Olen ollut jo yli viikon kotona, mutta en vain ole saanut aikaiseksi kirjoittaa. Enkä kyllä ole saanut tehtyä paljon muutakaan, kuten vastattua joihinkin sähköposteihin. Olo tuntuu aika väsyneeltä ja kiinnostus tuntuu olevan aina välillä tiiviisti kiinni jossain muussa, jonka jälkeen pitää hoitaa velvollisuuksia, eikä sen jälkeen sitten kauheasti jääkään enää aikaa tai energiaa.

Olen palannut osastolle ja sieltä kirjoitan nytkin. Ihan ok fiilis on, tuntuu vain ehkä vähän syylliseltä, koska nyt minusta tuntuu, että olen osastolla yksi niistä ihmisistä, jotka voivat kaikkein parhaiten. Ei kai pitäisi olla syyllinen olo, mutta kun kuulee, miten huonosti muilla on mennyt, tulee sellainen fiilis, että kauheaa, he vain kärsivät, mutta minulla on kaikki mennyt hyvin. Tai jos ei olekaan mennyt hyvin, niin se ei ole kuitenkaan romauttanut maailmaani. Mirakin on täällä samalla pihalla taas. Hän on kuulemma ympärivuorokautisella osastolla ja Erica, joka oli jutellut hänen kanssaan, sanoi että Miran poikaystävä oli pari kuukautta sitten tehnyt itsemurhan.

Osastolta lähteminen ei kauhistuta minua kovin paljon - tietyllä tavalla jopa odotan muuttoa ja sitä, että pääsisi kokeilemaan töiden tekemistä. Siitäkin tulee kuitenkin välillä huono omatunto, koska etenkin Krisse ja Erica ovat ilmaisseet, että heille tulee ikävä minua. Erica jopa sanoi suoraan, että hänestä on ihan tosi kurja juttu, että minä lopetan osastolla.

Wienin matka meni tosi hyvin. Siis tosi hyvin. Ei täydellisesti, koska en usko, että tuollaiset matkat voisivatkaan olla täydellisiä, mutta minulle jäi oikeastaan vain positiivinen kuva koko reissusta. Tietysti välillä jotkut olivat eri mieltä jostain ja ajoittain jonkun käytös saattoi ärsyttää jotakuta, mutta ei olisi kovin luonnollista, jos kaikki olisivat olleet lammasmaisesti samaa mieltä kaikesta ja kaikki olisi ollut täydellistä. Viimeisenä iltana melkein romahdinkin, mutta ei siitäkään jäänyt pahaa mieltä. Olin kai aika väsynyt, kun oli pitänyt mennä kaikki päivät melkein koko ajan, joten lopulta yksittäinen pisara katkaisi kamelin selän.

Ei se ollut mikään iso juttu. Oli tarkoitus mennä syömään viimeisenä iltana ja osa halusi mennä "vakipaikkaan", jossa oltiin oltu varmaan kolmena päivänä ennenkin. Minä sitten sanoin, että jos voitaisiin mennä johonkin toiseen paikkaan, eikä siihen samaan taas. Sitten se minun kaverini sanoi, että jos minä haluan, että mennään jonnekin muualle, niin sitten olisi minun tehtäväni löytää lähistöltä joku hyvä ruokapaikka ja johdattaa heidät sinne. Ja aikaa olisi niin ja niin monta minuuuttia, jonka jälkeen mentäisiin sinne vanhaan paikkaan, jos ei siihen mennessä istuttaisi jossain ravintolassa. Se tuli ihan tyhjästä, enkä tiennyt seutua yhtään, enkä muutenkaan ole oikein koskaan liikkunut vieraassa kaupungissa etsien ravintolaa. Itse asiassa en ennen tätä matkaa ollut ollutkaan ravintoloissa kuin viimeksi silloin 15-vuotiaana, kun oltiin koulusta Berliinissä. Sitten tämä kaverini vitsillä vielä kasasi paineita, että nyt on enää sen ja sen verran aikaa ja jos mennään tätä katua vielä kerran toiseen suuntaan, niin mentäisiin vakiopaikkaan.

En ole ihan varma, tajusinko sen vitsiksi heti alussa, mutta jostain syystä se tuntui aika lailla kauhealta. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan piti purra huulta ja yrittää nieleskellä kyyneleitä. Sitten jossain vaiheessa se kaverini sanoi, että hänhän ihan vitsillä kasaa niitä paineita minulle, johon minä sanoin, että se tuntuu silti pahalta. Varmaan oli ihan hyvä sanoa niin, mutta sen jälkeen tuntui kuin olisin pakottanut muut ylivarovaisiksi ja sellaisiksi, että he joutuivat kohtelemaan minua kuin silkkihansikkailla. Sanoivat, että kyllä minä löydän jonkun hyvän paikan, ja eikö ollutkin tämä Amian valitsema paikka todella hieno. Siinä etsimisen aikana ja sen jälkeenkin, kun sitten istuttiin jossain valitsemassani paikassa, tuntui välillä siltä, että patojen murtuminen oli niin lähellä, että välillä piti yrittää näyttää siltä, että katsoi ympärilleen uteliaana, jolloin sai käännettyä päänsä muille, että nämä eivät olisi nähneet kyyneliä, jotka ihan väkisten kihosivat välillä silmiin. Jos joku olisi kysynyt siitä, olisin varmaan purskahtanut itkuun ja hyperventiloinut ja nolannut itseni, kun olisin joutunut itkun seasta yrittää selittää, mistä oikein oli kyse.

Kuulostaa ehkä aika pahalta ja kyllä se silloin tuntuikin pahalta. Vähän niin kuin koulussa kun piti tehdä aina ryhmätyötä, valita ryhmät, mutta minä olin sitten aina ainoa, jota kukaan ei halunnut ryhmäänsä. Mutta kun tuo romahdus oli mennyt ohi, niin oli taas ihan hyvä fiilis, enkä vieläkään koe, että tuo olisi mitenkään pilannut matkaa. Kun ainakin jälkeenpäin oli helppo tajuta, että eiväthän he nyt tosissaan ja ilkeyttään noin tehneet, vaan ihan vitsillä. Ja minusta on kyllä ihan kiva, kun kustannuksellani vitsaillaan, mutta tuolla kertaa olin kai niin väsynyt, että se vitsailu meni ohi.

Mutta hienoa oli ja suunnilleen rakastuin Wieniin. Sinne haluan ehdottomasti uudestaan joskus. Eikä lentokaan ollut yhtään kauheaa. Pelkäsin sitä lentoa aika paljon, mutta korvat eivät menneet lukkoon sillä lailla kuin Berliinin matkalla (jonka jälkeenkin ne olivat viikkokaupalla lukossa), eikä minulle tullut huonoa oloa ja paluumatkalla pystyin jopa osallistumaan sudokujen täyttämiseen, mitä olisin ennen matkaa pitänyt sulana mahdottomuutena.

Matkaseurue oli myös todella kiva. Tietysti minua hermostutti aluksi hieman (kuten tänne kirjoitinkin), mutta kaikki meni oikein hyvin. Yllätyksekseni se kaverini kaverikin oli ihan tosi huippu tyyppi ja meillä oli paljon yhteistä. Tuntui tosi kivalta, että pystyin tulemaan toimeen sellaisen ihan tuntemattoman ihmisen kanssa loppujen lopuksi niinkin hyvin.

Matkan jälkeen olen ollut välillä osastolla, mutta tässä viikon aikana olen käynyt myös Tampereella asunnollani. Sain avaimet ja sitten äidin kanssa mentiin sinne vähän siivoamaan ja vietiin samalla joitain tavaroita. Kun näin sen asunnon, jotenkin en oikein voinut vieläkään uskoa sitä, että minä olin todella saanut sen asunnon. Se oli vähintäänkin niin hieno mitä muistin, ihan pikkuseikkoja myöten. Huomasin nyt myös ikkunalaudan (isoimmassa huoneessa, jossa on huikeat viisi ikkunaa plus kaksi sellaista pientä tuuletusikkunaa reunoissa), joka oli niin leveä, että siihen mahtuu hyvin istumaan ja sen lisäksi siihen saa mahdutettua huonekasveja, joita olisin kaivannut Kuopioonkin. Lisäksi asunnossa oli valmiina jääkaappipakastin (Kuopiossa oli pelkkä jääkaappi pakastelokerolla), joten nyt jos teen jotain ruokaa, niin koska kaupassa ei ole yhden hengen annoksiin pakattuna mitään, niin voin pakastaa osan ruoasta, eikä sitä tarvitse syödä yhden viikon aikana kaksi kertaa päivässä. Siellä oli myös astianpesukone, jota en edes muistanut, mikä on tietysti plussaa.

Olen viettänyt paljon aikaa myös rottien kanssa ja ulkoiluttanut niitä päivittäin, sillä äiti ei ollut uskaltanut päästää niitä ulos, koska pelkäsi, että pienimmät olisivat olleet niin nopeita, että hän ei olisi saanut niitä kiinni. Dostojevski oli laihtunut varmaan lähemmäs 50 grammaa, joten nyt on ollut taas kova työ sen erikoisruokkimisessa. Olen kuitenkin aika luottavainen sen suhteen, että se saa painonsa nousemaan taas, sillä se on ollut paljon pirteämpi taas. Äiti sanoi, että kun olin ollut matkalla, se oli ollut lähinnä hiljainen ja apaattinen, eikä touhunnut paljon mitään. Mutta nyt kun olen ollut kotona, se on ollut todella aktiivinen. Se sai uuden pahvilaatikon "päivähäkkiin", johon laitan sen aamulla ja josta otan sen kotiin tullessani pois, ja tämä pahvilaatikko sai kunnolla kyytiä, kun Dosku päätti, että se on väärässä kohtaa. Pelästyin jo viikonloppuna, että Dosku oli saanut jonkun kohtauksen kun häkistä kuului kauheaa kolahtelua, mutta se olikin vain laatikko, joka osui yläpuolella olevaan tasoon, kun Dostojevski yritti kuonollaan nostaa laatikkoa ja ilmeisesti jotenkin muovata sitä. Ja se jatkoi sitä todella sinnikkäästi ja tosissaan monta minuuttia, kunnes otin sen syliin siliteltäväksi, jotta se lopettaisi sen kauhean metelin. Nyt se on syönytkin todella ahnaasti taas ja tuntuu, että mitä enemmän se syö, niin sitä enemmän se syö sitten seuraavanakin päivänä.

Muut otukset ovat ihan paksussa kunnossa, joten Doskun ruokkiminen pitää siksi järjestää osittain eri häkissä. Tinellillä eilen kuulin hengityksessä pientä rohinaa, mutta veikkaan (ja toivon) että se on pelkkä flunssa, koska muutaman viime viikon olen ihan ikkuna-avaimella vääntänyt ikkunalasit auki, jotta ilma vaihtuisi sisällä, kun on ollut niin kuuma. Se ikkuna on kuitenkin juuri rottahäkin vieressä, eikä rottien pitäisi olla vedossa, joten... Mutta pirteältä se vaikutti, eikä rohisemista kuulunut kuin jos se oli todella kiihtynyt.

Tänään on tarkoituksena mennä uimaan ja huomenna pitäisi mennä maalikauppaan ostamaan maalia, jolla maalaan taas kerran sen pöydän ja tuolit. Aluksi ne olivat valkoiset, mutta maalasin ne Kuopioon violeteiksi, mutta nyt se väri inhottaa minua, eikä se edes sopisi siihen uuteen asuntoon, joten on tarkoituksna maalata ne tummanruskeiksi.

Kellokin on vaikka miten paljon taas ja pitäisi osallistua johonkin osaston toimintaan sen sijaan, että jumitan vain koneella, mutta minkäs teet. Kotona tuntuu olevan niin paljon kaikkea, että siellä ei ehdi. Olen hakenut avoimeen yliopistoonkin ja odotan tietoa niistä työpaikoista, joita olen hakenut. Asiat ovat aika hyvin järjestyksessä siis ja vaikka jokin asia olisikin pielessä, fiilis on kuitenkin hyvä ja jaksava. Paitsi että hieman väsyttää, mutta se ei ole sellaista lamauttavaa väsymystä mitä joskus.