Otsikko todellakin puhuu asiaa. Sain juuri nyt tarpeeksi lomailusta.

Ensiksi minun täytyy nostaa esille asia, joka on vaivannut minua jo pitkään. Kylä. Nyt olen sitten tehnyt taas yhden sellaisen päätöksen, jota en tehnyt mielelläni. Minä lähden. Voi olla, että minussa on vain sitten jotain ehdotonta vikaa, mikä oikeuttaa tuomitsemaan minut, mutta oli eli ei, minun ei tarvitse hyväksyä sitä. Sanotaan, että vain kuolleet kalat menevät virran mukana. Olen kalat horoskooppimerkiltäni, mutta minusta ei voisi oikein sanoa, että menisin virran mukana. Siis oikeastaan missään.

Yritän nyt vain lohduttautua sillä, että ehkä voin tällä uhrauksellani saada aikaan edes jotain positiivista muutosta jossain, niin kuin ne kaikki muutkin, jotka ovat kärsineet noussessaan vallanpitelijöitä vastaan. Muistan, miten käsittelimme historiassa Neuvostoliittoa ja sosialismia. Sitä hehkutettiin ympäriinsä ja ulkomaillakin jotkut päämiehet alkoivat kannattaa sosialismia, kun Neuvostoliitossa meni niin "hyvin". Ja jotkut neuvostoliittolaisetkin uskoivat, että kaikki meni hyvin, koska kaikki vastustelijat eliminoitiin salaa. Me katsoimme tunnilla dokumenttia, missä yksi nainen kertoi, että oli mukana siinä sosialismia kannattavassa joukossa ja että hän ei pitkään aikaan tajunnut, mitä oli tekeillä. Muualla Neuvostoliitossa ihmisiä nääntyi nälkään, heitä vietiin vankileireille tai sitten tuomittiin kuolemaan "oikeudenkäynneissä", joiden tulos oli päätetty etukäteen. Silti joillekin onnistuttiin ylläpitämään sitä kuvaa, että kaikki oli täydellisesti: että malliyhteiskunta oli saavutettu.

No, ei sitä voi verrata tietenkään Kylään, eikä se ole muutenkaan samassa mittakaavassa, mutta jotenkin tuo dokumentti tuli minulle mieleen, kun mietin näitä asioita. Meillä oli viime vuonna koulussa sijainen, joka opetti meille muutaman kurssin englantia ja ruotsia, sekä toimi luokanvalvojanamme, koska varsinainen luokanvalvojamme oli äitiyslomalla. Ensimmäisellä tunnilla emme edes käsitelleet kirjan kappaletta. Hän sanoi, että se ei ole tärkeää, vaan selitti pitkät pätkät ja lopuksi sitten jo suunnilleen lupasi vievänsä meidät kaikki Lontooseen. Minusta se kuulosti vain pötypuheelta, ja kun kaikki nostivat innoissaan kätensä ilmoittautuakseen, minä pidin yksin käteni alhaalla. Siis korjaus: me pidimme yksin kätemme alhaalla NN kanssa.

Myöhemmin kun menimme kirjan kappaleisiin, meidän piti suomentaa se kappale kokonaan ääneen yhdessä tunnilla. Joku ehdotti, että jos me voisimme suomentaan kappaleen vaikka pareittain, koska se kävisi nopeammin. Siihen opettaja totesi nauraen, että emme taida olla tarpeeksi hyviä siihen. Kuitenkin me olimme yläasteelta asti saaneet suomentaa kappaleita itseksemme tai pareittain. Minä pidin siitä naisesta aina vain vähemmän. Sitten meidän piti tehdä tehtäviä kirjasta. Minä olin kuitenkin siinä vaiheessa jo niin kyllästynyt siihen ihmiseen, että pakkasin kirjani laukkuun. En ollut ainoa, mutta muutaman kehotuksen jälkeen olin. Se sijainen käveli minun luokseni ja kysyi, olinko tehnyt. En vastannut, mutta katsoin häntä juuri sen aikaa, että hän tajusi asenteeni. Sitten kaivoin kirjan repustani ja tämä sijainen itse kuudella sormellaan etsi minulle sen sivun ja käski ruveta tekemään. Arvatkaa vain teinkö. Olin ensimmäinen ihminen ovesta ulkona kun hän sanoi, että saisi lähteä.

Useimmat alistuivat kunnioittamaan häntä sijaisena, mutta haukkuivat häntä aina tuntien jälkeen. Minä en taaskaan kuulunut siihen pääjoukkoon. Äitini oli sinä aikana melko raivoissaan siitä että itsepäisyyteni takia "leikin tulevaisuudellani", sillä en tehnyt englannista läksyjä, enkä tehnyt tunneillakaan mitään. Aina kun opettaja käski meidän tehdä jotain, olin juuri niin kauan tekemättä mitään, kun saatoin, ilman että sen sijaisen olisi ollut oikeutettua huomauttaa asiasta. Kerran kun hän haukkui meidän motivaatiotamme, niin yksi oppilaista huomautti pokkana, että opettajankin taidot vaikuttavat siihen melko paljon. Siihen minä sitten täysin vastoin normaalia hiljaista, ujoa ja kilttiä käytöstyyliäni minä tyrskähdin melko äänekkäästi, kun kaikki muut olivat mykistyneet sen oppilaan uskalluksesta.

Sitä opettajaa vastaan luotiin adressi. Adressin allekirjoittivat suurin osa kaikista (silloisen) 1. luokan oppilaista ja vaati siten hänen eroaan. Adressi toimitettiin rehtorille, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Meitä ei otettu huomioon, joten minä otin asiakseni tehdä kaikkeni vastustaakseni tätä sijaista. Ja minä teinkin kaiken mahdollisen siihen asti, että koulu loppui ja myöhässä saavuin noutamaan todistukseni ja stipendini.

Olen kiltti ja hiljainen oppilas, mutta kun olen jotain mieltä, minä todellakin olen sitä mieltä eikä minua saa lannistumaan. Äitini lausui tänään, että minulla on joskus hyvin lyhyt pinna, mutta joskus äärettömän pitkä pinna. Lyhyellä pinnalla hän tarkoitti sitä, että hermostun törkeän usein ihan pikkuisistakin asioista (pääasiassa siitä, että en saa hiuksiani oikein). Pitkällä hän selitti tarkoittavansa sitä, että jos joskus oikeasti päätän jotain, menen vaikka läpi harmaan kiven pitääkseni sen päätökseni.

Kuten tänään. Yritin opetella lumilautailemaan. Olin jo viime lauantaina kokeillut sitä itsekseni, mutta siitä ei tullut suunnilleen yhtään mitään. Olin koko ajan rähmälläni, enkä päässyt ylös. Täksi kerraksi minulle oli palkattu 50 minuutiksi opettaja. Olin ajatellut, että se opettaja olisi joku +30, joka on kangistunut tylsääkin tylsempiin kaavoihin, mutta ei hän ollutkaan. Hän oli vain vähän minua vanhempi (ehkä 20 tai jotain niillä kieppeillä) ja söötti. (^^) Ja tämän kaiken lisäksi vielä törkeän hyvä opettaja. Minä en tällä kertaa kylläkään voinut näyttää tyylikkäältä ja elegantilta, sillä minulla oli kypärä päässä, jalassa liian lyhyet toppahousut ja lisäksi kaaduin ihan jatkuvasti.

Tässä sitten näkyi se minun "pitkä pinnani". Se tyyppi (Ville ^^) opetti aluksi luisuttamaan vain ihan sillä lailla jarruttamalla ja oli aina nostamassa minut ylös kun tuiskahdin rinteeseen. Ja minä olin koko ajan valmis nousemaan ja vaikka se otti välillä ihan törkeän kipeää pudota takamukselleen siihen kivikovaan rinteeseen yhä uudestaan ja uudestaan, minä jatkoin yhä. Hän sanoi minulle, että opin nopeasti. En tiedä, puhuiko hän totta vai sanoiko hän niin vain, että saisin itseluottamusta ja laskisin paremmin, mutta se tuntui edes hieman huojentavalta. Hän kyseli minulta jatkuvasti jotain, mutta minä olin niin kärsivä jostain kivusta tai sitten hengästynyt, joten minä en kysellyt häneltä mitään, mikä on sääli.

Niinpä tämä Ville-tyyppi sai tietää kaiken harrastuksistani, koulustani, musiikkimaustani ja kavereistani (hän sai tietää jopa sentilleen kuinka pitkä olen!), mutta minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin pelkän etunimen. Tai tiedän minä hänestä sen, että hän ei pidä klassisesta musiikista. Hmhp. Niin joo, ja sen että hänestä oli kiva mennä ankkurihississä, kun sen pystyi tekemään "oikein", kun olin melkein yhtä pitkä kuin hän, enkä sellainen metrin mittainen alle 10-vuotias pikkuihminen, joita hän yleensä opettaa.

Se oli tavallaan kivaa tavata edes niin joku uusi ihminen. Olen miettinyt tuota saamaani kommenttia (Tuulensiskolta) ja siksi tänään, kun näin, että lumilautailun opettajani olisi sellainen söötti, päätin kuitenkin, että en yrittäisi olla mitään enempää kuin olen. En yrittäisi olla täydellinen. Ja se oli jotenkin niin vapauttavaa. Se tuntui paljon paremmalta kaatua ja olla autettavana ylös, kun näyttää edes vähän kauniilta vanhojen tansseissa. Joo, tästä saa sen kuvan, että olen totaalisen ihastunut siihen Ville-tyyppiin, mutta en ole (kai). Olen vain ihastunut siihen, että olo voi tuntua ihan oikeasti hyvältä, vaikka ei olisikaan täydellinen ja että joku vieraskin ihminen voi kohdella minua ystävällisesti siitä huolimatta.

Ja mikä oli vaikeinta lumilautailussa? No, aluksi tuotti ongelmia se pysäyttäminen, koska kaaduin suunnilleen jokaisella kerralla kun lauta pysähtyi (tai tarkemmin ottaen kun se ei pysähtynyt). Kääntyminen oli itse asiassa aivan törkeän helppoa! Sen jälkeinen pysähtyminen ei tosin onnistunut, koska Villen mukaan käänsin liikaa ja sitten kun lauta pysähtyi juuri ja juuri, se lähti luisumaan oikealle. Sen sain korjattua vastaliikkeellä. Melkein. Kun lautani yhä vastaliikkeestäkin huolimatta ajautui oikealle, minun piti muistaa laittaa paino sen vastaliikkeen jälkeen takaisin vasemmalle jalalle.

Alukssa opin hyvin nopeasti, mutta sitten oli yksi vaihe, kun en pystynyt parantamaan suoritustani. Syy siihen oli aika nolo. Tai ei se syy välttämättä ole nolo, mutta se, että joku tajuaa sen, niin se on noloa. Se pätee muuallakin, ei vain lumilautailussa, mutta kovin moni ei ole vielä käsittääkseni tajunnut sitä. Ville vain huomautti yhdessä vaiheessa, että kun hän piti minusta kiinni, laskin ihan hyvin, vaikka hän ei antanut minulle paljon yhtään tukea. Kuitenkin kun hän päästi minusta irti, niin laskin huomattavasti huonommin. Siinä näkee sen, mikä on liian suuressa osassa minun elämässäni: minä luotan melkein uppo-outoonkin ihmiseen, mutta minä en luota itseeni. Ja myöhemmin hän huomautti, että laskuni ei etene, koska olen koko ajan valmis kaatumaan. Minun kehoni ei laske, vaan on vain valmis kaatumaan. Sitten hän käski yrittää luottaa siihen lautaan ja yrittää tähdätä siihen laskemiseen, eikä pelkästään kaatumiseen.

Tuossakin näkee yhden elämääni hallitsevan asian: minä en uskalla uskaltaa. Kuulostaa todella typerältä ja vaikka mitä, mutta lumilautailussa en yrittänyt laittaa kaikkea peliin, vaan varmistelin ja olin koko ajan valmiina ottamaan käsilläni vastaan, KUN kaatuisin. Sama on ollut NN:n kanssa jo pitkään. Minä en uskalla vain tehdä jotain, vaan yritän valmistella itseäni siihen kipuun, joka iskee KUN epäonnistun. Että tiedän, että kohta sattuu, joten sen sijaan että yrittäisin estää sitä sattumista kaikin mahdollisin tavoin, yritän vain lievittää sitä tulevaa kipua.

Myöhemmin kun opetus oli jo ohi, menin laskemaan (tai yrittämään laskemista) koulurinteeseen (olimme Villen kanssa olleet kaikkein isoimmassa rinteessä koko ajan O_O). Siellä oli kaksi virolaista poikaa (minua ehkä vuoden tai pari vanhempia), jotka olivat vielä huonompia lumilautailemaan kuin minä. Tai ainakin toinen heistä oli. Hän itse asiassa puhuikin minulle, kun olimme molemmat kaatuneina rinteessä. Minä en oikein pitänyt hänestä, joten yritin tehdä vaikutuksen häneen laskemalla täydellisesti ja olemalla muutenkin täydellinen. Se ei ollut kivaa. En pystynyt laskemaan täydellisesti, mutta vaikka olisinkin pystynyt, se ei olisi ollut yhtä kivaa kuin oli olla huono ja kaatua ja olla autettavana ylös.

Se lumilautailu-opetus oli sellainen äärettömän mukava hetki, ainakin siihen asti, kun äitini huomautti sen jälkeen kahvilassa, että varmaan se poika opetti paljon mieluummin opetti niitä alle 10-vuotiaita, kun siinä oli paljon vähemmän ruumiillista työtä, kun ei tarvinnut koko ajan olla kiskomassa painavaa ihmistä ylös rinteestä. Se sattui. Oikeasti. Kun olin autettavana ylös ja sallin itseni olla epätäydellinen, en ajatellut lainkaan sitä, mitä se Ville-tyyppi ajattelisi painostani. Olinko hänen mielestään sillä tavalla rasittava oppilas, että vaikka hän pystyikin keskustelemaan minun kanssani jostain (en usko, että hänellä on alle 10-v ihmisten kanssa paljon mielenkiintoista juteltavaa, vaikka en tiedä, pitikö hän meidänkään "keskusteluamme" mitenkään mielenkiintoisena), se, että olin niin painava, nollasi ne kaikki hyvät puolet ja sai lopputuloksen vielä miinusmerkkiseksi?

Mutta kaikin puolin kaduttaa, että en kysynyt häneltä mitään. Olisin voinut mainita Kylästäkin ja selittää, miten se oli niin mahtava paikka ja että siellä oli niin mahtavia pelejä, joihin kaikki osallistuivat. Ehkä hän olisi sitten joskus käynyt Kylässä ja minun ei täytyisi harmitella koko ajan, että en kysynyt häneltä mitään.

Niin joo. Hmm. Kylä. Minä siis tein päätöksen, että jätän Kylän. En haluaisi, mutta minusta tuntuu, että minun on pakko. Se paikka saa minut ajoittain niin kauhean surulliseksi. Stressasin Shoutboxin takia ja yritin saada sen niin massiiviseksi kuin joskus kesällä. Ja käyttäydyin väärin, tiedän sen, mutta silti olen itsepäisesti sitä mieltä, että en sentään niin väärin, mitä minulle nyt väitetään. Olin kirjoittanut jo sen valituksenkin, joka minun piti ylihuomenna jättää, mutta ylläpito halusi ilmeisesti selvittää asian salaa. Ja täten minun käsitykseni mukaan pitää yllä sitä huippuyhteisön kuvaa, jota virran mukana menijöille tuputetaan.

Säännöt ovat hyvästä, siitä olen ehdottomasti samaa mieltä. Kuitenkin liika on liikaa. Tätä voisi verrata siihen sijais-tapaukseen. Minä osaan käyttäytyä oikein, eikä se tuota edes minkäänlaisia vaikeuksia, kun tilanne on neutraali. Mutta joskus, kun en ole tyytyväinen johonkin asiaan, niin alan huomaamattanikin kapinoida sitä vastaan. Se ilmenee siten, että kyseenalaistan sääntöjä, enkä pysty noudattamaan niitä vaikka yrittäisinkin, sillä se vain unohtuu, kun en pidä asiaa muistamisen arvoisena. Ja nyt minä kapinoin. Minä yritän uida taas vastavirtaan ja tehdä juuri päinvastoin kuin suurin osa muista.

Kylä on hiljaisempi kuin ennen. Paljon hiljaisempi. Kuitenkin sääntöjä tulee koko ajan lisää. Kesällä Kylä kukoisti ja ilmapiirikin oli hyvä. Sitten tulivat kaikki lisäykset sääntöihin. Allekirjoituksen rajoittamista en pitänyt kovin pahana, enkä pelimäärän rajoittamista neljään. Kun sitä sen jälkeen tiputettiin kolmeen, en vieläkään tuntenut sitä mitenkään kahlitsevaksi. Mutta kun kiellettiin kahdessa tai useammassa minipelissä pelaaminen yhtäaikaa, alkoi se tuntua mielestäni jo liialta. Sitten säädettiin rangaistus antiaktiivisuudesta. Ja sitten kiellettiin Ei-kukaan äänestäminen. Ja sitten säädettiin rangaistus pelistä jättäytymisestä kiireidenkin takia. Shoutboxissakaan käytöstä ei korjata enää ystävänä ja vetoamalla vain yhtenä ihmisenä muiden joukossa, vaan tämä tapahtuu virallisesti auktoriteettien välityksellä ja salaa. Ja jos rangaistus langetetaan, se langetetaan salaa. Pidetään yllä malliyhteisön verhoa.

Ja kun joku kokee itsensä loukatuksi ja väärin-kohdelluksi ja lähtee tämän vuoksi foorumilta, on se vain toissijaista. Toissijaista sen rinnalla, että ne kiltisti kaiken hyväksyvät saavat pitää illuusionsa täydellisestä harmoniasta kaikkien välillä. Olkoon sitten niin.

Mutta kuten sanottu, en haluaisi lähteä. Tuntuu tyhmältä sanoa tämä, etenkin kun  yhtä lukuunottamatta kaiketi jokainen niistä henkilöistä, joita tulen kaipaamaan, lukevat/ovat lukeneet tätä blogiani edes joskus. Fish, Ad, IceLowe, Takaze, Tuulensisko... Niin, ja St. Scoundrel. Enkä minä edes pidä Scoundrelista yhtään kuten näistä muista, päinvastoin, hän on niitä harvoja ihmisiä, jotka saavat minut näkemään punaista vaikka miten yrittäisin hillitä itseni. Ja muiden niiden ihmisten, joista en pidä pätkääkään, tavoin hän saa minut yrittämään sitä täydellisenä oloa, jotta voisin kokea edes itse olevani heitä parempi ihminen. Kai sitä sitten kaipaa niitä inhotuksiakin, joista eroon pääsemisen luulisi olevan totaalinen helpotus.

Olen huomannut, että ne tyypit, jotka kiusasivat minua yläasteella, ovat myös päässeet kaipauslistalleni. Yksikin törkeä tyyppi (ainoa tyyppi, jota olen lyönyt ._.) on vaihteeksi mukava nähdä jossain odottamattomassa paikassa. Vaikka heitä voisikin pitää vihollisina, minä pidin heitä aina enemmänkin haasteina. Kiusaajatytöt olivat niitä vihollisia, sillä olen huomannut vuosien kuluessa, että tytöt osaavat kaikesta huolimatta olla paaaaaaljon ilkeämpiä kuin pojat. No, en minä niitä pahimpia inhotuksia kaipaa, mutta täysin järjenvastaisesti joitakuita kyllä.

Oloni on taas tasapainoisempi ja olen miettinyt asioita entistä enemmän. Minun uusi tavoitteeni: olla juuri niin epätäydellinen/täydellinen kuin olen ja yrittää hyväksyä se edes itse. Mutta kapinoimasta se ei minua estä. :p