Tänään oli aika mielenkiintoinen päivä. No, se alkoi sillä, että heräsin siihen, että puhelimeni soi. Se oli Marion, jonka kanssa ei olla oltu yhteyksissä ehkä viikko sen jälkeen kun pääsin kesällä kotiin sairaalasta. Normaalisti en olisi varmaan vastannut, mutta koska on yli kaksi kuukautta siitä kun kuulin hänestä viimeksi, ajattelin, että jotain voisi olla vialla. Mutta kaikki oli enemmän tai vähemmän kunnossa. Ainakin Marion kuulosti rennolta ja iloiselta. Vähän hämmästyin, kun kuulin, että hän oli n. 500 kilometrin päässä, ihan vieraan kaupungin psyk. sairaalassa. Yritin kysyä, että miten hän sinne oli päätynyt, mutta hän sanoi vain, että se oli pitkä juttu ja että hän oli vain päättänyt "Kokeilla siipiään" ja oli löytänyt itsensä sitten sieltä sairaalasta. Jutteli niitä näitä, kertoi minulle, että on oppinut, miten sanotaan "hei" arabiaksi, ja sanoi sitten, että kun hän tulee seuraavan kerran käymään täällä, olisi kivaa nähdä minua.

No, oli kiva kuulla kuitenkin, että hän oli kunnossa. Olen aina välillä vähän huolissaan hänestä. Enkä kyllä nytkään ole kauhean vakuuttunut, että ei olisi syytä olla huolissaan, mutta uskon, että hän on hyvissä käsissä.

Tuli herättyä normaalia aikaisemmin tuon takia, niin olin sitten hyvissä ajoin Keskuksella, mutta jostain syystä ovi olikin lukossa. Mitään lappusta ei ollut tai mitään, enkä keksinyt yhtään syytä sille, miksi ovi olisi lukossa. Ulkopuolella oli muiden pyöriä ja kaikkea, joten olin todella hämmentynyt. Mietin hetken, mitä tekisin, ajattelin, että voisin soittaa sinne sisälle ja kysyä, että oliko minulta jäänyt joku info väliin, että paikka olisi kiinni tänään, mutta ei tuntunut siltä, että haluaisin soittaa. Sitten vain lähdin. Terapiaan olisi reilu puolitoista tuntia. Harmittelin sitä, että nyt minulla ei ollut hyvää paikkaa ja tilaisuutta tehdä koulujuttuja. Menin kauppaan ja sitten menin istumaan puiston penkille ja tekemään läksyjäni. Oli lämpimämpi kuin muutamana aikaisempana päivänä, mutta pitemmän päälle todella kylmä silti. Istuin reilut puoli tuntia siellä, tein tehtäviä, join kokiksen ja söin sämpylän. Sitten päätin mennä kiertelemään kauppakeskukseen tappamaan aikaa ennen terapiaa.

Terapiassa terapeuttini tarttui tuohon aamuuni todella vahvasti. Hän yritti kysyä, että miltä minusta tuntui, mitä tunteita minussa herätti se, että ovi olikin lukossa, miksi päätin vain lähteä, jne. Tuo oli hankalaa, koska tuo ei ollut oikein tuntunut miltään. Jotkut asiat todella ärsyttävät minua ja suutun, mutta tänään aamulla en suuttunut. Yritin miettiä syitä sille, että ovi oli lukossa, mutta en ainakaan tiedostanut mitään tunnetta. Toki minua harmitti, että olin tullut sinne asti ja ei ollut sitä läksyjentekopaikkaa, mutta ajattelin vain, että varmaan sille on joku todella hyvä syy, ja että terapian jälkeen yrittäisin uudestaan ja ehkä silloin asiat selvenisivät tai sitten viimeistään huomenna.

Terapeuttini yritti todella kaivaa minusta irti jotain reaktiota tai tunnetta, yritti sanoa, että olisi ymmärrettävää, että olisit vihainen tuossa tilanteessa, ja huomautti jossain vaiheessa, että kun istuin kädet ja jalat ristissä, vaikutin jotenkin suojautuneelta. Yritin sanoa, että minulla oli vain kylmä, koska olin ollut ulkona kuitenkin jonkun aikaa, niin sitten hän sanoi, että niin, jouduit olemaan kylmässä ja tekemään läksyjä siellä kun ovi oli lukossa - varmaan olin edes vähän vihainen siitä. Mutta en vain ollut. Ehkä olisi pitänyt tuntea jotain, terapeuttini yritti ehdottaa kaikenlaista, mutta ehkä tuo on jotenkin jonkinlainen luottamuskysymys. Tai en tiedä, ehkä päässäni on joku piuha kytkemättä tai jotain.

Terapian jälkeen menin takaisin ja kaikki oli ennallaan. Minua edelleen mietitytti, että mitä ihmettä se aamuinen oli, mutta kukaan ei maininnutkaan siitä, niin en minäkään sitten kehdannut sanoa kenellekään mitään. Salla kysyi minulta kyllä, että olinko nukkunut vain todella pitkään kun minua ei ollut näkynyt aikaisemmin, niin silloinkaan en sanonut, että no kävin tuossa oven takana aikaisemmin, mutta lähdin pois kun se oli lukossa, vaan sanoin vain, että minulla oli ollut terapia. Nyt kun mietin asiaa, niin kai pitäisi herätä jotain tunteita tuollaisesta. Lähinnä minulla oli todella epäluuloinen fiilis, sellainen jotenkin vähän vainoharhainen olo, että olenko varmasti hereillä, tapahtuuko tämä oikeasti vai olenko sekoamassa jotenkin. En toisaalta tiedä, miksi mielestäni jotenkin huomattavan usein ajattelen sekoavani tai pidän itseäni vainoharhaisena, kun en vain sekoa, ja ne asiat, joista vainoharhailen, ovat usein jollain tapaa paikkansa pitäviä.

Tänään äiti kävi täällä. Lisäksi opin, että nämä kerrat parin kuukauden aikana kun hän on käynyt täällä veljeni kanssa tai yksin, on toteutettu niin, että he ovat olleet menossa mökille, mutta tulivat sitten "matkalla" pistäytymään. Salla kommentoi tänään, että niin, eihän se tämän kautta kulkeminen kierrä kuin 200 kilometriä... Mutta siis tuon tiesin, mutta sitä en tiennyt, mikä kävi ilmi tänään, kun kysyin äidiltä, voisiko hän heittää minut keskustaan kun hän lähtee, että isäni on näillä kerroilla ollut mukana, mutta hänet on vain jätetty aina autoon odottamaan.

Jotenkin olin pettynyt tuohon. Olin ajatellut, että isäni olisi mennyt omalla autollaa suoraan mökille ja että äitini ja veljeni olisivat kaksistaan kiertäneet tätä kautta, tehneet jotain kaksistaan. Mutta ei. Jotenkin tuli fyysisesti huono olo, sellainen oksettava olo, kun ajattelin, että se mies on jossain minun asuntoni lähellä, on ollut moneen otteeseen, varmaan tietää missä asunkin. Pelkästään kun sain tietää, että se mies on siellä, pystyin kuvittelemaan hänet siellä autossa ja siitä tuli vain huono olo. Lisäksi äitini väläytti sitä mahdollisuutta, että kun hän reilun vuoden päästä jää eläkkeelle, he myisivät sen kotinsa ja sitten ostaisivat kerrostaloasunnon mahdollisesti täältä samasta kaupungista. Äitini selitti, että se ei olisi sitä, että hän kyttäisi minua, eikä sitä, että hän kävisi luonani vähän väliä, vaan että he vain asuisivat siellä ja heillä olisi autotallipaikka, joten saisin lainata autoa aina kun he eivät vain tarvitsisi sitä.

Se tuntui vähän kuin lahjukselta. Toisaalta kun asuin kotona, se oli iso plussa, että saatoin lainata autoa aina välillä ja jotenkin innostuin siitä, että hei, tuolla tavalla pääsisin kaikkiin jyrsijänäyttelyihin, jotka sijaitsevat jossain korvessa. Toisaalta kun olen katsonut miten Jaskalla menee äitinsä kanssa, joka asuu lähistöllä, olen jotenkin ollut todella kiitollinen siitä, että äitini asuu niin kaukana. On saanut tuntea olevansa oikeasti itsenäinen, aikuinen ihminen, ei sellainen riippuvainen tyttönen, joka soittaa äidille, kun tarvitsee autoa lainaksi tai jotain muuta. On ollut hyvä, että äiti on asunut niin kaukana, koska siten en ole voinut pyytää häntä edes apuun. Jos olen tarvinnut jotain kalusteita tai 15 kg rotanruoka tai kuivikepurusäkkejä, olen hoitanut kaiken itse. Se on ollut välillä todella vaikeaa ja olen toivonut, että olisi joku, jolle soittaa, kuten vaikka silloin kun jalkani murtui vajaa vuosi sitten, mutta toisaalta on oppinut tulemaan toimeen itse, koska ei ole ollut ketään sellaista, jonka varaan voisi laskea.

Mutta se tuo otsikon suuri asia oli se, että ensimmäistä kertaa ikinä koko elämäni aikana jätin Jaskan tyynyn ja peiton sänkyyni oman tyynyni ja peittoni lisäksi siksi aikaa, kun äitini kävi. Tuo on ollut aina vain niin ahdistavaa, että on ollut vain helpompi nähdä vaivaa ja piilottaa kaikki Jaskaan viittaava, mutta jotenkin koen, että nyt kun Jaskan kanssa ollaan enemmän tai vähemmän yhdessä taas, minuun kohdistuu paine tehdä jotain toisin. Ja lisäksi haluan jotenkin osoittaa paitsi Jaskalle niin myös itselleni, että asiat ovat toisin, että minä pystyn muuttumaan ja että pystyn jopa päästämään vähän irti näistä salailuistani. Äitini ei edes sanonut mitään, mikä oli suuri helpotus. Totta puhuen en ole edes varma huomasiko hän koko juttua. Varmaan olen mielessäni tehnyt siitä isomman asian kuin mitä se jollekin ulkopuoliselle oikeasti on.

Pitäisi oikeasti ruveta menemään nukkumaan aikaisemmin.