Tänään on taas päivä. En tiedä, millainen päivä tänään on, enkä jaksa juuri nyt syväluodata sitä, joten tyydyn toteamaan vain, että tänään on päivä. Se on ainakin suhteellisen varma asia.

Angstini rakoilee. Vihdoinkin. Ihan pikkuisen, mutta sentään edes sen verran. Tänään olo ei ole ollut koko päivää sellainen masentavan synkeän loputtoman angst, vaan on ollut pieniä hetkiä, kun olen tuntenut oloni melkein normaaliksi. Ei niin normaaliksi miltä se saattaa kuulostaa, mutta vähemmän angstiksi kuin muuten. Eikä niitä hetkiäkään ole ollut paljoa.

Ensimmäinen tällainen hetki oli aamulla kello puoli kuusi. Minä näin hyvän unen. Se on totaalisen ihmeellistä, enkä edes muista, koska olisin viimeksi nähnyt jonkun unen, joka oli hyvä. Tai no, ei se kokonaan ollut hyvä, mutta sen unen keskiarvo oli keskivertounen yläpuolella.

Unessa nukuin pommiin. Minulla oli kiire Kylän miittiin, mutta kun heräsin, huomasin, että olin jo puolituntia myöhässä. Kelloni ei ollut herättänyt ja lisäksi raivosin äidilleni, joka ei ollut voinut edes huomauttaa, että hei, olen nukkumassa liian pitkään. Paiskoin tavaroita ja ajattelin, että ehkä minä ehtisin vielä. Että ehkä joku muukin tulisi myöhässä ja yritin saada itseni mahdollisimman nopeasti valmiiksi. Sitten sain postikortin (O_o), jossa yksi kyläläinen kysyi minulta, enkö ollutkaan tulossa. Vastasin hänelle (tekstiviestillä), että nukuin pommiin ja että tulisin, jos he vain voisivat odottaa pienen hetken. Kyläläinen vastasi ja sanoi, että eivät he voisi odottaa.

Itkeskelin juuri vessassa, kun äitini huomautti minulle, että pihaamme tuli juuri sekalainen joukko ihmisiä (äitini mainitsi vielä erikseen, että jollakin oli pörröiset hiukset). Kyläihmiset soittivat ovikelloa, mutta minä ajattelin, että jos en avaisi, niin ehkä he lähtisivät pois. Hiukseni pörröttivät ja olivat auki, ja minulla oli päälläni tavalliset kotivaatteet. Katselin ikkunasta, miten kyläläiset soittivat ovikelloa, ja miten he hetken kuluttua sanoivat jotain toisilleen ja kääntyivät sitten lähteäkseen.

Silloin minä avasin oven. Puristin silmäni kiinni, koska ajattelin, että jos en näkisi heitä, voisin pelätä heitä vähemmän ja ajatella enemmän niinä netti-ihmisinä, enkä Oikeina ihmisinä. (Ja lisäksi kirjoitan juuri ainetta sokeudesta ja siitä, miten tärkeää näkeminen kommunikoinnissa on.) Siinä minä seisoin tukka sekaisin ja silmät kiinni puristettuina, koska en uskaltanut avata niitä, ja pystyin melkein kuulemaan, miten kyläläiset tuijottivat minua. Sitten yksi heistä tapautti minua olkapäähän ja sanoi hei, ja esitteli sitten itsensä. Muutkin alkoivat puhumaan keskenään jotain, ja minä uskalsin vihdoin avata hieman silmiäni.

Satoi lunta ja minä mutisin hakevani nopeasti takkini. Tulin takaisin ja me aloimme kävellä kohti paikkaa x (en tiennyt, mihin olimme menossa, mutta kotipaikkakuntani oli äkkiä muuttunut Helsingiksi). Minä kävelin hiljaa muiden mukana ja letitin samalla hiuksiani (koska minä en pidä hiuksiani suunnilleen ikinä auki, ja ne vain tunkevat joka paikkaan ja sitten kaikki vaatteeni ovat täynnä irtohiuksia). En sanonut mitään, vaan tarkastelin muita ihmisiä. Melkein kaikilla oli nimilaput (ja minulla ei, mikä hermostutti minua hieman), mutta joukossa oli niitäkin, joita en tuntenut. Olin juuri alannut miettiä, kuka yksi pikkuihminen oli, kun tajusin, että se oli unta.

Ja sitten minä heräsin ja kello oli puoli kuusi. Tällainen on hyvä uni. Ei ehkä kuulostanut siltä, mutta kyllä se oli. Se oli se tunne, mikä siinä unessa oli. Se, että vaikka kyläläiset aluksi tuijottivatkin minua uteliaasti, he eivät katsoneet minua niin kuin jotain järkensä totaalisesti menettänyttä hullua, oli niin mahtava tunne. Ja että se yksikin ihminen esitteli itsensä, ja että muut eivät odottaneet minun puhuvan, vaan jättivät minulle sen oman tilan, josta olisin saattanut sanoa jotain, mutta minun ei tarvinnut. Ja kun heräsin, oloni oli ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan levännyt. Minua ei väsyttänyt, vaan tunsin oloni melkein pirteäksi.

No, päivän myötä - etenkin musiikintunnin myötä, kun T. Toukka omi tällä kertaa pianon, jota ei (vieläkään) osannut soittaa edes yksinkertaisista nuoteista, ja opettaja antoi minulle uuden soittimen: marakassin, joka sai minut hieman halveksivaksi kyseistä soitinta kohtaan - tämä pirteys tietysti katosi. Nan sanoi, että hänestä tuntuu oikein pahalta lähteä sinne Lontooseen, kun minä joudun olemaan sitten yksin koulussa ja ruokailussa. Ei se minua niin paljon häiritse, olinhan koko ykkösenkin oikeastaan yksin. En vain halua mainita Nanille siitä, tuntuu, että se voisi saada hänen olonsa vielä syyllisemmäksi.

NN oli taas koulussa ja oli vieläpä jopa epätavallisen ärsyttävä. Ja lisäksi näin, miten hän piirsi mustalla ohuella tussilla äidinkielen pilkutusmonisteeseen. Se on niin epäreilua. Sain itse kuvaamataidosta yhdeksikön, mutta sekin tuli oikeastaan vain äärettömän kovalla työllä. Mutta NN sai kympin. Hän on saanut jokaisesta kuviskurssista kympin. Ja se on epäreilua, koska hänen ei selkeästikään tarvitse tehdä juuri mitään työtä sen eteen. Nytkin katsoin, miten hän vain piirsi permanenttitussilla(!) sellaisen kolmiulotteisen täydellisen siistin kuvan tuosta noin. Se saa minun leukani aika loksahtamaan. Hän piirtää törkeän hyvin, mielenkiintoisesti, realistisesti, nopeasti ja vain piirtää alusta loppuun täydellisesti, eikä edes korjaa mitään koko piirtoepisodin aikana.

Se saa minut aina ajattelemaan, että jokainen on törkeän hyvä jossain. Muistan, miten lukion alkaessa laitoin NN:n nimen hakusanaksi ja löysin hänestä uutisen. Hän oli voittanut yläasteella jonkun kilpailun piirtämisessä. Hmph. Minä en sitten ole oikein hyvä missään. Olen ihan hyvä koulussa, parempi kuin NN, koska teen ensinnäkin enemmän työtä (viimeisenä iltana, mutta on sekin jotain), mutta se tuntuu jotenkin niin typerältä, kun sitä vertaa johonkin tuollaiseen. Ja Nan on minua paljon parempi koulussa. Ja soittamisessa. Ainoa, missä minä voisin sanoa olevani edes hieman hyvä, on kirjoittaminen, mutta tuntuu, että en osaa sitäkään tarpeeksi hyvin. Ja nyt kaikki kirjoitus jumittaa.

No, nyt on taas kauhean väsynyt olo, vaikka nukuin kaksi ja puoli tuntia pian koulustatulon jälkeen. Ja E-Popisto (= EP-opisto) on suvainnut laittaa ne kesäkurssit sinne nettisivuilleen. Nyt sitten tiedän, että kesässäni on jotain tekemistä: 23. - 27. heinäkuuta jumitan typerässä opistossa laskemassa matikkaa yli seitsemän tuntia päivässä ja vielä maksan siitä. No, täytyy toivoa, että siellä olisi edes joku siedettävä tuttu, jotta en ole ihan ainoana omalta paikkakunnaltani. Niin ja voin taas kuluttaa aikaani turhuuteen ja opetella pianolla kappaleita, joita minun ei tarvitse osata.

Angst todellakin siis rakoilee, ensimmäistä kertaa sitten perjantain, eikä ainakaan liian aikaisin. Tällaiset angst-vyörymät ovat todella epämiellyttäviä, koska ne iskevät juuri silloin kun vähiten odottaa, vaikka kaikki olisi hyvin. Sitten se tekee elämästä aika piinallista (ainakin hereilläolosta), kun kuluu kauheasti energiaa siihen, että joutuu jokainen hetki valitsemaan elämisen ja kuolemisen väliltä. Rasittava asia, joka todellakin tuskastuttaa minua äärettömän törkeästi.