Olin hammaslääkärissä taas. Se meni oikeastaan periaatteessa hyvin, koska kyseessä oli tarkistus ja ei ollut yhtään reikiä ja kaikki näytti hyvältä PAITSI yksi vanha paikka on irronnut osittain. Olen huomannut sen jo, koska se on etuhampaiden välissä ja hampaiden lankaaminen on ollut vaikeampaa ja olen nähnyt, että siellä selkeästi on jotain. Elättelin toiveita, että ehkä se on vain hammaskiveä, mutta ei, se paikka on irtoamassa. Ei se sinänsä muuten kauheasti haittaisi, koska tuntuu, että hammaslääkäripelkoni on laantunut todella paljon sinä aikana kun olen ollut YTHS:llä hoidettavana. Mutta tämä nimenomainen paikka on koko hammaslääkäripelkoni äiti, jonka edelleen uskon olleen vaikuttava tekijä siinä, että se kolmoishermoni temppuilee. Sinänsä ei ole yllätys, että juuri se paikka on irronnut, koska siitä paikkaamisesta ei meinannut tulla mitään. Lopulta siihen laitettiin jotain eri materiaaliakin oleva paikka, kun sen parempilaatuisen paikan pitäisi pysyä paikkaamisen ajan kokonaan kuivana tai jotain, ja siihen paikkaamiseen meni melkein kaksi tuntia, kolme puudutuspiikkiä ja se pahamaineinen kitalakipuudutus - joiden jälkeen en huomannut mitään eroa. Mutta hammaslääkärit eivät uskoneet, että se sattuu, joten he vain jatkoivat. Välillä he painoivat minua hartioista takaisin tuoliin, koska se oli niin sanoinkuvaamattoman tuskallista, että vääntelehdin ja selkäni kramppasi. Heidän piti muistuttaa minua hengittämään, koska olin ihan paniikissa, varmaan aika hysteerinenkin. Se oli hirvein kipu jota olin ikinä kokenut.

Siihen asti siis. Vain muutamia viikkoja sen jälkeen huomasin sitten sen oudon kivun, joka tuntui ositain poskessa, mutta erityisesti etuhampaissa oikealla puolella - siis "sattumalta" juuri siinä, mihin se tuskallinen paikkausoperaatio oli tehty ja lukuisat puudutuspiikit oli laitettu. Ja se sitten oli pahin kipu, mitä olen ikinä kokenut. Laitoin sen muistaakseni asteikolla 1-10 kohtaan 9,7 - koska kun mietin, niin jos kaikki hampaat vedettäisiin ilman puudutusta pois tai sormia leikattaisiin irti tai paljaalle iholle heitettäisiin vahvaa happoa, oletan, että se voisi sattua vieläkin enemmän. Mutta luiden murtuminen ja naaman ompeleminen takaisin kasaan koiranpureman jälkeen, ne olivat sen rinnalla ihan piece of cake. Migreenikin on siihen verrattuna hellä ja pehmeä.

Joten nyt pelkään paitsi sitä itse hammashoidon kipua, niin myös sitä, että se jotenkin aktivoisi taas sen kolmoishermosäryn. Nuo hammaslääkärit tuolla YTHS:llä ovat kyllä kivoja ja ilmeisesti se hammaslääkäri tiesi jotain kolmoishermosärystä ja sanoi, että sen voi laukaista paitsi puudutuspiikki niin myös voimakas kipu, joten hän suosittelee, että puudutamme kun korjaamme tuota paikkaa.

No, yritän jotenkin asennoitua, vaikka heti kun se lääkäri sanoi että se paikka on irti ja pitää korjata, niin aloin itkeä. Yritän nytkin hengittää rauhallisesti, mutta se on todella vaikeaa ja tärisen ja olen ihan suunniltani. Ehkä terapeuttini osaa sanoa jotain tähän ja ehkä tämä liittyy jotenkin johonkin muuhunkin. En tarkoita, että tämä hammaslääkärijuttu olisi trauma, siis sillä oikealla tavalla, mutta ehkä, kun minulla kuitenkin on diagnosoitu se traumaperäinen stressihäiriö, niin ehkä se vaikuttaa noihin hammaslääkärijuttuihinkin, koska tuntuu, että toimii samalla tavalla kuin jos näen vaikka epäilyttävän koiran jossain: menen lukkoon ja kaikki energiani menee siihen, että yritän olla olematta hysteerinen.

Sellainen on varmaan jossain animaatiossa tai piirretyssä tai jossain ollut joskus, että joku ärtyisä hahmo menee taloonsa ja sitten melkein samalla sekunnilla kaikki ovet ja ikkunat menevät itsekseen kiinni ja säppiin. Siltä minusta tuntuu. Siis että kaikki normaalius ja logiikka ja ruumiinikin, kaikki sulkevat itsensä lukkojen taakse ja jäljelle jää vain se hysteerinen minä, joka yrittää sitten selviytyä siitä vastoinkäymisestä ja siitä ei vain tule mitään.

Mutta aion puhua tästä terapiassa, ehkä se auttaa, ja tämä hammaslääkäri varmasti uskoo, jos sanon, että sattuu, ja nyt kun tiedän milloin se on - ja se on iltapäivällä - joten pystyn toteuttamaan hyvin sen rauhoittavien ottamisen, ensimmäinen kolmea tuntia ennen, toinen kahta tuntia ennen ja viimeinen tuntia ennen. Pitää kyllä miettiä jos vähennän tuosta yhden rauhoittavan, tai korvaan sen puolikkaalla, koska välillä kun olen yrittänyt korjata unirytmiäni ottamalla illalla rauhoittavan (tai puolitoista rauhoittavaa), se rauhoittaa vähän liikaakin, koska nukun sitten vähintäänkin kaksitoista tuntia sen jälkeen ja herätessäkin on vielä jotenkin pyörryttävä olo. Minun tarvitsee ottaa sen verran rauhoittavia että selviän hammaslääkärikäynnistä, mutta ei kuitenkaan niin paljoa että se vaikuttaa liikaa toimintakykyyni. Yleensä pelottavien hammaslääkärikäyntien jälkeen menen vain nukkumaan, koska olen niin tokkurassa ja herättyäni minulla on vain hämärä mielikuva kaikesta. Mutta aina on mennyt kaikki kuitenkin hyvin ja mitään ihmeellistä ei ole sattunut. Veikkaankin, että ehkä ne rauhoittavat vaikuttavat jotenkin muistiin - tai ehkä se väsymys vaikuttaa muistiin, koska joskus muutenkin kun en ole mitään rauhoittavia ottanut, olen välillä tehnyt kaikenlaista mitä en muista. "Hienoin" tuore esimerkki on viime viikolta, kun olin monena yönä peräkkäin nukkunut todella vähän ja sitten yhtenä aamuna herään siihen, että saan tekstiviestin terapeutilta, että olenko tulossa terapiaan lainkaan, kun minun olisi pitänyt olla siellä jo 20 minuuttia sitten. Sillä hetkellä tajusin, että pahus, minun olisi pitänyt olla jo 2,5 tuntia aikaisemmin latinantunnilla ja muistin ihan selkeästi laittaneeni kännykkään herätyksen. Kännykkä oli vielä latauksessa, joten minun on täytynyt nousta ja hakea se, mutta siitä minulla ei ole yhtään mitään mielikuvaa, ei siis mitään.

Laihdutukseni ei ole sujunut niin hyvin kuin olisin halunnut, mutta näyttää ihan mahdolliselta, että vuodenvaihteeseen mennessä olen saanut kymmenen kiloa pois. Eli siis olisin vuoden aikana laihtunut kymmenen kiloa. Eihän se ole niin paha, eihän? Tietysti minulla oli paljon korkeampi tavoite, mutta jos nyt edes sen kymmenen saa pois, niin on sekin jotain. Siitä on sitten hyvä jatkaa kevääseen. Syön nykyisin yliopistolla ehkä kerran tai pari viikossa. Se on ollut minulle tähän asti kauhean iso mörkö ja ensimmäisenä päivänä yhdessä ruokalassa, jossa en ollut koskaan käynyt, ensimmäinen kerta oli todella stressaava, että mistä aloitetaan, mihin mennään, miten kaikki toimii, jne. Ja nyt kun olen käynyt siellä syömässä, olen huomannut, että se ei ole niin kuin lukiossa tai yläasteella, eikä sen paikan ensisijainen tarkoitus ole sosiaalisuus, vaan se, että siellä syödään. Ihmiset syövät siellä yksikseen, joskus kun on ollut täyttä, olen joutunut kysymään, että voiko tähän istua ja yleensä vastaus on, että joo tietysti voi. Ja sitten kun istuu vastapäätä jotakuta, joka myöskin syö sitä ruoka siellä yksin, se on melkein niin kuin söisin ruokaa jonkun toisen kanssa. No ei ihan, mutta kuitenkin olen ihan normaali siellä, en ole enää mikään friikki, josta kaikki ajattelevat "omg, syökö se yksin, miten se kehtaa, siinä on varmasti jotain vikaa", koska siellä on paljon samanlaisia ihmisiä kuin minä. Ja siis se pointti on se, että siellä opiskelijat saavat halpaa ruokaa ja se on ihan hyvää ja sitä ollaan siellä syömässä.

Nyt on vaikea ymmärtää, että miksi pelkäsin sitä niin paljon aikaisemmin, mutta tuntuu tavallaan todella hyvältä nyt, tuntuu että olen päässyt jotenkin eteenpäin pääni kanssa, koska voin syödä yliopiston ruokalassa myös yksin. Tällä viikolla latinan tehtävät tuntuivat jotenkin helpommilta. En tiedä olivatko ne helpompia vai onko minusta tullut vain parempi. Muuten yliopisto kyllä stressaa, eniten ehkä typerä kieliopin essee, koska en ole ikinä kirjoittanut kieliopin esseetä ja se ylipäätään tuntuu todella oudolta. Ja siihen on kaksi aihetta ja sen pitää olla seitsemän sivua pitkä. Todennäköisesti aion kirjoittaa "like" -sanan käytöstä puhekielessä, koska toinen vaihtoehto olisi ollut substantiivilausekkeet akateemisissa teksteissä, ja se nyt ainakin kuulostaa ihan hirveän tylsältä.

Lisäksi: vihaan syksyä, nyt kai on lopultakin pakko myöntyä siihen että se on tullut. Kellojen kääntö kertoi minulle, että ilmeisesti se aamu-unisuuteni johtuu osittain siitä, että aamuisin on niin pimeää, sillä nyt tällä viikolla olen herännyt itsekseen paljon ennen kellonsoimista. Ehkä sääkin on ollut nyt tällä viikolla kivempi niin aamuisin oikeasti onkin ollut jotain valoa eikä koko päivä ole ollut vain yhtää harmaata suttua. Pitäisiköhän hakea se ikivanha herätysvaloni kellarikomerosta, jos siitä olisi jotain apua, vaikka se olisi kai ihanteellisinta, että se valoisuus pikkuhiljaa lisääntyisi, mutta siinä minun herätysvalossani pisin himmeästä valoiseen -säätö on viisi minuuttia. Mutta kannattaa kai ainakin kokeilla.