Höh, eilen ei ehtinyt kirjoittaa niitä minun oivalluksiani, eikä ehdi tänäänkään, kun äiti on päättänyt käyttää hyväkseen minun väsymistäni kesätöissä, kun hän päätti raahata minut mökille. Eli tiedossa on pian alkava kahden ja puolen tunnin matka (toivottavasti) aurinkoiseen Poriin. Yh. Kaupunki on sinänsä siisti, mutta meidän mökiltä on melkein 30 kilometriä sinne kaupunkikaupunkiin. Mökillä ei ole nettiä. Varmaan hysteria alkaa iskeä siellä, kun pitää elää ihan pois sivistyksestä. Ja pitää ajaa nurmikkoa. Ja maalata aitaa.
No, en tietenkään ole tyytynyt vain hinkkaamaan töissä niitä pulpetteja, vaan olen nostalgisoinut ottamalla kännykälläni kuvia. Ja kaikki tietysti haluavat nähdä niitä, joten tähän minä ne sitten tungen.
Tuossa on kuva vanhasta luokastani ja yhdestä paikasta jolla istuin kuudennella luokalla. Otin kuvan tuosta kohdasta vain ja ainoastaan siksi, että se on se täsmällinen paikka, missä kaikki kidutus alkoi. Sand istui minun edessäni (kuten kuvasta näkyy) ja käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden kiusatakseen minua. Nämä pulpetit eivät ole niitä, mitä meillä oli, mutta niissäkin oli tuollainen lokero tuossa päässä. Sand laittoi minun lokerooni aina lappuja, joissa luki milloin mitäkin loukkaavaa. Jes ja Merry istuivat tuossa, he istuivat noin lähellä, eivätkä he ikinä huomanneet mitään. Kun mainitsin Merrylle joskus yläasteella, että se oli kamalaa, kun Sand kiusasi minua silloin ala-asteella, niin Merry sanoi, että ei hän huomannut ainakaan mitään. Hän ja Jes istuivat vain suunnilleen metrin päässä ties miten kauan, mutta he eivät huomanneet, miten minun elämäni muuttui parissa viikossa siksi h-alkuiseksi.
Tämä kuva on jotenkin epäselvempi, mutta se yrittää kuvastaa sitä, miten minä, TKK ja Sand istuimme kauimmaisessa nurkassa ja Sand kidutti minua. Ja miten minä tuossa istuessani päätin selviäväni. Se oli toinen päivä kiusaamista. Ensimmäinen päivä oli ollut jo niin kauhea, että luulin, etten selviä siitä. Tuossa Sand tapansa mukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun, mutta kysyi TKK:lta minun pääni yli tavanomaisen repliikkinsä: "Hei, TKK, eikö täällä ookin aivan kauhee haju? Ihan niinku jotain homehtuis! Hyi kamala, mua rupee aivan oksettamaan. Hei TKK, haiseeko sielläkin? Varmaan sen hajun on pakko tulla jostain läheltä." Ja TKK hymyili ja pudisti päätään. Sand loukkaantui todella siitä, että TKK ei mennyt siihen enää mukaan, ja kulkiessaan ohi, hän löi meitä molempia selkään. Mutta ei hän onnistunut tuhoamaan enää sitä toivoa, joka minulla silloin oli.
Tämä on hyvin tylsä kuva. Tai ehkä se on muiden mielestä kaikkein paras, koska siihen ei liity mitään jankutusta jostain, mitä olen jo kertonut. Se on vain käytävä, jota pitkin minä kävelin ala-asteella ulos. Kuvakin on suttuinen, ilmeisesti käteni on vähän tärähtänyt, mutta ei kai sille mitään voi.
Olen taas miettinyt paljon asioita. En osaa päättää, onko kivaa olla taas vanhalla ala-asteellani, vai onko se painajaista. Toisaalta sieltä on paljon hyviä muistoja, mutta sitten toisaalta tarvitsee vain nähdä jokin esine, niin muistaa, miten kamalaa siellä joskus oli, miten ihmiset olivat niin kamalia. Silti kun lähdin sieltä, jäin kaipaamaan niitä ihmisiä. Kun lähdin yläasteelta, jäin kaipaamaan luokkaani. Molemmissa luokissa oli joitain, jotka olivat kiusanneet minua. Silti minä olisin toivonut, että ne ihmiset olisivat pysyneet ympärilläni aina.
Tämä liittyy vähän yhteen oivallukseeni, jonka olen tehnyt. Ehkä ehdin kertoa siitä ainakin jonkin verran. Olen miettynyt, että miksi minä kaipaan aina luokkaani, vaikka se olisi ollut kammottava ja jotkut ihmiset olisivat saaneet minun oloni tuntumaan sellaiselta, että kuolema olisi vain paras vaihtoehto. Minä luulen ymmärtäväni sen nyt.
Meillä ei ole kotona mitään unelmaperhettä. Minä en ole myöskään koskaan ollut mitenkään taitava luomaan uusia ihmissuhteita. Siksi minä takerrunkin kauheasti omiin luokkatovereihini. Vaikka he tekisivät minulle mitä, niin se ei vaikuta siihen. Vaikka ajattelisinkin, että he olivat ilkeitä minulle, olisin silti täysin varma siitä, että juuri se meidän luokkamme oli koko maailman paras luokka. Minä halusin niin kovasti olla osa jotain, kuulua johonkin, että sillä ei ollut väliä, miten asia oikeasti oli. Jos joku kiusasi minua, ajan kuluessa aloin ajatella, että vika oli minussa. Se oli yhteisö, jonka jäsen minä halusin olla. Enkä minä voinut haluta kuulua sellaiseen yhteisöön, jonka johdossa oli ihminen, joka oli väärässä kiusatessaan minua. Joten hän ei ollutkaan enää väärässä. Hän ei vieläkään tehnyt palvelusta ihmisille kiusatessaan minua, mutta se ei ollut enää väärin. Kiusaaminen oli aina väärin, meille opetettiin aina niin, mutta minä ajattelin, että minun tapauksessani se oli jotenkin oikeutetumpaa.
Tämän jälkeen aloin löytää itsestäni paljon vikoja. Eivät ne tyhjästä ilmaantuneet, mutta tajusin äkkiä, että jokin, minkä olin luullut olevani itsessäni oikein, olikin kamalan väärin. Minusta tuli hiljaisempi, lakkasin puhumasta koulussa suunnilleen lainkaan. En aluksi edes huomannut sitä, mutta kun paikkoja vaihdettiin ja minut siirrettiin Sandin takaa takanurkkaan keskelle poikajoukkoa, tajusin, miten kamalasti minä olin muuttunut niin lyhyessä ajassa.
Myöhemmin sama tapahtui uudestaan. Minulle keksittiin jopa ikioma typerä pilkkanimi. Koko koulu tiesi minut. Kaikki eivät tienneet edes oikeaa nimeäni, pelkästään sen pilkkanimen. Nyt sitten se pilkkanimen keksijä on minun luokallani (herra Tumppi), mutta minä ajattelen, että hän on hauska ja hyvä tyyppi. Samalla tavalla kun yläasteella luokallani ollut herra Vähis, joka meni amikseen. He ovat molemmat ihan kivoja ja hauskoja tyyppejä. Mitä nyt he sattuivat kiusaamaan minua ja tekemään elämästäni tuskaa, mutta silti ajattelen vieläkin, että he ovat hyviä tyyppejä.
Kukaan ei ole tehnyt väärin kiusatessaan minua tai satuttaessaan minua. Se on vain luonnollinen refleksi, jonka minä saan aikaan olemalla pelkästään se, mikä minä olen.
Kylässäkin oli se episodi silloin joskus. Aluksi olin vihainen ja loukkaantunut, ja uskoin tehneeni oikein, vaikka asian ilmaisussani oli vikaa. Ja samoin ajattelen nytkin. Silti siitä on tullut samanlainen asia kuin noista muistakin. Minä sanon itselleni, että muut tekivät väärin. En minä silti usko siihen enää itse. Se on vain jotain, mitä aina tapahtuu. Se on vain kompromissi, joka minun täytyy tehdä, jos aion ikinä olla osa mitään. Eivät ihmiset tee väärin satuttaessaan minua tai saadessaan minut itkemään. Minussa on vain jotain, joka saa heidät tekemään niin.
Minä olen hyvin rationaalinen ihminen ja olen sitä mieltä, että kaikki toisen satuttaminen on väärin. En minä tietoisesti ajattele, että ihmiset tekevät oikein satuttaessaan minua. Silti jossain syvemmällä uskon tosissani, että he tekevät oikein. Että Merry teki oikein sanoessaan, ettei välittäisi vaikka kuolisin. Että Thes teki oikein hylätessään minut, kun olin luopunut kaikesta hänen vuokseen.
Laskin tässä suunnilleen viikko sitten tulevan päättötodistukseni keskiarvoa. Se sai minut surulliseksi. Nyt minä olen tajunnut myös, miksi. Minä voisin olla huippuoppilas, voisin tahkota kymppejä melkein jokaisesta aineesta, voisin kirjoittaa oikeastaan jopa viisi L:ää. Mutta minä en tahkoa kymppejä, enkä kirjoita viittä L:ää. Minua ei huvita opiskella, koska en halua olla hyvä. En halua olla huippuoppilas. Minä mietin joskus miksi, mutta kun olin tajunnut tuon kiusaamisjutun, niin minulle tuli mieleen ajatus: Mitä jos minä opiskelen liian vähän, koska uskon, että en ansaitse olla hyvä?
Tämä koko ajatusketju lähti liikkeelle siitä asiasta, minkä minä mainitsin unohtaneeni. Sen merkittävän. Minun tekisi mieleni kertoa se, koska se nitoo kaiken yhteen, mutta minua vieläkin pelottaa, että ihmiset kävisivät taas kimppuuni. Enkä minä ehdikään enää. Nyt pitää lähteä mökille. Sentään autossa ehtii nukkua ennen kuin pitää ryhtyä taas puurtamaan.
