Tuuliviireilen taas. Selasin eilen taas blogini läpi. En lukenut kaikkea, sellaiset "merkityksettömät" osiot hyppäsin yli, mutta muuten luin aika kiitettävästi. Blogin läpilukeminen ei ole enää mikään helppo tehtävä. Kerran kopioin kaikki kirjoitukseni Word-tiedostoon saadakseni selville, miten paljon olen kirjoittanut. Ajattelin etukäteen, että ehkä menee jopa sata sivua rikki. Lopputulos oli itsellenikin aika järkyttävä. Olen kirjoittanut blogiini yli viisisataa sivua tekstiä. Huh. Että ei sitä tuosta vain luetakaan kokonaan läpi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mutta kuitenkin. Keräsin lainauksia. Pääasiassa minusta ja NN:stä. Ja kun minä sain työn päätökseen, luin ne lainaukset läpi. Kun olin saanut ne luettua, olin valmis hakkaamaan päätäni seinään. Se ei vain toimi. Minä&NN ei toimi. Minä olin jo unohtanut, miten kauheaa säätämistä se on aina ollut. Siis ihan aina. Ykkösellä oltiin melkein kavereitakin, mutta sen jälkeen kaiken säätämisen seurauksena ollaan nyt ihan harmaalla alueella. Kaikenlaista on näköjään tullut säädettyä vähän molempien osalta (minä olin jo oikeastaan unohtanut, että hänen ja hänen hiuksensa valtasivat vajaat vuosi sitten välillä niin ärsyttävän paljon tilaa pulpetiltani hänen keikutellessa pulpettiani vasten, että minä yritin keikauttaa hänet tuolillaan).

 

Lisäksi olen palaillut vähän järkiini. Saanut vihdoin ja viimein rentouduttua hieman ja ottamaan etäisyyttä NN-ajatuksiin. Olen paljon skeptisempi nyt. Se tunne, mitä minun ja NN:n epävirallisesta vuorovaikutuksesta on tullut viimeisten kuukausien aikana on vaikuttanut kauheasti minuun. Ei se ole ollut edes kunnolla mitään konkreettista, vaan sellainen epämääräinen kummallinen tunne, että meillä kahdella asiat rullaa hyvin ja että kohta tapahtuu jotain. Vieläkin on hieman se tunne, vaikka en tiedäkään täsmällisesti, mistä se on tullut. Sen selvittämisessä blogikirjoituksetkaan eivät kauheasti auttaneet.

 

Tiedän kuitenkin sen tunteen, tiedän, miten todelliselta se tuntuu. Sitä on hankala selittää, enkä usko, että kukaan muu sitä yhtään missään olisi voinut huomata niin kuin minä. Tai NN, mutta hänen puolestaan en vieläkään voi puhua. Varmaan se on kuin... Kuin katsoisi jotain laajaa taideteosta. Jos se on jaettu pikkuisiin paloihin, niin niistä paloista saa jonkinlaisen käsityksen siitä kokonaisuudesta. Mutta se on silti eri asia nähdä koko kuva, kuin palasten rykelmä, josta saattaa puuttuakin pari kourallista paloja.

 

Se ei johdu katseista, eikä kosketuksista, ei pelkästään ainakaan. Ei se johdu kokonaan minun tulkinnoistani (vaikkakin osittain ehkä). Siihen kuuluu kaikki tekijät, ihan kaikki. Jokainen pienikin ele, joka tapahtuu hieman epätavalliseen aikaan tai epätavallisella tavalla. Ei sitä välttämättä edes huomaa kuin alitajuntaisesti. Ja sitten kun niitä kertyy alitanjuntaan tarpeeksi, niin siitä tulee jonkinlainen fiilis.

 

Silti. Olen tuskaillut ikuisuuden sitä, että NN on niin mahtava, että miten hän voisi ikinä pitää minusta. Että en olisi tarpeeksi hyvä hänelle. Nyt kun oikeastaan ensimmäistä kertaa harkitsen vakavasti vaihtoehtoa, että hän todella pitäisi minusta, mieleeni tulee kysymys: "Onko hän tarpeeksi minulle?"

 

Kuulostaa varmasti kauhean paljon omahyväisemmältä kuin tarkoitan sen. Minä olen aina halunnut olla vapaa. Aina. Ihan aina ja kaikilla tavoilla. Siksi ajatus siitä, että minusta ja NN:stä tulisi jotain... Se tuntuu siltä, että sen mukana minä menettäisin palasen vapaudestani. Enkä minä tykkää siitä ajatuksesta. Minua vaivaa ajatus, että jos NN ei arvostakaan vapautta kuten minä, vaan yrittäisi omistaa minut. Kuin sulkea linnun häkkiin omaksi ilokseen.

 

Varmaan nyt sopisi naurahtaa itselleen pilkallisesti: kaiken jälkeen, kaiken ajan ja säätämisen ja kaikkien tunteiden jälkeen minä en vieläkään luota häneen. Se on ristiriitaista. Minä välitän hänestä, mutta vapaus on minulle tärkeää. Minä en ikinä voisi uhrata suurta osaa vapaudestani yhtään kenenkään takia. Pienen palasen ehkä, mutta en lähellekään niin paljon, mitä jotkut muut.

 

NN on erityinen. Se on ainakin varma asia. Minulla ei ole koskaan ennen käynyt mielessä, että haluaisin ketään elämääni samalla tavalla kuin hänet. Okei, onhan niitä ihastuksia ollut, mutta koskaan en ole pitänyt seurustelua varteenotettavana vaihtoehtona. Nytkin se tuntuu puoliksi siltä, että löisi nauloja omaan arkkuunsa. Minä en vieläkään ole lainkaan vakuuttunut, että minusta olisi mihinkään läheiseen suhteeseen (ja "läheinen" on minun määrittelemänäni sellainen, jossa toista näkisi ehkä myös parin välitunnin lisäksi jossain) yhtään kenenkään kanssa. Välillä tuntuu, että Nankin – joka on sentään eri luokka-asteella ja jota näen ruokatunnilla ja hyvällä tuurilla parilla välitunnilla -  on jo liian läheinen.

 

Tai siis, olen tottunut olemaan yksin. Olen tottunut myös ajatukseen, että tulen olemaan yksin tulevaisuudessakin. Minulla on omat tapani tehdä asioita, omat salaisuuteni ja ajatukseni ja mielihaluni. Olisi ärsyttävää, että pitäisi säätää asioita uusiksi vain jonkun toisen ihmisen takia.

 

Miten minä kuulostan kauhean itsekkäältä? Minusta ei tunnu, että olisin itsekäs. En halua luopua vapaudestani. Tähän näin yksinäiseen olotilaan tottuminen vei kauheasti aikaa ja energiaa, kun aluksi tuntui niin orvolta, kun ei ollut yhtään ketään, jota seurata, vaan piti koko ajan tehdä oman päätöksen mukaan. Mennä sinne minne halusi juuri silloin kun itse halusi ja tehdä sitä, mitä itse halusi. Se oli kauhean hankalaa ja kummallista, mutta nyt kun siihen on tottunut, niin se tuntuu niin vapaalta, että siitä tekee mieli pitää kiinni kynsin hampain.

 

Vapaus on koukuttavaa. Ja muutenkin unelmani on ollut aina olla vapaa. Minusta tuntuu, että nyt olen kohtalaisen vapaa, mutta pelkään, että jos tapahtuu joku muutos, niin minä voin menettää sitä vapauttani ja olla enemmän kahlittu. Ja koska minä en luota lainkaan siihen, että NN haluaisi tai edes pystyisi antamaan minun olla tarpeeksi vapaa, niin minä mietin, että onko hän sitten edes yrittämisen arvoinen.

 

Tietysti minä pidän hänestä ihan tolkuttomasti, eivät ne tunteet ole minnekään kadonneet. Silti minun mielessäni takoo välillä ajatus, että mihin minä häntä muka tarvitsisin? Mitä hänessä olisi muka sellaista, mitä ilman olisin jotenkin vajaampi?

 

Enkä minä osaa vastata noihin kysymyksiin. Se tekee minut surulliseksi. Se saa minut epäilemään sitä, että välitänkö minä sittenkään hänestä oikeasti niin paljon kuin luulen. Ja kyseenalaistamaan yrityksen saada jotain aikaiseksi meidän välillämme. Se saa minut melkein eristäytymään taas ja työntämään häntä kauemmas. Harkitsemaan sitä, että jos hän tulisi sanomaan minulle jotain, minä vastaisin hänelle, että hän ei ole tarpeeksi.

 

Minä olen aina ollut yksinäinen, pienestä pitäen. Minä olen aina ollut hieman melankolinen ja synkkä. En minä usko, että tuollaisen kuvauksen täyttävä henkilö toimisi yhtään kenenkään kanssa. Enkä minä usko, että minä voisin toimia muuttumalla kokonaan joksikin muuksi.

 

Miksi tuntuu taas tältä?

 

***

 

The music is dead, the amen is said

The kiss of faith is what I beg

A loving heart `n soul for sale(?)

 

***