Oli Nightwishin keikka tänään ja tulin sieltä vähän aikaa sitten. Ensimmäinen ajatus: minun täytyy laihtua. Muistan sen kun olin edellisen kerran keikalla ja kentällä, ja vaikka se oli hieman rasittavaa, niin se ei ollut mitään verrattuna tähän. Okei, tällä kertaa rupeama oli paljon pitempi - olin jaloillani putkeen yhdeksän tuntia ja kun lopulta päästiin jonottamasta itse stadionille, jouduin valitsemaan hyvän paikan ja juomisen hakemisen väliltä. Valitsin hyvän paikan ja jossain vaiheessa alkoi tulla ihan hirveä jano ja suu oli kuiva ja muutenkin heikotti. Välillä tuntui, että pitää lähteä tästä pois kesken Nightwishin, koska en vain kestä, pakko saada jotain juotavaa jostain. Sinnittelin kuitenkin loppuun, mutta tuntui, että olisin voinut nauttia tuosta koko konsertista paljon enemmän kuin nyt nautin.

Pääsin kyllä aika eteen, en tosin eturiviin. Edessäni oli muutama ihminen, mutta pitkänä näin todella hyvin. Sonata Arctica oli ihan jees, mutta Children Of Bodomista en pitänyt. Tuohon jälkimmäiseen saattoi tosin vaikuttaa suuresti se, että Bodomin aikaan sinne eteen tunki väkisin joukko sekoilevia tyyppejä. Heistä oli hauskaa töniä ihmisiä ja töniä toisiaan niin, että se toinen lensi valtavalla voimalla päin muita ihmisiä. Kun ei sellaisessa tungoksessa mahdu kaatumaan edes, niin heidän mielestään se oli ilmeisesti ihan hillittömän hauskaa. Minusta ei. Ja ilmeisesti ei monesta muustakaan, sillä moni valitti heille ja heistä, ja ennen Nightwishia järjestyksenvalvojat poistivat osan siitä porukasta. He yrittivät vain perustelle, että kun he pitävät vain hauskaa ja bänditkin haluavat, että yleisö pitää hauskaa.

Minua ärsytti todella paljon, siis todella paljon, ja yritin luoda niihin häiriköijiin murhaavia katseita ja päätin, että saakeli ehkä olen läski, mutta laitetaan se nyt sitten hyvään käyttöön ja minun ohitseni ei kukaan pääsisi tönimällä. Toki pari kertaa itsekin melkein lensin kumoon, kun joku voimalla törmäsi johonkin vieressäni seisovaan, mutta kun vieressäni oli yhdessä vaiheessa yksi niistä tönijöistä, laitoin kyynärpään siihen, että töni siihen sitten, saakeli. Teki mieli selittää ihmisille, että pysykää paikallanne, laittakaa vastaan, koska jos me pakotetaan ne tönijät pienempään tilaan, niin sitten heillä ei ole tilaa sinkoutua ympäriinsä. Tuli mieleen Hobitti ykkösen hukkahyökkäyksen "Hold your ground!" -huudahdus. Parasta koko Bodomin aikana oli se, kun vieressäni/lähelläni ollut suomenvenäläispariskunnan mies kiskaisi sen minun ja heidän välissä olleen tönijän sinne muiden tönijöiden joukkoon ja sitten he ja muutama muu koko ajan siinä seissyt tavis tiivistivät sen tilan niin että siitä ei enää päässyt. Oli sellainen fiilis, että jes, näin se kuuluu tehdä!

En usein suutu, tai jos suutun, minusta tuntuu, että ei pitäisi. Nyt kuitenkin suutuin, mutta se tuntui jopa omasta mielestäni oikeutetulta. Ja jotenkin siinä tuntien aikana, kun seisoin siellä todella edessä, jotenkin niihin ihmisiin siinä ehti luomaan jo jonkinlaisen tunnesiteen niihin ympäröiviin ihmisiin. Osa lähti välillä hakemaan juotavaa ja kaikki varmistivat että heidät päästetään takaisin. Ja sitten kun ne tönijät tulivat väkisin siihen, se loi tavallaan vielä enemmän yhteenkuuluvuuden tunnetta niiden osan ihmisten kanssa, kun oli "yhteinen vihollinen". Ja kun päätin pysyä paikallani ja jos minut tönäistiin, minä työnsin tieni väkisin täsmälleen siihen samaan kohtaan missä olin ollut, vaikka sitten kyynärpään avulla. Eikä siinä ollut kyse vain minusta. Katsoin niitä ihmisiä siinä nurkassa (lavan lisäksi oli sellainen catwalk-mainen uloke, joten siinä oli metalliaitojen muodostama nurkka), johonpäin ihmisiä tönittiin ja mietin, että meillä ei ole tilaa, ja jos minä annan periksi, niin sitten kaikki ihmiset ovat kohta liiskaantuneina niitä aitoja vasten, kun yhdet haluavat niin paljon tilaa keskeltä voidakseen sinkoilla ympäriinsä.

Mutta se oli samalla turhauttavaa, koska melkein kukaan ei tehnyt mitään. Ihmiset olivat seisseet siinä melkein neljä tuntia, koska sellaisille paikoille on todella vaikea päästä, mutta sitten ne vatipäät änkivät väkisin, eivätkä vain pujotelleet, vaan juoksivat ihmisiä päin, niin että sellainen kokonainen ihmismassa heilahti siinä kohtaa metalliaitaa päin. Siinä olisi tosin ollut vaikeaa tehdä mitään, mutta ne tyypit sikoilivat siinä ympäriinsä yli tunnin ja todella harvat tekivät mitään. Ja melkein oikeasti sanoin jotain, oli niin lähellä, että en olisi selittänyt niille ympärilläni oleville ihmisille, että jos meistä jokainen pysyisi vaikka väkisin siinä paikallaan (hold your ground), niin ne tönijät eivät voisi jatkaa niin, sillä ihmiset luonnollisesti etääntyivät näistä riehujista, jolloin heille tuli enemmän tilaa riehua, mikä sitten lisäsi sitä nopeutta millä he törmäsivät muihin ihmisiin.

Ehkä olen idealisti, kun ajattelen, että monet ongelmat ovat oikeasti helppoja ratkaista, koska jos ihmiset toimisivat yhdessä, esimerkiksi tällaiset riehujat saisi suhteellisen helposti kuriin. Enkä tarkoita, että heitä pitäisi alkaa porukalla hakkaamaan tai tönimään kostoksi, vaan pelkästään olisivat paikoillaan. Olen ehkä miettinyt taas liikaa englanniksi, kun jotenkin selitys yrittää tulla englanniksi, mistä sitten käännän sen. Mutta hold your ground on kuvaavampi kuin "pysyä paikallaan", koska tuo suomenkielinen kuulostaa todella passiiviselta, kun taas englanniksi se kuvaa sitä enemmän, koska se vaatii oikeasti työtä.

Innostuin varmaan tuosta selittämisestä taas. Tuosta tuli vain se fiilis, mitä ei ole tullut pitkään aikaan. Joskus tuli sellainen fiilis, kun katsoin pitkästä aikaa Gladiaattori -elokuvan, kun tuli se kohtaus, missä Maximus saa ne orjat työskentelemään yhdessä ja lopuksi ratsastaa sillä valkoisella hevosella. Joskus näin myös sellaisen kuvan, missä oli joku mielenosoitus tai joku muu uhkaava tilanne, missä kristityt olivat muodostaneet suojaavan ringin rukoilevien muslimien ympärille. Sellainenkin kuva oli - tai en tiedä oliko se vain uutinen - jossa muslimit muodostivat samantyyppisen suojaavan ihmismuurin synagogan ympärille. Ihmiset voivat saada paljon aikaan yhdessä, mutta jotenkin minusta tuntuu, että usein he eivät saa. Ihmiset vain odottavat, että joku muu hoitaa jonkun asian ja itse keskitytään vain sanomaan, että tälle pitäis kyllä tehdä jotain.

Mutta takaisin konserttiin. Juttelin vieressäni olevan vanhemman miehen kanssa muutamaan kertaan, ja hän mietti yhdessä kohtaa, että minkähän takia täällä on näin paljon kameroita joka paikassa - kuvataankohan täällä Nightwishin seuraava DVD. Minä sanoin, että olin nähnyt Nightwishin keikoilla aikaisemminkin kameroita, vaikka siellä ei oltu kuvattu mitään - paitsi ehkä joitain virallisia videoita nettiin laitettavaksi. Ennen kuin Nightwish nousi lavalle, kuuluttaja kuitenkin sanoi, että tänään sitten koko keikka kuvataan uutta DVD:tä varten. Se oli... todella hermostuttavaa, vaikka ei luulisi, sillä minähän olin vain yleisössä, enkä edes ihan ykkösrivissä. Mutta kuten sanoin alussa, edessäni oli vain muutama ihminen, ja minä olen pitkä, joten koska näin hyvin, todennäköisesti myös näyin edes jonkin verran. Ja kameroita oli paljon. Osa kiinteistä kameroista kuvasi lähinnä lavalle, mutta kun esiintyjiä käveli sillä catwalkilla, nekin kääntyivät. Niiden lisäksi kaksi jonkinmoisessa laitteessa kiinni ollutta kameraa, joita pystyin ohjailemaan ja nostamaan todella korkealle. Sitten vielä siinä pressi-tilassa kulki ainakin yksi mies käsikäyttöisen videokameran kanssa ja kuvasi vain yleisöä. Takana catwalkin päässäkin oli varmaan kameroita, mutta niiden määrästä en tiedä. Siellä oli ainakin kahdeksan videokameraa + catwalkin päässä olevat kamerat.

Sitä yritti nauttia vain esityksestä, mutta kun kamera aina välillä vilahti jossain, niin heti tuli mieleen, että saakeli tuolla se taas menee, näytänköhän tyhmältä. Tukkani oli hyvin ja uskon, että meikkinikin oli ihan ok, vaatteetkin olivat jees, mutta tuntuu että kaikki muu - siis käytännössä minä itse - oli jotain, mistä olin koko ajan kiusallisen itsetietoinen. Olin jossain vaiheessa jo väsynyt ja välillä tuntui että jos en nyt ole hetkeä ihan paikoillani saatan pyörtyä, mutta sehän olisi ihan hirveää päätyä johonkin DVD:lle ja näyttää siltä, että väsyttää eikä kiinnosta. Halusin olla innostunut, mutta pelkäsin, että näytän innostuneena tyhmältä. Mietin myös, että näytinköhän jäykkikseltä, koska en yleensä tanssi, enkä muutenkaan reagoi vartalollani, eli siis kai sitten olen jäykkis. Yritin liikkua vähän myös ruumiillani, mutta mietin, että näytänkö tyhmältä. Mietin myös ovatko pirunsarvisormeni tarpeeksi terhakat vai näyttivätkö ne samalta kuin Frendien Phoebe kun hän opettaa Joeylle kitarasointuja. Käsi väsyy yllättävän nopeasti, tai ainakin omani väsyi. Välillä oikeasti huomasin, että minulla on vääriä sormia pystyssä. Pirunsarvisormijuttu ei ole kovin luonnollinen minulle, kun harvoinhan sitä tulee käytettyä.

Oli hienoa, vaikka tuntui hieman siltä, että ne bändin jäsenetkin keskittyivät todella paljon siihen videojuttuun ja koko esitys tuntui ehkä hieman liian etukäteen koordinoidulta. En tiedä jännittävätkä noin kokeneet esiintyjät tuollaista, ja kai noiden DVD:iden tarkoitus on tavallaan näyttää miltä keikka näyttää, joten miksi sitten muuttaa keikan rakennetta/fiilistä jotenkin? Olen tosin aikaisemminkin ollut hieman pettynyt siihen, miten Nightwish ottaa yleisönsä. Tällä kertaa tosin kaikki bändit olivat aika samalla viivalla, tosin Sonata Arctican pääheppu hölisi ennen viimeistä biisiä aika pitkälti, selitti jonkun jutun, jonka alkuvaiheessa en ollut oikein varma siitä että mikähän se pointti siinä jutussa on. Se oli spontaanimpi ja yhdessä kohtaa se solisti sanoi, että hän menee nyt istumaan hetkeksi, kun seuraavan biisin intro on ihan järjettömän pitkä. Se oli kivaa, siitä tuli hyvä fiilis.

Paras on varmasti ollut Twisted Sisters, jonka näin vuosia sitten. En silloin pitänyt heistä tai heidän musiikistaan, olin vain nyrpeä ja mietin koko ajan, että lopettakaa nyt jo niin sitten tulee Nightwish. Mutta he olivat upeita. Nightwishin esiintymisistä tulee usein mieleen, että he ovat vain soittelemassa siellä lavalla. Tunnelma on melkein sama kuin katselisi televisiosta, vaikkakin kun tänä vuonna eksyin YleTeemalle, kun se edellinen DVD näytettiin siellä, ja tuntui, että kun katsoin sitä siitä, siinä oli paljon parempi tunnelma kuin itse keikalla on ollut. Kyllä he tekevät sen kaiken, että pariin kertaan kyselevät, että hei yleisö, mikä fiilis, tai laittavat alkuun heiheiheiheihei -huudatuksen tai ohjeistavat taputtamaan rytmissä, mutta sekin tuntuu vain siltä, että sekin on tekemällä tehtyä, että on ajateltu, että meidän pitää nyt niin kuin vuorovaikuttaa tämän ihmismassan kanssa, tehdään vähän aikaa vaikka näin. Mutta kai esityksistä tulee vain rutiinia niin nopeasti, että kaikki tulee vähän niin kuin vanhasta muistista.

Ehkä olen väärässä, kun ajattelen, että sen ei pitäisi mennä niin. Mietin vain Twisted Sistersiä ja sitä, miten se oli niin erilaista, he todella vuorovaikuttivat yleisön kanssa, kuten vaikka opettivat ennen biisiä, että mitä yleisö voi sanoa jossain tietyssä kohtaa tai jakoi yleisön vielä osiin ja "katsotaan keistä lähtee eniten ääntä". Ja jos kaikilla esiintyjillä tulisi pakosta päälle rutiini, niin eikö sellainen olisi sitten Twisted Sistersillä nyt vähintään, kun bändi on soittanut 70-luvulta asti. Ja ihan kaikki sellainen, että näyttää peukkua vaikka jollekin eturivissä jolla on hyvä meininki tai jotain. Mutta Nightwish tulee lavalle ja soittaa, tekee pakolliset yleisöhuudatukset ja esiintyjät tekevät omia juttujaan, välillä he tosin katselevat ympärilleen yleisöön, mutta sekin menee niin kuin he katselisivat samaan aikaan kaikkia mutta ei silti ketään.

Floor Jansen on kuitenkin upea. Upea laulaja ja esiintyjä ja hän sentään laulaessaan näyttää edes vähän yrittävän vuorovaikuttaa yleisön kanssa. Nyt tällä keikalla tosin jossain vaiheessa ajattelin, että hei jes, Floor Jansenhan katsoo suoraan minuun, juuri minuun, katson takaisin, mutta sitten alan miettiä, että katsookohan hän sittenkään minuun. Minä näen asian niin, että katse tavallaan jonkinlainen yhteys, joka muodostuu kahden ihmisen välille. Mutta siltä se ei tuntunut. Hän katsoi minuun (tai jonnekin hyvin hyvin lähelle) melko pitkään ja lauloi, ei räpäyttänyt silmiään, minä hymyilin, hän ei edelleenkään räpäyttänyt silmiään, lopetin hymyilemisen, ei räpäytystä, minkä jälkeen minun on oikeasti pakko katsoa jonnekin muualle.

Ehkä nyt keksin paremman sanan kuin vuorovaikutus, kuvaamaan sitä bändin etäisyyttä yleisöön - tai millaisena minä sen koen. Tietysti ajattelin sen taas englanniksi, joten mitenkähän sen taas kääntäisi. Varmaan se, että nyt sinkkuna olen paljon yksin, vaikuttaa siihen, että olen alkanut ajatella enemmän englanniksi. Luen myös kahta kirjaa tällä hetkellä - englanniksi. Katson myös pelistriimiä parhaimmillaan kuutena päivänä viikossa kuuden tunnin ajan päivässä - englanniksi. Kun kirjoitan sitä tarinaani, kirjoitan välillä tekstin sekaan sulkuihin sen, miten olen ajatellut sen sanottavan englanniksi. He kun puhuvat englantia osassa tarinaa, mutta tietysti kirjoitan senkin suomeksi, mutta olen hieman kahden vaiheilla sen suhteen, että pitäisikö minun miettiä esimerkiksi kaikki puheenvuorot ensiksi englanniksi ja kääntää ne sitten, jotta se vaikuttaisi realistiselta. Siitä olen kuitenkin aika varma, että on taatusti paljon helpoimpi kääntää jotain tekstiä, kun se ei ole oma. On todella turhauttavaa kääntää jokin mielestäni täydellisesti kuvaava kommentti, kun sitten suomeksi se ei enää olekaan yhtä hyvä. Miten käännän sen, että henkilö on "rough around the edges"? Voisinhan tosin käyttää suomen kielen hienoa ja laajaa valikoimaa ja sanoa vaikka että "hän on välillä urpo", mutta kun se ei ole sama, koska "urpo" on melkein jopa koominen. Entäs hankala, vaikea - mutta kun se on sitten vähän eri.

Mutta mietin tuon Nightwish asian niin, että "the band interacts with the audience but does not connect with it". Eli vuorovaikuttaa, mutta ei kuitenkaan ole yhteydessä. Kylläpäs kuulostaa typerältä suomeksi, en vain osaa. Mietin kyllä, että jos saan tuon tarinani valmiiksi, niin ehkä seuraavan kerran kirjoitan sen englanniksi. Ja jos minä ikinä päädyn siihen tulokseen mielessäni, että se on tarpeeksi hyvä että voisin edes yrittää tarjota sitä jollekin kustantamolle, niin ehkä haluaisin tarjota sen englanninkieliselle kustantamolle, mahdollisesti jopa siis Briteissä. En usko, että siitä ikinä tulee mitään, mutta jotenkin mietin, että jos oikeasti joku haluaisisikin julkaista tarinani, niin parempi että se julkaistaisiin ensiksi englanniksi, koska olen opiskellut sen verran kirjallisuutta jo tähän mennessä, että tiedän, että menestyneimmät teokset on yleensä kirjoitettu englanniksi (tai aikaisemmin ranskaksi, mutta lähinnä englanniksi silloinkin).

Tunnen oloni todella typeräksi, kun puhun tästä, tai siis kirjoitan, koska tuo koko juttu on niin nolo, on niin noloa myöntää, että ajattelen, että on olemassa edes 0,00001% mahdollisuus, että voisin joskus saada kirjan julkaistua englanniksi, saati sitten että se vielä menestyisikin. Se on typerä haavekuva, jolla leikittelen. Vähän niin kuin tämä blogi. Voisin vain kirjoittaa tämän saman tekstin ja tallentaa sen jonnekin omaan kansiooni ilman että kukaan muu lukisi sitä ikinä. Vähän niin kuin päiväkirja, koska sellainenhan tämä blogini on lähinnä ollut. Mutta en tekisi sitä. Mielenkiintoni ei vain riitä siihen, että kirjoittaisin vain itseäni varten. Koska itsehän tiedän jo kaiken. Mikä pointti siinä on kirjoittaa se johonkin ylös? Ja jos ajattelisin, että en edes pidä murto-osaprosentin mahdollisuutta auki mielessäni että tarinani voitaisiin joskus julkaista, en todennäköisesti viitsisi kirjoittaa sitä. Se on vähän niin kuin se kysymys, että jos puu kaatuu metsässä eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääni? Mielestäni tarina ei voi olla tarina, jos sitä ei kerrota kenellekään, jos kukaan ei kuule sitä.

Ehkä kyse on osittain siitä, että olen miettinyt, että jos jollain tavalla voisin jättää jäljen itsestäni, jos minä voisin saada jossakussa aikaan sen mitä minä koen lukiessani joitain tarinoita, jos minä voisin herättää muissa sellaisia kysymyksiä joita minussa herää kun luen. Tai siis, kun ihminen lukee, se toimii aika pitkälti niin, että lukiessaan olettaa todella paljon, koska teksti nyt vain on aika rajoittunut tiedonvälityskeino, koska siitä puuttuu kuva (usein), ääni ja haju. Tekstiä lukee, vain tekstiä, sanoja peräkkäin, mutta silti onnistuu jotenkin luomaan sen tarinan eloon omassa päässään. Kaikkea ei kerrota, joten joutuu olettamaan aika paljon. Osa voi lukiessaan arvailla että mitähän tapahtuu seuraavaksi.

Yliopiston myötä olen löytänyt kirjallisuudesta uuden puolen. Aikaisemmin mietin vain että mitä sanotaan ja että käykö se järkeen. Nyt kiehtovinta on huomata se, että mitä EI sanota, tai jos on jotain epäloogista. Omassa tarinassani juoni on tietysti myös tärkeä, mutta itselleni kiehtovinta on kirjoittaa sitä päähenkilöä, joka kertoo tarinan. Hän on mielestäni aika tylsä ja rakastan sitä. Hän yrittää olla objektiivinen kaiken suhteen, etenkin kun kuvaa tapahtumia (vähän niin kuin minäkin yritän), mutta hän aika ajoin epäonnistuu siinä tietämättään. En kerro päähenkilöstä paljoa, mutta hänestä saa paljon tietoa kun miettii sitä, mitä hän kertoo, mitä jättää kertomatta tai miten hän tekee sen. Minusta se on kivaa, että se päähenkilö ei joissain tilanteissa osaa tulkita vaikka jonkin äänenpainoa tai ilmettä oikein, koska hän ei oikeastaan halua saada joitain asioita selville, koska silloin hänen täytyisi mahdollisesti myöntää itselleen jotain, mitä hän ei halua myöntää.

Ei pitäisi puhua tästä, kun se on ihan samperin tylsää ja itse pidän ärsyttävänä sitä kun muut puhuvat omista kirjoituksistaan. Tai ainakin yleensä. Mutta tällaiset seikat ovat sellaisia, että ne eivät toimi, jos kukaan muu lisäkseni ei lue niitä. Koska itsehän tiedän, mitä päähenkilö ei tajua, itse tiedän paljon enemmän kuin mitä tarinassa kerrotaan. Ei ole mitään järkeä kirjoittaa arvoituksia itselle jos tietää jo niiden vastaukset.

Pitäisi varmaan lopettaa tämä kirjoitus. Kokeilin äsken kävelyä ja tajusin, että en tunne kahta varvastani. Tulin kotiin kolmisen tuntia sitten, mutta kaksi varvasta toisessa jalassa ovat jokseenkin tunnottomia. Toinen tuntee jos sitä nipistää, mutta kävellessä se tuntuu todella oudolta. Toinen varvas ei tunne edes vaikka sitä nipistäisi. Ei ole ennen käynyt näin, mutta kai se menee ohi. Pitää oikeasti laihtua, niin sitten jalkateriin kohdistuisi vähemmän painoa. Ja varpaisiin myös. Jaksaisi sitten keikoillakin. On vaan pirun hidasta, enkä haluakaan laihtua nopeasti, kun pelkään että iho jäisi roikkumaan. Ja tämä on toivottavasti turvallisempikin tapa ja samalla tulee laitettua koko syöminen uuteen uskoon, kun on syötävä kevyemmin niin pitkään.