Ensinnäkin, kuka sanoi, ettei blogiin voisi kirjoittaa monta kertaa päivässä? Omahan on asiani, jos omaa blogiani ylikulutan ja täytän sen pitkillä vuodatusteksteillä, joita kukaan ei viitsi lukea.

Tänään oli kuoro ja musiikinteoria. Olen koko päivän ollut kauhean angst. Enkä mikään tavallisen angst, vaan hyvin hyvin angst jopa omalla mittapuullani. Puhuin vähän. Vain muutaman sanan. Yritin aina silloin hymyillä ja näyttää onnelliselta, en sitten tiedä, miten onnistuin siinä. Muuten olin hiljaa ja sulkeutuneena omiin tyhjiin ajatuksiini. Minä teen sitä taas: eristäydyn muista. Eristäydyn Nanista, eristäydyn Kylästä, eristäydyn kaikesta vain linnoittautumalla tänne tietokoneen ääreen. En tee mitään, saatan ehkä pelata pasianssia, mutta muutoin tuijotan ruutua tekemättä mitään, näkemättä mitään, ajattelematta mitään.

Tänään yritin kostaa NN:lle. Miksikö? Siksi, koska hän on onnellinen ja sosiaalinen, mutta minä en. Siksi, että hän näyttää tarvitsevan painavan syyn ollakseen surullinen, kun taas minä tarvitsen painavan syyn ollakseni iloinen. Minä en välitä, vaikka se olisi saattanut näyttää tyhmältä. Ei se tosin ollut mitään suurta ja merkityksellistä. Ne olisivat voineet olla vain sattumaa ja pikkuisia vahinkoja. Siirtää pulpettia kauemmas... Mennä työskentelemään ennemmin kolmanneksi tyttöryhmään, kuin työskennellä hänen kanssaan... Laittaa nimilista kiertämään väärään suuntaan, niin että hän jäi kokonaan välistä...

Se on mitä minä teen. Minulla on paha olo ja pyrin kostamaan sen kaikille muille. Niille, joista kaikkein eniten välitän. Nanille en ole maininnut mitään. Ei hän tiedä minun angstistani. Koko ajan vain toivon, että hän kysyisi, miksi olen niin hiljainen ja ajatuksissani koko ajan. Sitten voisin vain sanoa sen, eikä minun tarvitsisi vain yksin kestää tätä painajaista.

Opettajamme oli palannut äitiyslomalta, luokanvalvojamme. NN istui yhä edessäni, eikä mennyt taakse poikajoukkoon, vaikka siellä olisi ollut tilaakin. Opettaja antoi parityöskentelytehtäviä. Sama opettaja, joka määräsi minut ja NN:n ensimmäisenä päivänä pariksi. Nyt hän ei tehnyt sitä. Minä menin kolmanneksi. Opettaja sanoi, että NN voisi tehdä yksin, mutta sitten A tuli takaa hänen parikseen. NN:llä ei ollut kirjaa. Viimeksi hän tuli katsomaan minun kirjastani. Nyt hän ei tehnyt sitä. Kaikki on toisin. Kaikki on niin toisin, enkä minä pidä siitä lainkaan. Nyt tunnen olevani taas paljon enemmän yksin kuin ennen.

Olen huomannut, että viime aikoina olen alkanut taas vihata itseäni enemmän. Olen löytänyt ulkonäöstäni uusia epäkohtia ja vihaan käytöstäni. Vihaan luonnettani. Vihaan sitä, miten tunnen oloni kauheaksi ilman mitään kunnollista syytä. Minä en halua tuntea oloani enää täksi. Silloin ennen siinä oli jo ihan tarpeeksi kestämistä, miten minä muka voisin kestää sen saman enää uudestaan? Miten minä jaksaisin enää olla niin järkyttävän yksin kuin silloin?

En voi syödä enää. Sen huomasin oikeastaan jo viikonloppuna. Koeviikolla tuntui, että söin ja söin vielä syömisen jälkeenkin. Vanha tuttu BED oli kaiketi osavaikuttajana. Halusin kuitenkin syödä. Nyt en halua, enkä pystyisi, vaikka haluaisinkin. Tänäänkin söin ruoasta vain alle puolet. Aamiaisena tyhjää, lounaaksi yksi peruna kastikkeella, päivälliseksi muutama lusikallinen perunamuusia ja vähän jauhelihaa. Sekin teki tiukkaa. Toisaalta toivon, että tämä nälättömyys jatkuisi pitkään, sillä vaikka olen saanut muutettua käsitystäni ruokaan hieman terveemmäksi, ei minulla ole yhtään mitään laihtumista vastaan.

Miten minä olen taas vajonnut tähän? Taas vajonnut tähän epätodelliseen harhamaailmaan, jossa en osaa kirjoittaa enää itse. Ajatukseni pulppuavat päästäni ja sormeni antavat niille näppäimistön kautta näkyvän muodon. Se voisi kuulostaa kivalta joissain olosuhteissa, mutta ei nyt. En voi tehdä mitään muuta, en jaksa tehdä mitään muuta. Minä en edes halua. Minä haluan vain että tämä loppuu.