On ensimmäinen varsinainen lomapäivä takana. Olen katsonut ahmimalla Netflixiä ja sitä suosittua uutta sarjaa, Kolmetoista syytä. "Ahmimalla katsominen" ei kuulosta yhtä järkevältä kuin "binge-watching", mutta eipä sille osuvampaakaan ilmausta kai ole. Terapeuttini yritti viime viikolla vähän valmistella minua lomaan ja sanoi, että lomahan eroaa arjesta vain sillä, että ei tarvitse käydä töissä, muuten lomalaiset ovat aivan samoja ihmisiä samoine ongelmineen kuin aikaisemminkin. Ja niinhän se on.

Mutta jotenkin silti tuntuu eriltä. Enemmän minulta. Olen käynyt ulkona enemmän. Saanut kaikenlaista aikaan, siivonnut kämppääni, jne. Ja uppoutunut tuohon sarjaan. Se on tosi jees. Mielenkiintoinen, eikä niin teinisarja kuin pelkäsin. Tosi hyvä. Herättää kaikenlaisia ajatuksia ja tunteita.

Äiti kävi tänään ja sekin oli ihan jees. Rohkaisin itseni ja soitin hänelle pätkän Bohemian Rhapsodya, jota olen opetellut pianolla. Muistan kun joskus näytin hänelle sen videon, jossa se sen sovituksen tekijä soittaa sen. En osaa sitä tietenkään yhtä hyvin, mutta ensimmäiset kolme sivua kuulostavat jo ihan hyvältä. Muistan kun sanoin silloin aikaisemmin äidilleni, että tekisi mieli opetella se, koska se kuulostaa niin hyvältä, mutta se on varmaan vaikea. Äitini sanoi, että niin, ja tuolla naisella on todella laihat sormet. Siitä on varmaan... ainakin kaksi kuukautta ja muistan sen vieläkin. Ei hän sillä tietenkään mitään tarkoittanut, se on vain yksi esimerkki asioista joita hän vain sanoo.

Omaan korvaani se kuulosti tietysti jotenkin tyrmäykseltä minua kohtaan. Että minun sormeniko ovat sitten niin lihavat, että en voi oppia sitä? Vai miksi muutenkaan hän sanoisi sen? Joten nyt soitin sitä hänelle ja se meni hyvin. Lopetin sen siihen kolmeen sivuun ja sanoin, että en ole vielä ehtinyt opetella sitä loppuun. Äitini vastasi siihen, että jos me vaihdettaisiin sinun tv-tason ja tietokonepöydän paikkaa keskenään, niin sitten tv:ni olisi korkeammalla eikä minun tarvitsisi enää kääntää sänkyäni vinoon voidakseni katsoa tv:tä sängystä, jolloin koko huone näyttäisi heti siistimmältä.

En minä tiedä mitä edes odotin. Vaikka olen yrittänyt olla miettimättä asiaa viimeisinä kuukausina, niin olen silti miettynyt, että keskeinen tekijä, joka erottaa minut Marvelin Loki-hahmosta, on se, että hän on kaiken sen jälkeenkin jotenkin jumissa siinä perheessään. Hänen päänsä on jumissa siinä, minkä takia hän ei ole mielestäni oikeasti pahis, vaan traaginen hahmo. Hän selkeästi yrittää jotenkin "kostaa" heille, näyttämällä miten mahtava hän on, mutta se kaikki vain osoittaa sen, että hän kaipaa heidän hyväksyntäänsä. Minusta se on jotenkin tavallaan hänen suurin virheensä ja vaikka toisaalta se on myös hyvin samaistuttava piirre, niin olen miettinyt, että siksi minä olen varmaan vielä hyvä, hyvis, tai ainakin yritän olla, koska toisin kuin Loki, minä olen luopunut toivosta, että voisin joskus kokea, että minulla olisi perhe. Tai kyllähän minulla on perhe, mutta siis sellainen mitä kaikilla muilla ihmisillä tuntuu olevan, sellainen joka välittäisi, joka olisi jotenkin turvallinen ja lohduttava.

Mutta minä olen luopunut siitä toivosta. Minulla on oma elämä, johon he eivät oikeastaan kuulu. Yritän selvitä yksin, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Kunnes sitten tänään soitin Bohemian Rhapsodya äidilleni ja tajusin, että minä teen täsmälleen samoin kuin Loki, yritän jotenkin jollain tapaa osoittaa jonkin äidin minua loukanneen sanomisen vääräksi ja jotenkin sillä lailla kai saavuttaa hyväksynnän häneltä. Ja se on typerää, koska tiedän millainen hän on, eikä hän tule muuttumaan. Terapeuttinikin sanoo, että äitini ei tule muuttumaan. Luulisi minunkin jo oppineen, että on turha odottaa häneltä muutosta. Luulin itsekin jo tajunneeni sen, mutta tänään taas huomasin, että ei, en minä vieläkään ole.

Tänäänkin mieleni oli täynnä kysymyksiä, joista suurinta osaa en kysynyt, koska tiedän, että kysymisestä ei ole apua, vaan ne ovat asioita, jotka minun on opittava ratkaisemaan itse. Ei kyse ole mistään oikeista tärkeistä ja isoista asioista. Kyse on jokapäiväisistä asioista, joiden kanssa tunnen itseni niin epävarmaksi ja avuttomaksi, että tunnen pakottavaa tarvetta kysyä joltain ennen kuin teen päätöksen. Tämä hiusväri, "persikka", onko se liian pinkki, jos tekisin sillä raitoja itselleni? Se kestää pakkauksen mukaan 2-3 pesua, onko se liian vähän? Jos otan toisen värin joka kestää pitempään, niin kestääkö se sitten liian kauan? Miten sitten se bussi, jolla menen lentokentälle perjantain ja lauantain välisenä yönä, riittääkö se, jos menen bussilla, jonka on määrä olla 2,5 tuntia ennen koneen lähtöä perillä? Entä paluubussi? Mitä jos lento on myöhässä? Mitä jos en löydä sitä mistä bussi lähtee? Pitäisikö minun varata matka Bremeniin toiselle kesälomajaksolleni? Menenkö heti loman alussa, jolloin se on hieman kalliimpaa ja vietän viisi päivää siellä, vai vähän myöhemmin, jolloin se on halvempaa, vietän neljä päivää siellä ja ehdin juuri ja juuri ensimmäiselle kesätauonjälkeiselle terapiakäynnille? Mitä jos en osaa kulkea siellä? Mitä jos en löydä hotellille? Mitä jos en osaa kulkea lentokentältä keskustaan? Mitä jos minua alkaa ahdistaa siellä? Olenko nolo, kun matkustan yksin? Saksassa pitäisi käydä baarissa ja juoda olutta, onko matkani todella laimea ja täysin ajanhukkaa, jos vain menen sinne, kävelen vain vähän ja istuskelen ympäri kaupunkia päivät pitkät?

Tunnen oikeasti melkein pakottavaa tarvetta kysyä näitä kaikkia kysymyksiä joltain, koska tuntuu, että en vain osaa vastata niihin itse. Tiedän, että Natalia hermostuu aina vähän väliä kysymyksiini. Kyselen paljon. Aina, kaikilta. Tunnen oloni vain niin osaamattomaksi, avuttomaksi. Terapeuttini kannustaa minua poistumaan mukavuusalueeltani aina välillä, mutta minusta tuntuu että ihan jokaikinen päivä kuluu mukavuusalueeni ulkopuolella. Niin kuin olisin jotenkin vajaa, niin kuin en osaisi jotain ihan perusjuttuja, jotka muut osaavat.

Terapeuttini sanoisi, että ei, et ole vajaa, vaan kun lapsena ja nuorena herkässä kehitysvaiheessa perusturvallisuudentunteesi järkkyi ja sinun piti selvitä kotona yksin. Ja minä voin oppia pärjäämään sen kanssa nyt, mutta se vain vie aikaa ja harjoitusta, ja kun tekee asian yhden kerran, niin sen jälkeen se pitää tehdä vielä 999 kertaa ennen kuin sen "osaa". Ja kyllähän minä yritän, mutta se on vaikeaa, okei? Tänäänkin varasin ajan ensimmäiseen hierontaan. Minun on pitänyt mennä hierontaan jo vuoden ja nytkin on tuntunut, että olen ollut ihan jumissa. Kun kävin migreenin takia lääkärissä silloin puolitoista vuotta sitten, niin se lääkäri sanoi, että kun se akuutti migreenivaihe on saatu estolääkityksellä menemään ohi, hieronnasta voisi olla apua. Mutta se tuntuu vaikealta, se avuttomuus iskee taas siitä ja koko asiasta tulee ylitsepääsemätön haaste. En ole koskaan käynyt hieronnassa, mitä minun pitää siellä tehdä? Olen tietysti googlannut perusohjeet, mutta eiväthän ne kaikkiin kysymyksiini tietenkään vastaa. Ja tietysti siinä stressatessani varasin ajan väärälle päivälle. Olen vapaa tällä viikolla ma-pe, mutta tietysti varasin ajan juuri terapiani päälle. Koska tämä on ilmeisesti se tapa jolla teen asiat.

Pitäisi mennä jo nukkumaan.