Minä en vihaa häntä enää. Siis musiikinopettajaamme. Ainakaan niin paljon kuin ennen. Tänään minä pääsin kuin pääsinkin soittamaan syntikkaa. Siitä taas näkee, että joku tuollainen pikkuinenkin asia voi vaikuttaa ihan törkeän paljon. Me soitimme "Oon voimissain". Yh. Ei mikään suosikkibiisi, ei ainakaan suomeksi, mutta se oli silti mahtavaa soittaa edes jotain. T. Toukka meni rumpuihin, kun meitä oli vain yhdeksän ihmistä niillä tunneilla. Huomaa, että vappu on ollut taas, kun porukka ei tule kouluun nollatunnille.

Ja äidinkielessä melkein pimahdin, kun sain takaisin sen ylihiotun esseeni. Yhdeksän. Tasan. Sen oli tarkoitus olla se superkirjoitus, josta saan vähintään sen 9½:n, mutta ei. Siitä tuli vielä huonompi arvosana kuin niistä, jotka olen häitäisesti sutaissut viimeisenä palautuspäivänä matikantunnilla laskujen lomassa. No joo, tällä kertaa minulla oli virheitäkin. Kolme pilkutusvirhettä, yksi unohtunut sana (keskeltä lausetta, argh!), yksi yhdysmerkki-virhe, ja sitten kaksi predikaatitonta lausetta. Ja kun opettaja otti tällä kertaa käyttöön palautelomakkeen, jossa arvioidaan tekstin eri osa-alueita, niin kun siinä oli "korjattavaa", niin hän oli laittanut siihen, että ei mitään erityistä. Argh! No nyt kirjoitamme taas uutta ainetta, ja tällä kertaa minä kyllä saan sen 9½:n. Hmph.

Tuntuu kuin olisin eksyksissä. Tuo lause on nykyään myös itsekseen sisäpiireilyä, jota kukaan muu ei tajua kuin minä. Niitä on hauska viljellä joskus. Vähän niin kuin olisin sarkastinen itselleni. Tai muille ilman että heillä on mitään mahdollisuutta tajuta sitä. NN sanoi täsmälleen sanasta sanaan noin äidinkielen tunnilla. Se ei kyllä ollut mikään vakava tunnustus, mutta ei vitsikään. En ole varma miksi hän sanoi sen. Ei siihen luultavasti ole mitään syytä. Hän sanoo paljon asioita, joille ei ole mitään syytä.

Mutta. Tunnen oloni myös ärtyneeksi itselleni. Tunnen itseni niin lapselliseksi, kun minun tekee mieli jauhaa tänne koko ajan kaikkea, mitä minun ei loogisesti ajatellen pitäisi jauhaa. Siis nyyh, nyt Amialla on ryppy rakkaudessa (ei sillä, en minä ole rakastunut, minä vain pidän hänestä, mutta se sanonta sopii niin tähän). Angst, angst, viilt, viilt. Se ei tykkää ollenkaan mansikoista, vaikka mä tykkään! Se ei siis rakasta mua enää!!!111111 Siis joo just.

Tunnen itseni vain niin sanoinkuvaamattoman typeräksi aina kirjoittaessani kirjaimet NN. Totuus nimittäin on, että vaikka minä en näkisikään häntä koulussa, niin minä ajattelen häntä ihan törkeästi. Ja minä en ajattele ihmisiä. En ainakaan niin kuin häntä. Minä en laita yleensä merkille mitkä vaatteet ihmisillä on päällään tai millaiset heidän kyntensä ovat tai mitä he tekevät. Nan on saanut tottua siihen, että kuukauden päästä huomautan hänelle, että hei, hänellä on uusi paita tai jotain vastaavaa. Tai kuten tänä keväänä, kysyin häneltä kaksi kertaa, onko hänellä uudet kengät, vaikka ne molemmilla kerroilla olivat ne samat, joita hän käytti edellisenäkin vuonna.

Ja minun pääni tuntuu varastoivan loputtomasti kaikkea, mistä ei ole mitään oikeaa hyötyä. En minä tiedä tekevätkö muiden päät samalla tavoin, mutta joskus tuntuu, että eivät ainakaan samassa mittakaavassa. Jokainen ihminen, jolle olen puhunut lukion aikana, ja jopa ne täsmälliset sanatkin; kaikki ovat minun muistissani. Kaikkien lukiolaisten eri lukujärjestykset, myös ne, joita minun ei periaatteessa pitäisi tietää. Jokainen Kylässä käyty keskustelu ja se, ketkä niihin ovat osallistuneet; muistissa. Ihmisten nimimerkit Vuotiksessa; muistan monia sellaisiakin, jotka eivät ole kirjoittaneet paljon tai joiden kanssa en ole ollut tekemisissä. Vuotislaisten avatarit, allekirjoitukset, nimimerkkien vaihdokset; muistissa kauhean suuri osa niistä.

Samalla tavalla minä muistan NN:stä kaiken epäolennaisenkin. Minä muistan, millaiset sukat hänellä oli tänään. Muistan, miten monta kertaa hän siirsi hiuksia silmiltään ruotsintunnin aikana. Muistan missä naulassa hänen takkinsa oli. Muistan kaikki tyhmät asiat mitä hän sanoi tänään. Ja kaikki fiksut asiat. Ja kaikki siltä väliltä.

Mutta en minä halua että ihmiset tietävät sitä. Ei kukaan muista tuollaisia asioita. Ei kenenkään kuulu muistaa tuollaista. Enkä minä mitenkään edes paina niitä mieleeni. Ne vain jäävät muistiin. Ja jos joku asia on jotenkin häiritsevä, se häiritsee pitkään. Se sekoittaa sitten lopulta minun pääni. Yritän miettiä isompia kokonaisuuksia järkevästi ja loogisesti, mutta sitten aina välillä mieleni nostaa esille jonkun pikkuisen yksityiskohdan ja ajatukseni alkavat harhailla. Sitten pääni menee sekaisin liioista ajatuksista ja sitten en pääse mihinkään lopputulokseen, vaan menen yhä enemmän sekaisin.

Ja nyt asiat häiritsevät. Hän ei ole ollut samassa koulussa kovin kauaa, ainakaan verrattuna kaikkiin muihin ihmisiin. Olen puhunut hänelle silloin tällöin jotain, mutta sekin tuntuu jotenkin huonolta tietolähteeltä. Siten minulle jää vaihtoehdoksi tulkita hänen tekemisiään ja yrittää päätellä jotain hänen persoonallisuudestaan. Ja minä tulkitsen usein väärin. Se juuri häiritsee minua nyt. Mitä jos olenkin tulkinnut NN:n käyttäytymisen ihan väärin ja hän onkin ihan erilainen mitä olen kuvitellut?

Olen luonut hänestä tietyn profiilin: hän on taiteellinen pessimisti, joka haluaa antaa itsestään yli-itsevarman kuvan. Mutta mitä jos olenkin väärässä? Kun loin omaa kieltäni SHIT:iin (Se Hieno Iso Tarina), keksin hänestä sanan. Art. Siinä on vain kolme kirjainta, mutta laitoin sen kuvaamaan ilmausta "ei sitä miltä näyttää". Mutta mitä jos NN onkin täsmälleen sitä miltä näyttää? Mitä jos hän onkin yksinkertainen, laiska, välinpitämätön ja ylimielinen, mikä olisi ensimmäinen kuva, minkä joku ulkopuolinen hänestä vetäisi?

Ongelma on se, että hän ei käyttäydy aina samoin. Kun hän on yksin, niin hän näyttää sellaiselta epävarmemmalta. Silmät ovat sielun peili - niin ainakin sanotaan - eivätkä hänen silmänsä näytä sellaisilta, millaisilta kuvittelisin välinpitämättömän ja ylimielisen ihmisen silmien näyttävän. Ja kun hän puhuu minulle, niin hän tuntuu paljon viisammalta ja hauskemmalta ja mukavemmalta, mutta kun kuuntelen hänen puhuvan jengissään, minun tekee mieleni hakata päätäni seinään, koska hän tuntuu vain niin tyhmältä.

Se on niin tyhmää yrittää päätellä, onko hän se itserakas ja omahyväinen, vai se, mitä aikaisemmin luulin hänen olevan. Silmillä ei voi valehdella, minä olen sanonut niin joskus, mutta sekin riippuu ihan siitä miten silmiä katsova silmien sanoman tulkitsee. NN vaikuttaa sellaiselta mukavalta ja kivalta ihmiseltä joskus: pääasiassa filosofiantunneilla, kuviksentunneilla, yksin, istuessaan paripulpetissa kanssani tai puhuessaan minun kanssani. Tietysti joskus muulloinkin, mutta ne ovat ihan sattumanvaraisia tapauksia.

Niin kuin kerran, kun hän keskusteli herra M(M):n kanssa TSH:sta ja sanoi olevansa tyrmistynyt siitä, että tämä ei ollut katsonut TSH-leffoja. Hän sanoi, että hän on nähnyt ne kaikki, ja että hänellä on ne kaikki paitsi lyhyinä versioina, myös pidennettyinä. Ja hän mainitsi myös lukeneensa kirjan, vaikka ei muuten lue suunnilleen mitään.

TSH on minun heikko kohtani. Kukaan, joka pitää TSH:sta noin paljon, ei voi olla täydellisesti pinnallinen ja omahyväinen. Se ei vain voi olla totta. Minä en voi uskoa mitään kovin pahaa ihmisistä, joilla on TSH-kokoelma huoneessaan.

Mutta tämä tilanne on epämiellyttävä. Kun en tiedä onko hän jotain, joka sopii "idiootti" -kategoriaani vai ei. Voi tuska. Päätä alkaa jo särkeä, kun yritän poimia NN-informaatiosta ne oleelliset asiat, koska pikkuasiat pörräävät koko ajan mieleen siinä mukana. Niin ja lisäksi tunnen itseni ruikuttavaksi ihQ-teinix-pissikseksi.