Matikantunnilla<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Herra MO: *kirjoittaa totuustaulukkoa taululle* "Ääh, missä v***:ssa mä oikeen meen?!"

T. Toukka: "Mä voin luetella. 1, 0, 0, 1, 1, 0, 1, 0, 0, 0, 0, 1..."

Jumpula: *tunkee mukaan* "0, 1, 2, 3, 4, 5, 6." *kyllästyy, matkii neiti KK:n käsialaa ja kirjoittaa "Moi Onskuliini" taululle*

Neiti HR: "Hei, T. Toukka, miksi tuosta tulee noin –"

Jumpula: "Älä paasaa!"

Neiti HR: "Ku kumpikaan noista ei vastaa!"

T. Toukka: "...1, 0, 1, 1, 1, 1, 1..."

Matikanopettaja: *tulee luokkaan*

T. Toukka: "...1, 1, 1, 0, 1, 1..."

Matikanopettaja: "Mitä te teette?"

Herra MO: "Lasketaan."

 

-Myöhemmin-

 

Jumpula: "Niin siis mistä tässä tehtävässä oli oikeen kysymys?"

Matikanopettaja: "Jumpula, sulla näkyy olevan vähän jotain ongelmia sun motivaation suhteen."

Jumpula: "Ai miten niin?"

Matikanopettaja: "Älä liiku! Kattokaa nyt kaikki sinne."

Kaikki katsovat: *näkevät, miten Jumpula on kaatanut pulpetin kumolleen ja nojaa leukaansa sen reunaan*

Jumpula: *nauraa itsekin* "No mitä? Mähän oon just täydellinen oppilas: Kuuntelen tarkkaan ja esitän tarkentavia kysymyksiä."

 

-Myöhemmin (eli vartti ennen tunnin loppumista)-

 

Neiti KK: "Mentäiskö syömään?"

Matikanopettaja: "Joo mennään me. Sitten kun kello on tarpeeksi."

Jumpula: "Päästäisit nyt meidät jo, olisit kerranki reilu!"

Matikanopettaja: "Mähän oon aina reilu. Raitis ja reilu, ei horju ei heilu."

Koko luokka: O_O + erinäisiä repeilyjä

Matikanopettaja: "Meidän piti alakoulussa opetella tuollainen motto, niin minä olin kiltti poika ja opettelin."

Jumpula: "Miten se menikään?"

Matikanopettaja: *toistaa (yhtä juhlavasti)*

Jumpula: *mutisee puoli-itsekseen* "Raitis ja reilu, ei horju ei heilu… Hei, mä laitan tuon mun mesetekstiksi!"

 

***

 

Joo, tänään oli taas matikkaa, ja tungin tuohon tuollaisen törkeän pitkän lainauksen. Oli kuitenkin hauska tunti ja älyttömän viihdyttävä. Ja lisäksi minä luultavasti keksin ihan itse vastauksen tehtävään:

"Tutkimusmatkailija T on joutunut ihmissyöjäheimon vangiksi, ja tavan mukaan heimojohtaja sanoo hänelle: 'Saat esittää yhden pyynnön. Jos vastaan siihen myöntävästi, sinut keitetään. Jos vastaan siihen kieltävästi, sinut paistetaan.' Mitä tutkimusmatkailija T pyysi?"

 

Muutenkin oli ihan okei päivä. NN lisää vain entisestään kummallista käytöstään ja tuntuu viettävän yhtäkkiä vain minimaalisen vähän aikaa jenginsä kanssa. Hän istui jopa englanninluokassakin ihan toiseen paikkaan, vaikka se hänen takarivin paikkansa jengin keskellä olisi ollut vapaa (ei mitään valittamista kyllä, minun on helpompi vilkuilla hänen nykyiselle paikalleen kuin sille entiselle). Ja kun hänen jenginsä kulki hissillä, NN käveli portaita. Ja ennen matikantunteja NN ei myöskään ollut jenginsä kanssa (mutta hän meni kaiketi kuitenkin syömään (mitä minä en tehnyt, kun kouluni loppui ihanasti ennen ruokkista)). Hän ei myöskään näytä kauhean surulliselta. Vähän ehkä jotenkin sellaiseltä äkäiseltä ja vihaiselta ajoittain (kuten ykkösellä melkein kaiken aikaa), mutta hän kyllä hymyili ja nauroikin tänään (englannintunnilla työskennellessään herra Entin kanssa.

 

Ja aamunavauksessa oli taas se biisi, mitä soitetaan aika usein, ja nyt se jotenkin jäi minun päähäni pyörimään, niin tekee koko ajan mieli lauleskella lausetta: "On niin helppoo olla onnellinen..." Ja mikä on kummallisinta, minä olen tuntenut oloni suhteellisen normaaliksi ja jopa melkein onnelliseksi kaksi päivää peräkkäin! Yleensä olen korkeintaan yhden päivän ihan onni-ekstaasissa, mutta sitten seuraavina päivinä se laantuu ja viikon sisällä tulee sitten äärettömän paha angst-kohtaus. Nyt ei tunnu oikein siltä, mutta niin on käynyt aina ennenkin, niin kai sitten niin käy nytkin.

 

Ja tänään minä ja äiti raahaudutaan yhdessä Vaasaan ostoksille. Minun pitää hankkia hiuslakkaa (minä ylikulutan nykyisin hiuslakkaa, mutta se on vähän pakko, kun muuten tukkani näyttää heti parin tunnin jälkeen sellaiselta lässähtäneeltä) ja lisäksi aion ostaa sen Morse -brittisarjan DVD-boksina. Maksaa kai suunnilleen kolmekymppiä ja siinä on kahdeksan tuotantokautta. Ja se on ikivanha, jopa vanhempi kuin minä, niin siksi se kai on niin halpa, mutta eipä ainakaan haittaa.

 

Ja kun äiti tulee kotiin vasta kolmen jälkeen ja sitten lähdetään, niin minulla on vielä reilu tunti aikaa nukkuakin. Tätä onnellista tunnetta kuitenkin hieman latistaa se, että tiedän, että on paljon muita ihmisiä, jotka eivät ole onnellisia, niin nyt sitten on jotenkin syyllinen olo, että minä olen onnellinen, mutta jotkut joutuvat olemaan ei-onnellisia. Ja jos olisi onneton, niin olisi kiva tietää, että joku toinenkin on onneton. Se jotenkin vaivaa. Syyllisyys siitä, että minä olen nyt tänään (ja eilen) jotenkin onnellinen, mutta kaikki eivät ole, niin tuntuu, että olen kauhean itsekäs ihminen, kun minusta tuntuu niin hyvältä olla onnellinen, kun voisin onnettomana joku, josta toinen onneton voisi ajatella: "Tuokin on onneton, en ole yksin." Ei kovin loogista.

 

Mutta niin, tänään on ihan hyvä päivä. Olo on tuntunut kaksi kokonaista päivää ihan hyvältä. Tämä tuntuu niin kummalliselta, niin sellaiselta, että jaksaa. Mietin sitten, että tuntuuko muista ihmisistä niin paljon useammin tältä, vai onko se niin, että nämä onnelliset päivät ovat kaikilla yliharvinaisia, joten minun ei pitäisi turhaan odottaa niiden jatkuvan, jotta en olisi itsekkäästi keskimääräistä onnellisempi. Tämä syyllisyys on jotenkin kurja tunne. Silti olen onnellinen. Ja mitä onnellisempi olen ja mitä pitempään, sitä syyllisempi olo minulle tulee.