreaktion, ja sitten myöhemmin "hmmm" muminaa (kun olen hereillä, mumisen "hmm", mutta jos olen nukkunut, se on "mmmh"), kun on jotenkin hankalaa vastata suoralta kädeltä siihen, haluanko lähteä seuraavana päivänä kaverini, hänen isänsä ja heillä olevan vaihto-oppilaan kanssa autolla jonnekin tunnin ajomatkan päähän ja viettää siellä koko päivän. Nan sanoi, että voisin miettiä sitä iltaan, joten nyt minä sitten mietin, että mitä ihmettä minä oikein teen.

Minusta tuntuu, että olen ollut kauhean etäinen Nanin kanssa koko loman. Ja ei siten, kuten yleensä, että Nanilla olisi ollut kiireitä niin paljon, että ei oltaisi ehditty tavata, vaan että minä olen aina jotenkin kiusaantunut, kun hän soittaa. Koko kesän on tuntunut enemmän kuin koskaan siltä, että tekisi mieli olla vain yksin. Tuntuu siltä, että ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan keskusteleminen on vain niin työlästä ja vie kauheasti energiaa, ja pelkästään se ajatuskin väsyttää minua välillä.

Tietysti Nanin kanssa on aina ihana jutella ja minä olen utelias sen vaihto-oppilaan suhteen, mutta minua hermostuttaa tavata häntä, koska en kuitenkaan ole mikään kauhean sosiaalinen ihminen, joka ystävystyy ihmisten kanssa helposti. Joo, mutta ainakin aikaisemmissa vastaavanlaisissa tapauksissa se uteliaisuus on ottanut minusta voiton. Ja olinhan minä sentään miitissäkin, niin ei kai tämä voisi olla ylivoimaista?

Minä olen miettinyt tuota miittaamistakin taas. Ja sitten siinä samalla sitä matikkakurssin sosiaalisuutta ja sitä, että mitä sitten, kun menen lukion jälkeen jonnekin muualle. Olen tullut jotenkin hämärästi tulokseen, että ihmisten tapaaminen on minusta kivaa. Minä pidän uusista ihmisistä ja olen heidän suhteensa kauhean utelias. Sillä ei ole väliä, tutustuuko henkilöön netissä vai IRL, vaan se on aina jotain, mikä kiinnostaa minua. Kuitenkin, kun näitä ihmisiä oppii tuntemaan paremmin, alan tuntea oloni epämukavaksi. Kun ihminen on ihan uppo-outo, hänellä ei ole mitään odotuksia minusta, joten minä tunnen oloni vapautuneemmaksi, kun kerran tämä toinen ihminen ei tiedä, että en oikeasti ole lainkaan vapautunut. Se ei ole lainkaan loogista.

Eli tuo automatka olisi siinä epämiellyttävä, että en pääsisi tilanteesta lainkaan pois. Olen suhteellisen rohkea ja avoin vieraisiin ihmisiin tutustuttaessa. Voin puhua suunnilleen kenelle tahansa, eikä minua hermostuta kauheasti. Voin saada tutustumisen aluilleen, mutta siihen se sitten jämähtääkin. Sitten kun on ensimmäinen keskustelu ohi, minua alkaa ahdistaa, koska en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa vai pitäisikö minun sanoa mitään, ja koska minun pitäisi sanoa, tms.

Huojentavaa tällaisten vaihto-oppilaiden tapaamisessa on se, että heille puhutaan englanniksi. En ole mitenkään erityisen ylihaka englannissa, mutta se sujuu ihan hyvin. Huojentavin asia siinä on kuitenkin se erilainen ääntämys. Etenkin, kun olen hermostunut, minulla on ajoittain ongelmia s-kirjaimen kanssa. Osaan sanoa sen, mutta se kuulostaa vain yksikertaisesti tyhmältä ja väärältä (ei sillä, minä kuulostan muutenkin puhuessani tyhmältä ja väärältä). Kuitenkin, kun puhun englanniksi, se tulee melkein normaalisti. Se on ihan kummaa, olen yrittänyt opetella  peilin kanssa liittämään sitä englanniksi puhuessani muodostamaa s-kirjainta myös suomenkielisiin sanoihin, mutta se ei onnistu. Se on ihan typerää. Ennen en ajatellut sitä, mutta nyt kesän aikana siitä on tullut minulle jotain, jota ajattelematta en voi sanoa sanaakaan ääneen. Mikä tietysti lisää entisestään sitä s-kirjaimen outoutta. Ja nyt joudun elämään sen kanssa kohta koulussakin.

Aina se on kuulostanut samalta, mutta nyt olen vasta kunnolla oppinut häpeämään sitä. Se on ihan kummallista, että minua on kiusattu ties minkä asian takia, mutta puheestani ei koskaan. Kukaan ei ole ikinä viitannut siihen edes mitenkään etäisesti. Jotenkin se tuntuu käsittämättömältä. Olen kuulostanut tältä aina, mutta kukaan ei ole ikinä sanonut mitään, ei ystävälliseen eikä epäystävälliseen sävyyn. Eivätkä kiusaajat ikinä jätä mitään pienintäkään pilkkauskeinoa käyttämättä, niin miksi he eivät ole antaneet minun kuulla s-kirjaimestani? Nyt sitten on kauheaa ajatellakin, että mitä jos joku sanoo siitä nyt? Mitä jos siitä tulee uusi yleinen vitsi? Miksi minulla ei voi vain olla samanlaista ääntä kuin kaikilla muillakin, vaan minun pitää ainoana ihmisenä kuulostaa ihan idiootilta?

Mutta mitä teen, tapaanko vaihto-oppilaan ja vietän autossa koko päivän, vai sanonko, että minulla on jotain muuta? Ajatuksena ei oikein innosta, mutta jotenkin tuntuu, että se olisi Nanista mukavaa. Tai siis että minä yrittäisin olla jotenkin sosiaalinen ja ystävällinen muillekin ihmisille ja että antaisin sille vaihto-oppilaalle hyvän kuvan itsestäni. Joo, ja koska olen ollut taas hiljainen ja eristäytynyt, niin olisi kai vähän pakko ottaa itseä niskasta kiinni ja raahautua johonkin sosiaaliseen tilanteeseen, että Nanin ei tarvitsisi menettää uskoaan minuun ihan kokonaan.

Ja aluetutkimus on yksi tyhmimmistä asioista, mitä minun on ikinä tarvinnut tehdä. Tarvittavia tietoja ei löydy tiedonkeruulomakkeelle, enkä edes käsitä, miksi ihmeessä on niin tarpeellista tietää, mitä kaloja Uudessa-Seelannissa pyydystetään. Tai paljonkko televisiota siellä on tuhatta asukasta kohti. Varmaan pitää yrittää raahautua kirjastoon katsomaan, jos saisin jotenkin ylipuhuttua ne kirjaston hyypiöt lainaamaan jonkun niistä Suomen tilastollisista vuosikirjoista. Yritin kahmia joitain tietoja siitä nettiversiosta, mutta siinä ei ollut kaikkea tarpeellista. Mistä sitä sitten tietää, onko siinä varsinaisessakaan versiossa kaikkea tarpeellista.

Turhauttaa taas kauheasti. Onnistuin vielä eilen käristämään itseni auringossa (mikä yllätys?), joten ei tunnu lainkaan kivalta, kun pistelee sieltä täältä. En onneksi kovin pahasti palanut, mutta ihan tarpeeksi. Ja illalla tulee Unelmien Sielunmessu, jossa on se musiikki, jota käytettiin TSH:n trailereissa... Äääh, varmaan pitäisi taas tehdä jotain hyödyllistäkin vaihteeksi, ja miettiä sitä vaihto-oppilasjuttua.