Ajatelkaa, olen ollut vaivaisen viikonlopun ilman nettiä ja nyt olen jo onnistunut keikauttamaan kaikki asiat sikin sokin. Siis oikeasti, miten minä onnistun jo ihan parissa päivässä luomaan kauhean kriisin ihan itsekseni?  No joo, piti kirjoittaa oikein vaihteeksi taas paperillekin. Näin se meni:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

***

 

11.1.2008

 

Sarjassamme "Amia turvautuu paperiin ja lyijykynään. Prkl. Tänään oli taas niitä päiviä. Kaiken huipuksi kastuin litimäräksi tullessani kotiin, koska satoi vettä ja tiellä oli melkein kymmenen senttiä loskaa. Ja olen koko päivän ollut törkeän synkkis. En sillä lailla surullisen synkkä, vaan nyt on puhe sellaisesta huonon päivän ärsytyskiukkuisuudesta.

 

Sain taas mustasukkaisuuskohtauksen tänään. Yhdellä välitunnilla istuin oppilaskunnan huoneessa ja NN istui huoneen toisella puolella. Eikä pelannut taaskaan. NN istui nojatuolissa, jonka vieressä on sohva. Sohvalle NN:n puoleiseen päähän istui kukas muu kuin neiti EH – tai "Takiaisakka", kuten minä häntä Nanille puhuessani nimitin. Hän puhui taas NN:lle. He puhuivat varmaan jotain kymmenen minuuttia ja NN katsoi neiti EH:hon ja hymyili ja nauroi.

 

Tuntui pahalta. Tuon jälkeen oli yhteiskuntaoppia, mutta minä vain murjotin ja tuijotin tyhjyyteen, enkä tehnyt muistiinpanoja ja kuuntelinkin vain puolella korvalla. Jotenkin silti mielessäni muodostui täydellisesti yhteiskuntaoppiin liittyvä vertaus. Kysynnän ja tarjonnan laki. Kun tarjonta lisääntyy, niin hinta laskee. Tämä tuntuukin kuin äkilliseltä inflaatiolta: aamulla olen vielä onnellinen ja itsevarma ja kurssit näyttävät vain nousevan. Sitten inflaatio iskee ja yhtäkkiä minä olenkin täysin arvoton.

 

NN ei ole ikinä tullut lainkaan toimeen kenenkään muun tytön kanssa kuin minun. Siis tähän asti. Minä ajattelin, että minusta ja NN:stä tulisi jotain ja että minä olisin ensimmäinen tyttö, jonka kanssa hän tulee toimeen. Ihmiset olisivat ajatelleet, että minä näytän ja olen muutenkin ylitavis, mutta että NN:n suhtautuminen minuun olisi saanut heidät ajattelemaan, että varmaan kaikesta huolimatta minussakin täytyi olla jotain erityistä. Että olisin ollut NN:lle jotenkin erityinen – en vain yksi muiden joukossa. Ja (ennen kaikkea?) myös siksi, että olisin itse voinut tuntea (ja nähdä todisteita), että minä olin jotenkin erityinen edes yhdelle ihmiselle maailmassa.

 

Mutta minä en ole. Enkä tule ikinä olemaankaan. Se ei ole mielipide tai negatiivisuutta, vaan fakta. Vaikka NN:llä ja neiti EH:lla ei olisikaan mitään syvempää, neiti EH olisi kuitenkin se, joka oli, on ja tulee aina olemaan NN:n erityinen. En minä. Minä en tule ikinä olemaan kenenkään erityinen. On jo liian myöhäistä.

 

Olen ollut koko päivän sitten kiukkuinen. En katsellut ympärilleni, vaan valitsin itselleni paikan, jossa pysyin melkein liikkumattomana katse naulittuna lattiaan, kulmat hieman kurtussa ja kädet puuskassa. Ei luulisi, että tuollaisena – melkeinpä NN-mäisen huonolla tuulella olevana – olisin ollut mitenkään tavallista houkuttelevampi lähestyttävä, mutta näköjään sitten kuitenkin olin. Oppilaskunnan huoneessa heti mustasukkaisuuden alkamisen jälkeen hätkähdin, kun neiti AM puhui minulle. Ei tule heti mieleen, koska hän olisi puhunut minulle edellisen kerran ennen tuota. Kyseli, että miksi aion pukeutua penkkareissa ja kertoi sitten itse pukeutuvansa ranskalaiseksi sisäköksi. Sanoin hymyillen, että se kuulosti hienolta.

 

Ja sitten ennen matikantuntia istuin lysyssä penkillä ja tuijotin käsiäni. Näin silmäkulmastani, miten neiti KK säntäsi paikalla ja kuulin, miten hän kyseli, oliko opettaja jo luokassa. Ennen kuin kukaan ehti vastata hänelle, hän huudahti, että "eihän se voi olla, kun Amia istuu tuossa!" Hän tuli istumaan viereeni ja varmisti, että eihän meille ollut tullut mitään läksyjä. Pudistin päätäni ja sanoin, että edellinen tunti oli mennyt kokonaan siihen, kun oltiin katsottu vanhoja YO-tehtäviä. Neiti KK sanoi sitten siihen, että ne kaikki YO-tehtävät olivat olleet törkeän vaikeuta. Puhuttiin siitä siihen asti kun opettaja tuli.

 

Tuon lisäksi sain hätkähtää vielä kerran, kun äidinkielen tunnilla lukiessani edelleen ärtyneenä artikkelia tuulimyllyistä, neiti MM kysyi, voisinko antaa hänelle siitä (vieressäni olevasta) paperisysteemivehkeestä kaksi paperia. Annoin ja hän katsoi minua silmiin ja kiitti.

 

Kummaa meininkiä. Olisihan se voinut toisaalta olla sattumaakin. En tiedä miksi. Kaikki random-ihmiset puhuivat minulle juuri tänään. Vai olenko jotenkin hankalammin lähestyttävä, kun katselen ympärilleni ja hymyilen? Tai ehkä se Jokelan tapaus vaikutti heihin niin, että kun minä – yksinäinen ja syrjäytyvä tyyppi – näytin negatiiviselta, he pelkäsivät, että jos kukaan ei sanoisi minulle mitään, tulisin seuraavana päivänä kouluun lahtaamaan ihmisiä. Tai ehkä – mitä tietysti haluaisin uskoa – he oikeasti näkivät, että päiväni on huono ja että olin alakuloinen, ja he välittivät ja halusivat tehdä edes jotain. Tuskin.

 

 Nanin kanssa tuli kuitenkin naurettua. Lopulta. Aluksi minun oli vaikea saada sitä hauskuuttelevaa vaihdetta päälle, mutta tuli se sieltä. Selitin Nanillekin tilanteen. Tuli todella rakentava kommentti taas vaihteeksi. Kun minä kuvailin sitä, miltä tuntui, kun mustasukkaisuuskohtaus iski ja sanoin, että silloin tekisi mieli vain potkaista NN:ää, Nan sanoi innostuneena: "Hei! Tee joskus niin!" Nanin mielestä ajan määrän ollessa tämä, tärkeintä on vain, että NN saa tietää. Sitä, miten hän saa tietää – tai kuten Nan sanoo, miten "asiat tulevat ilmi" – ei ole väliä.

 

Sovittiin Nanin kanssa, että hän jatkaa sillä ennen joulua tehdyllä suunnitelmalla, johon sisältyy meseosoitteeni antaminen. Niin, ja hän ei kerro minulle, jos onnistuu siinä, vaan vasta tietyllä hetkellä hän sanoo, jos EI ole onnistunut.

 

[Loppu deletoitu]

 

 

12.1.2008

 

"You know, when God closes the door – " ( - the window opens)

"He breaks your heart too."

"It doesn't go like that!"

"It does now."

 

***

 

Lainaus tämänpäiväisestä Monkista. Ja vaikuttaa siltä, että kynä, jonka sain edes suhteellisen huomaamattomasti mukaani, sisältääkin HB-lyijyä, eikä H-lyijyä, jota minä aina käytän. Prkl.

 

Mutta taas Monk onnistui tuntumaan jotenkin ajankohtaiselta. Ylikomissaario Stottlemayerilla oli ongelmia vaimonsa kanssa. Hän uskoi, että tällä oli suhde jonkun kanssa. Tappeli yhden yllyttäjän kanssa ja joutui vihanhallintakurssille. Käski Monkin ja Natelien varjostaa Karenia (vaimoa). He näkivät, miten Karen tapasi jonkun miehen, ja he ottivat kuvia. Kun Leland (Stottlemayer) näytti ne kuvat vaimolleen, tämä kertoi, että se mies oli avioerojuristi. Kun Leland kysyi, että miksi, niin Karen vastasi vain: "Koska sinun täytyy kysyä: 'Miksi', Leland." Sitten se jakso loppui tuohon alun dialogiin.

 

Olo on vieläkin surullinen. Minä vihaan sitä, että olen näin helposti mustasukkainen. En silti voi sille mitään. Ja minulle tulee siitä aina kamalan surullinen olo. En tiedä edes miksi. Olenko liian omistushaluinen ja surullinen siksi, kun en "saa kaikkea mitä haluan"? Pelkäänkö menettäväni "erikoisuuteni"? Pelkäänkö menettäväni NN:n?

 

Minä en tiedä. Tai siis, kun yritän järkeillä tuota, niin minun tuntemukseni tuntuvat täydellisen typeriltä: NN keskusteli tytön kanssa ehkä kymmenisen minuuttia, ei erityisen pitkä aika. Lisäksi he eivät istuneet edes samalla sohvalla vierekkäin, vaan eri tuoleissa. Ja neiti EH aloitti keskustelun (sanomalla: "Sait sitten ne tekstitaitovastaukset valmiiksi?"). Ja EH:lla on poikaystävä, joka myöhemmin itse asiassa liittyi mukaan tuohon keskusteluunkin. Ja neiti EH juttelee kauheasti juuri NN:n tyylisten poikien kanssa. Ja kun herra Enttikin tuli myös paikalle ja liittyi keskusteleluun, hän istui NN:n syliin. NN (joka ei minun tulkintojeni myöskään pidä lainkaan siitä, kun ihmiset koskevat) luopui paikastaan tuolissa ja istui sen käsinojalle. Ja se oli se käsinoja, joka oli kauempana neiti EH:sta.

 

Okei, minä en puhu pojille, mutta sattuimoisin juuri tuolla hyppytunnilla Jumpula tuli viereeni sohvalle. Makasi siinä pää melkein minun sylissäni ja myöhemmin, kun hän oli häipynyt sohvalta hetkeksi ja siihen oli tullut tyttöjä, niin heti kun paikka vapautui, hän syöksyi siihen. Paikka oli minun vieressäni ja vaikka siinä aikaisemmin istunut neiti AM oli mahtunut siihen hyvin, Jumpula istui minussa ihan kiini ja senkin lisäksi nojasi päätänsä taakse niin, että se tuli osin minun olkapäälleni. Jos yhtään kukaan tyttö tekisi noin NN:lle, minun korvistani tulisi luultavasti savua, kun olisin niin mustasukkainen.

 

Tai siis, kun teknisesti ajatellen tuo olisi paljon pahempi kuin NN:n tapaus, mutta minusta ne ovat kuitenkin niin eri asia. Minun ja Jumpulan välillä ei ole yhtään mitään, se on itsestäänselvyys. Ei NN:n ja neiti EH:nkaan välit näytä paljon sen kummemmilta, niin miksi ihmeessä minä otan sen sitten niin raskaasti?

 

 NN ei ole erityisemmin näyttänyt mustasukkaisuuden merkkejä koskaan. Toisaalta äärettömän positiivista, mutta toisaalta todella toivoisin, että olisi. Jos minä välitän NN:stä törkeästi ja olen mustasukkainen suunnilleen jokaisesta pikkuasiasta, niin miksi NN ei ikinä näytä olevan mustasukkainen minusta? Okei, ei toisaalta ole kauheasti syitäkään, mutta enhän minäkään tarvitse mustasukkaisuuteen syitä. Ja eikö tuo NN:n suhtautuminen tarkoittaisi, että hän ei – oikeasti, todella, syvästi – välitä?

 

En tarkoita, että mustasukkaisuus olisi hyvä asia, mutta laittaa se jotenkin miettimään, kun minä otan kaiken kauhean raskaasti, mutta NN ei tunnu ottavan yhtään mitään minuun liittyvää negatiivisesti. Jos hän välittäisi, eikö hänenkin mielessään kävisi joskus, että jos minulla olisikin joku muu tai että jos pitäisinkin jostakusta muusta? Eikö hän myös pelkäisi menettävänsä minut niin kuin minä pelkään menettäväni hänet? Ja jos niin, niin miksi siitä ei ole ikinä näkynyt yhtään ainutta merkkiä?

 

Tuo vaivaa minua paljon joskus. Ainoa edes jotenkin tuohon viittaava seikka on se, miten Nan sanoovälillä, että hänestä tuntuu, että NN ei pidä hänestä. Ensimmäisen kerran, kun Nan mainitsi tuosta, hän kysyi minulta ensiksi: "Miten mustasukkainen sä luulet, että NN on?" Kysyin heti, että miten niin, ja Nan heitti ilmaan teoriansa siitä, että NN on mustasukkainen hänelle minun takiani. Nan käyttää aina itsepintaisesti ilmaisua, että hän "varasti minut NN:ltä". Typerää ja epäoikeudenmukaista, mutta minä todella toivon, että noin olisi.

 

Mutta NN saa minussa aikaan paljon ainakin jonkin verran näkyviä reaktioita. Sen sijaan ainoa kerrat, kun NN on reagoinut yhtään mihinkään, mitä minä olen tehnyt, ovat olleet minulta täysin vahinkoja. Tarkoituksettomia pikkuasioita, joita en ajatellut edes reagoimisen arvoisiksi: Kun kakkosella aloin viettää aikaa Nanin kanssa sen sijaan, että olisin istunut NN:n vieressä sohvalla, ja sitten hän ei enää päästänytkään minua siihen; ja sitten se, kun heitin sen kommentin uskonnontunnilla. Miksi hän ei ikinä reagoi sellaisiin seikkoihin, joihi odotan hänen reagoivan, vaan pelkästään niihin, joita en edes tarkoita mitenkään, tai edes tajua aluksi?

 

Laitoin Nanin kuitenkin jatkamaan sitä NN:n metsästystä. Se on senkin kannalta hyvä – kuten sanoin Nanillekin – että minun ei itse tarvitse tehdä mitään. Muuten säätäisin ikuisuuden epäilyjeni kanssa ja jos hän ärsyttäisi minua sellaisena päivänä, kun minun pitäisi lähestyä häntä, minun pitäisi niellä ylpeyteni. Ja siitäkin huolimatta todennäköisesti sanoisin "tunteistani tunnustamisen" yhteydessä, että hän ärsyttää minua juuri ihan hitosti ja että minun tekisi mieli lyödä häntä lättyyn.

 

[Loppu deletoitu]

 

***

 

Kaiketi voisi sanoa jotain tästäkin päivästä.  Oli biologian koe, johon ei tullut luettua oikein kauheasti. Puolet alueesta meni jotenkin, mutta siinäpä se oikeastaan oli. Koe oli kuitenkin törkeän helppo. Risteytystehtäväkin oli juuri se sama, mitä me oltiin tehty tunnilla juuri joskus ennen joulua. Ja perjantaina käsiteltiin yhtä esseeaihetta perusteellisesti. Ja sitten oli sanaselitys, joka meni vähän niin ja näin, mutta elättelisin silti toiveita, että saisin yhdeksikön todistukseen aikaisemman seiskan sijaan. Kirjoitin melkein konseptillisen, mutta tein sen tunnissa, joten ehdin kotiinkin hetkeksi ennen kuin piti mennä säveltapailuun.

 

Ja minä olin koko päivän aika palasina. Tuntuu vain, että NN ei välitä. Jos hän on kauhean surullinen, niin en minäkään toki ihan päivääni sillä pilaa, mutta se vaikuttaa kuitenkin ainakin hieman. Mutta miten minun huonot päiväni vaikuttavat NN:ään? Eivät niin yhtään mitenkään! Tyyppi vaikuttaa vain melkein entistä iloisemmalta.

 

Katsoin häneen vain yhden ainoan kerran koko päivänä – sekin oli silloin, kun olin varma, että hän ei nähnyt. Ja en olisi katsonut sitäkään kertaa, jos en olisi nähnyt sitä Takiaisakkaa taas hänen kimpussaan. Murh.

 

Olen taas kerran hyvin skeptinen sen suhteen, että NN pitäisi minusta. Olen pyöritellyt sitä mielessäni koko viikonlopun ja tullut taas tulokseen, että minä olen ylireagoinut. Hän ei pidä minusta, hän ei välitä. Ja kukapa häntä voisi syyttää? Ajatelkaa minua! Melkein sanoin: "Katsokaa minua", mutta se taitaa olla aika lailla mahdottomuus. Mutta kuitenkin. Minussa ei ole yhtään mitään. Ei mitään. Ei ulkoisesti, eikä myöskään sisäisesti. Mitä minä oikein edes kuvittelin? Mitä NN olisi muka voinut nähdä minussa? Miten ihmeessä minä saatoin olla niin typerä, että uskoin hänen pitävän minusta takaisin?

 

En tosin usko, että hän vihaisikaan minua. Sen sijaan uskon, että olen vain joku selkeän epäkelpo tyyppi, jolta saa kuitenkin huomiota. Kukapa ei tykkäisi saada osakseen ihailua ja huomiota? Mutta muuta minä en ole. Minä olen vain huomiopankki. Mutta jos huomiopankki ehtyy, niin sillä ei ole väliä. Pärjäähän sitä ilmankin. Turha stressata, mitä väliä?

 

Kaikki kerrat, kun olen ajatellut, että hänellä olisi saattanut olla ikävä minua... Nyt olen vakuuttunut siitä, että ainoa asia minussa, jolla on yhtään väliä, on se, että hän saa minulta huomiota. Ei sillä ole väliä, keneltä sitä huomiota saa, kunhan vain joltain. Mutta ilmankin pärjää. Kaikki katseet ja kosketukset... Nekin ovat olleet vain osa huomiopeliä, jota minäkin joskus pidän yllä random-tyyppien kanssa. Mutta todellisuudessa NN ei välitä.

 

Ja miksi välittäisikään? Minä en keksi enää yhtään syytä sille. Ajattelin, että tuo tunne menisi viikonlopun aikana ohitse, mutta jotenkin tämä mustasukkaisuus on johtanut tällaiseen erilaisen mielentilaan. Minä en riitä. En ole tarpeeksi. Minä olen huono. NN ei välitä. Kukaan ei välitä. Enkä ansaitsisikaan välittämistä, koska minussa ei ole mitään sen arvoista.

 

Tänäänkin aamulla katsoin itseäni peilistä ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan näin itseni taas selkeästi. Minua kuvotti. Ei vain jokin, vaan kaikki mitä peilissä näin. Minä en ole kauheasti ajatellut asiaa viime aikoina. Olen vain katsonut, että onko tukka edes jotenkin hyvin ja punoittaako kasvot jostakin kohtaa (ei tykänneet pakkasesta). Nyt sitten kun olin saanut tukan hyvin ja ihokin näytti vaihteeksi ihan kivalta, niin kuitenkin minua kuvotti ihan sanoinkuvaamattomasti. Minä näytin ihan kauhealta! Minä näytän ihan kauhealta! Melkein teki mieli pillahtaa itkuun ja sanoa, että en minä voi mennä kouluun, koska olen niin ruma.

 

Menin kuitenkin. Olin koko ajan jossain yksikseni. Paikallani, lattiaa tuijottaen. Kukaan ei puhunut minulle. Paitsi Nan tietysti ja sitten neiti R, jonka kanssa tein englannintunnilla paritöitä. Kun sain itseni puhumaan hänelle, kuulostin taatusti ihan kummalta. En katsonut häneen kertaakaan. En naurahtanut kertaakaan. Ja ennen yhteiskuntaopin tuntia nojasin lokerikkoon paikalta, josta näkyi suoraan oppilaskunnan huoneeseen ja tietokoneelle, jolla NN oli. Siitä näki sitten myös oikein aitiopaikalta, miten neiti EH meni taas juttelemaan NN:n kanssa. Tuossa vaiheessa minä vaihdoin sellaiseen paikkaan, josta en nähnyt enää mitään. Koko päivän toivoin muutenkin vain, että koulupäivä loppuisi.

 

Tekee mieli taas itkeä.