Vihdoinkin kotona. Tulin juuri englannin kuunteluharjoituksista. Meni ihan hyvin, 26/30. Yksi niistä oli jopa pelkkä huolimattomuusvirhe, joten olen ihan tyytyväinen. Siellä oli joitain muitakin: neiti R, herrat MaP ja JuK, sekä neiti Mil ja Ann, ja sitten vielä neiti JT, HS ja Elm, sekä herra VL. Hoo, muistin kaikki!<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joten NN ei ollut siellä. Näin hänet muutenkin tänään vain kaksi kertaa. Ja silloinkin vain sanan ”nähdä” laajassa merkityksessä. Aamulla näin hänet vilaukselta istumassa oppilaskunnan huoneessa pelaamassa keskittyneesti korttia ja toisen kerran pari tuntia sen jälkeen, kun raahasin itseni yläkäytävälle ja hän oli ihan yläkäytävän oven vieressä ikkunan luona herra JuT:n ja MR:n kanssa.

 

Mutta olen ainakin saanut miettiä sitä eilistä ajatusta, jota en osannut selittää. Sitä, että joskus se, miten NN katsoo minua, saa oloni epämiellyttäväksi ja ahdistuneeksi. No, minä mietin sitä eilen illalla ja löysin ehkä ainakin jonkinmoisen selityksen siihen. Minä olen huono tällaisissa asioissa. Osaan kertoa, miltä minusta tuntuu, mutta sitä en melkein koskaan tiedä, miksi minusta tuntuu sellaiselta. Mutta nyt olen miettinyt asiaa ja osaan ehkä selittää sitä edes hieman paremmin kuin eilen.

 

No, periaatteessa siinä katseessa on kyse siitä, että NN näyttää kauhean uteliaalta. Uteliaalta ja kiinnostuneelta. Välillä tuntuu kuin hänellä oli röntgenkatse, jonka avulla hän läpivalaisee minut. Minulla on asioita, joita haluan pitää salassa, minulla on salaisuuksia ihan jokaiselta ihmiseltä. Nan on kauhean rento tuollaisten asioiden suhteen. Joku voisi käyttää sanaa ”välinpitämätön”, mutta minun mielestäni se ei välttämättä ole oikea sana.

 

Kuitenkin, jos minä en koulussa vaikka syö ruokaani loppuun, niin sanon Nanille vain, että en syö sitä loppuun. Nan vastaa siihen melkein poikkeuksetta: ”Okei. Mennäänkö sitten jo?” Hän ei kysy, miksi minä en syö sitä loppuun, eikä mitään muutakaan. Tai jos minä olen angst ja siksi hiljainen, niin ei Nan ikinä sano: ”Oletpas sinä hiljainen tänään.” Hän vain tuntuu ajattelevan, että jaa, se on hiljainen tänään, okei. Tai jos minulla on huono päivä ja olen ärtynyt, niin hän ei kysy, miksi minä olen ärtynyt. Hänelle riittää vain se fakta, että olen ärtynyt jostain syystä. Ja että jos haluan hänen tietävän syyn, niin oletettavastikin kerron sen hänelle, mutta jos en halua, niin sitten en kerro. Ei hän kysele tuollaisia, eikä katsele minua uteliaasti että sillä tavoin painostaisi minua kertomaan jotain. Hän tyytyy hyvin vähään informaatioon ja se on minusta ajoittain hyvin huojentavaa.

 

Mutta NN. Hän on nähnyt minut aivan erilaisissa tilanteissa kuin Nan ja siksi hän tietää minusta eri asioita kuin Nan. Hyvin luonnollista. Ne seikat, jotka NN tietää, mutta joita Nan ei, ovat kuitenkin niitä asioita, jotka minä mieluummin pitäisin vain omana tietonani. Tai siis, tokihan Nankin on nähnyt minut yksin ja hieman apeana, mutta ei läheskään niin yksin ja niin apeana ja angstina, mitä NN. Tai siis, Nanin kanssa ollessani pyrin olemaan onnellisen näköinen, koska se tulee ihan normaalisti. Mutta kun ei varsinaisesti ole ketään kaveria lähellä niin jos on angst olo, niin minä en hymyile lainkaan, vaan saatan vaikuttaa törkeän synkältä ja surulliselta.

 

Muutenkin tuntuu välillä, että NN – kuten kaikki, jotka IRL kiinnittävät minuun yhtään huomiota – tietävätkin tavallaan enemmän todellisista mielialoistani kuin Nan. Siksi ehkä tuntuu joskus epämiellyttävältä, kun NN katsoo minua niin uteliaasti. Hän ei vaikuta tyypiltä, joka tyytyisi sellaiseen vähäiseen informaatioon, vaan tuntuu siltä, että jos minä käyttäydyn jotenkin poikkeuksellisesti, hän on heti katsomassa, että mitä nyt. Ei noin räikeästi, mutta periaatteessa noin, jos sen kärjistäisi. On niitä muitakin ihmisiä – neiti M etenkin – jotka tuntuvat katsovan joskus, että milläköhän mielellä minä olen tai onkohan jotain tapahtunut, kun käyttäydyn yhtäkkiä niin erilailla.

 

Ja muutenkin, jos voisi edelleen käyttää sitä sanaa, niin Nan on ”välinpitämätön” myös muiden minun asioideni suhteen. Olen maininnut hänelle, että olen netissä siellä ja siellä paikassa ja olen mainostanut hänelle Kylääkin, mutta hän ei ole jaksanut kauheasti kiinnostua siitä. Kyllä hän kyselee kaikesta ”normaalista” – autokoulusta, kokeista, läksyistä – mutta kaikki muu tieto minusta on vain jotain, mistä hän ei ole kiinnostunut laisinkaan. Häntä ei kiinnosta, mitä teen vapaa-ajalla. Kylä-miiteistä hän on kysellyt, mutta ei muista käsittääkseni kuin kaksi ihmistä ja heidätkin vain selityksen kera. Varmaan jos mainitsisin hänelle tästä blogistakin, niin hän vain sanoisi tyynesti, että jaa, kiva. Eikä tietenkään yrittäisi löytää sitä tai mitään, eikä edes kysyisi, saako hän lukea sitä. Häntä ei kiinnostaisi tai vaikka kiinnostaisikin, niin hän odottaisi, että minä sanon hänelle jotain tai muuta vastaavaa.

 

Mutta sen sijaan, jos minä itse olisin Nanin tilalla, niin minä olisin kauhean utelias toisen suhteen. Okei, en minäkään kysele kauheasti Nanilta – huomaavaisuus hänen huomaavaisuudestaan – mutta olisin kuitenkin utelias. Olen itse törkeän utelias NN:n suhteen, joten jos (huom! jos) hän pitäisi minusta, niin hänkin voisi olla melkein yhtä utelias minun suhteeni. Tietysti se olisi imartelevaa, mutta minussa on kauhean tiukassa salaisuuksien pitäminen. Sellaisten tyhmien ja mitättömienkin. Minusta vain tuntuu jotenkin kummalta ajatellakin, että joku tietäisi minusta kauheasti.

 

Olikohan se ykkösellä vai ihan kakkosen alussa, kun istuttiin NN:n kanssa käytävällä vastakkaisilla puolilla. Käytävällä oli kauheasti muitakin ja kauhea sekamelska. Kuitenkin vähän väliä, kun yritin katsella vähän ympärilleni, niin huomasin, että NN katsoi minuun käytävän toiselta puolelta. Siis ei vain pari kertaa, vaan melkein koko ajan. On tietysti luonnollista, että katsoo toista silmiin kerran tai pari, mutta liika on liikaa. Tuossa tilanteessa sitten yritin katsoa joka paikkaan paitsi NN:ään, mutta se ei kauheasti auttanut. Aina kun nostin vähänkin katsettani, niin näin NN:n ruskean silmäparin katsovan minuun käytävän toiselta puolelta. Tunsin oloni epämukavaksi ja ahdistuneeksi. Lopulta sain tarpeekseni ja tuskastuneena nousin penkiltä ja häivyin koko käytävältä.

 

On tietysti okei, että on utelias toisen suhteen, jopa enemmänkin kuin okei – pikemminkin jopa kohteliaisuus – mutta joskus jos NN tuntuu minusta katsovan minuun sillä yliuteliaalla ja kiinnostuneella tavallaan, niin minusta tuntuu, että se on liikaa. Että hän vaikuttaa liian tarkkanäköiseltä ja saattaisi huomata sellaistakin, mitä en missään nimessä haluaisi hänen huomaavan. Minun elämäni on melkein kuin suurta näytelmää. Siksi kun NN katsoo minuun uteliaasti kuin yrittäen saada selville minusta niin paljon kuin vain mahdollista, tuntuu epämiellyttävältä, koska pelkään, että vaikka se tuntuukin olevan jotakuinkin mahdotonta, hän jotenkin saattaisi nähdä jotain ”oikeasta minusta”.

 

Ihmiset eivät näe sitä. Ei kukaan, eikä koskaan. Ihmiset näkevät vain ja ainoastaan sen verran, mitä minä haluan heille näyttää. Ja joskus jos kerron Nanillekin jotain tuosta ”oikeasta minusta”, niin sekin on vain kuin katsoisi itse jotain oikeaa kohdetta ja piirtäisi siitä lyijykynällä karkean kuvan, jota sitten näyttäisi toiselle. Mutta he eivät näe sitä itse kohdetta koskaan. Minä voin kertoa ihmisille, miltä minusta tuntuu ja he voivat nähdä sen, minkä minä annan näkyä, mutta siinä se. Kuitenkin jotkut ihmiset tuntuvat epätavallisen tarkkasilmäisiltä ja heidän kanssaan tuntuu joskus sellaiselta, että he saattaisivat kuin ihmeen kaupalla nähdäkin jotain oikeastioikeasti.

 

En tykkää tuosta. Se saa olon tuntumaan kauhean paljaalta. Sellaiselta, että pitäisi jotenkin suojautua. Tuntuu turvattomalta. En sano – objektiivisesti ajatellen – että se olisi välttämättä mitenkään vain paha asia, että NN saattaisi ehkä mahdollisesti olla tuollainen ihminen, mutta tuohon pelkkään ajatukseenkin tottuminen vaatii pitkällistä miettimistä ja sulattelua.

 

Joo, on tullut taas mietittyä aika paljon. Nan kutsuu tällaista minun pohtimistani filosofoinniksi ja hän sanoo, ettei käsitä, miten minulla riittää mielenkiintoa sellaiseen. Siis asioiden pyörittelyyn mielessä ja asioiden miettimiseen ja tarkastelemiseen eri näkökulmista ja sellaiseen. Nan ei tykännyt lainkaan filosofiasta, kun se minun mielestäni oli yksi koko lukion parhaimmista kursseista.

 

Jos olisi vaikka aihe ”paha”, niin minä voisin pyöritellä sitä ties miten kauan. Miettiä, että voiko sitä edes määritellä ja että ajatteleeko joku olevansa oikeasti paha ja että tekeekö joku oikeasti tietoisesti pahaa ilman että ajattelee millään tasolla sen olevan edes hieman oikeutettua ja että mitä ”paha” edes on, mitä se on ”hyville” ihmisille, vai onko se vain jonkinmoinen hatara määrite jollekin, mistä emme pidä? Minusta on törkeän kiinnostavaa miettiä kaikkia tuollaisia, mutta Nan sanoo, että hän ei näe siinä mitään järkeä. Nan tykkää asioista suoraviivaisina ja yksinkertaisina. Minä puolestani mietin vähän kaikkea asian vierestäkin ja päädyn lopulta kauheaan sekamelskaan, jossa on kauheasti kaikenlaista, mitä pitäisi ottaa huomioon, enkä kuitenkaan välttämättä pääse yhtään mihinkään.

 

Ehkä se näkyy osittain tässäkin, miten minä pidän blogia ja mitä minä kirjoitan tänne. Minulle ei varsinaisesti tapahdu mitään oikeaa tai merkityksellistä, mutta jotenkin saan silti väsättyä kirjoituksen melkein joka päivä. Minä en tiedä itsekään, miten se oikein tapahtuu. Se vain tulee jostain noin vain. Periaatteessa jos koko blogini kirjoituksesta pitäisi erotella ne konkreettisesti tapahtuneet asiat ja sitten minun omat ajatukseni ja tuntemukseni ja spekulointini, niin konkreettisesti tapahtuneita asioita olisi varmaan 1% ja tyhjästä jaarittelua 99%. Tykkään vain jaarittelusta ja jossittelusta ja asioiden (loputtamasta) pyörittelystä.

 

Niin joo, ilmoittauduin tänään hyväksytyn uusintaan, joka on maanantaina. Uusin biologian, koska nyt kun on kirjoitukset tulossa ja biologia on minulla pakollisena, niin tuossa menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Toisaalta on tullut jo hieman luettua, joten koe menisi ilman harjoitteluakin todennäköisesti paremmin mitä edellisellä kerralla, mutta toisaalta kun siihen lukee vielä lisää, niin sitten se on myös samalla lukemista kirjoituksiin.

 

Rehtori oli taas tosi looginen kuuluttaessaan tuosta tänä aamuna. Hän selitti, että vuoden toinen hyväksytyn uusinta on ensi maanantaina ja että viimeinen ilmoittautumispäivä oli eilen. Eli meille kerrotaan noista asioista kauhean aikaisin. Hän kyllä sanoi sitten, että vielä tämän päivän ajan saa ilmoittautua. Eli nyt on taas jotain lisää miettimistä. En usko, että NN uusii mitään. Se rikkoisi hienon kuvion: aina kun minä olen uusinut jotain, NN ei ole uusinut mitään, ja aina kun NN on uusinut jotain, minä en ole uusinut mitään. Ei varmaan ole kauhean suuri todennäköisyys, että se menisi noin, mutta noin se on mennyt.

 

Edelleen kauheasti tekemistä. Minä en käsitä, miten meillä voi olla näin käsittämättömän kamalasti kaikkea tehtävää. Minäkin otan tosi tyynesti nämä asiat, mutta silti tuntuu, että koko ajan pitäisi olla tekemässä jotain koulujuttua. Ei siis yhtään hetken rauhaa, vaan koko ajan on joko pakollisia tämän jakson koulujuttuja tai sitten pitää tehdä jotain kirjoitusten eteen.

 

Lisäksi olen vasta nyt tajunnut lopullisesti, että minä en tiedä yhtään, minne haen. Okei, Kuopioon farmasiaan, mutta sen lisäksi ajattelin hakea Jyväskylään luonnontieteelliseen tiedekuntaan. Nyt kuitenkin vasta tajusin, että siinähän on ties mitä alapaikkoja, josta se pitäisi valita, että mihin hakee. Ja mistä hitosta minä tiedän, mitä niissä oikein on?! Eli tuotakin pitäisi katsoa vielä. Ja ajattelin kuitenkin pitää vielä noita muitakin vaihtoehtoja auki, että jos tuleekin vähän myöhemmin vielä jokin ajatus, että pitää hakea sittenkin vielä jonnekin.

 

Jotenkin tuntuu kauhean hankalalta tämä lukion viimeinen vuosi. Pitää ajatella kauheasti joitain asioita ja yrittää olla ajattelematta toisia lainkaan. Muuten ei toimi lainkaan. NN-suunnitelmakin pitäisi jotenkin hioa vielä Nanin kanssa, että hän voi taas edes yrittää päästä puhumaan NN:n kanssa. Sekin tuntuu kuitenkin tyhmältä: Nan kertoisi NN:lle, että minä pidän hänestä – mitä sitten? Ei mitään, sitten ei välttämättä tapahtuisi yhtään mitään eikä tilanne siirtyisi yhtään mihinkään ja sitten minun olisi enää toista kertaa paha laittaa Nania asialle. Olisi jo vähän kiire, mutta mitä minä voin muka tehdä? Turhauttavaa, kun pitäisi tietää ja osata ja tehdä vaikka mitä ja minkä suhteen, mutta on kuitenkin pihalla kuin lumiukko.

 

Reilua.